Akuutin Arkisto
9.11.2004
Lääketieteen historia, osa 2: kirurgian historia
"Lansettiveitsi on tappanut useampia ihmisiä kuin keihäät konsanaan." (Lordi Byron kuolinvuoteellaan 1824)
Pitkään sairaiden parantajat jakaantuivat kahteen eri ryhmään: lääkäreihin ja välskäreihin eli parturikirurgeihin. Sisäisten tautien hoitajat, lääkärit, olivat alun perin pappeihin verrattavia henkilöitä.
Kirurgit sen sijaan olivat peräisin tavallisen kansan piiristä, mihin sanan käsityöläistä tarkoittava merkityskin viittaa.
Lääkäreiden ja kirurgien työnjako
Vanhan ajan kulttuureissa sairaiden parantajat olivat yleensä jakaantuneet kahteen ryhmään. Toiset hoitivat sisäisiä tauteja esimerkiksi yrttien, ruokajärjestyksen, voiteiden ja kylpyjen avulla. Heitä on kutsuttu eri kielissä nimityksillä, jotka vastaavat suomen kielen sanaa lääkäri. Toinen ryhmä hoiti vammoja ja muita ulkoisia tauteja sitomalla tai leikkaamalla; he olivat välskäreitä, tuon ajan kirurgeja.
– Kreikan kielen sana kheirourgos tulee sanoista kheir-käsi ja ergon-toiminta, ja se on myöhemmin siirtynyt muihinkin kieliin. Se tarkoittaa käsityöläistä ja sillä tavalla kirurgeja keskiajalla kohdeltiinkin tai heidän luokkasäätynsä oli sellainen, kertoo ylilääkäri Timo Savunen TYKS:n kirurgian klinikalta.
– Lääkärit, jotka hoitivat sisäisiä sairauksia, olivat useat saaneet yliopistollisen koulutuksen. He käyttivät varsinkin myöhemmällä keskiajalla omana kielenään latinaa, joka oli esim. kirkon henkilökunnan ja oppineiden kieli. Kun taas kirurgit eivät välttämättä osanneet edes kirjoittaa tai lukea.
Välskärin ammatti opittiin käytännössä
Kirurgit oppivat ammattinsa samaan tapaan kuin käsityöläiset yleensä.
– Keskiajalla kirurginen koulutus perustui mestari-oppipoika-kisälli-asetelmaan eli joku saattoi esimerkiksi jatkaa isänsä ammattia olemalla isänsä opissa muutaman vuoden oppipoikana. Seuraava aste oli kisälli. Kisälli saattoi kiertää ympäri maata eri mestareiden opissa ja palata sitten kotiseudulleen. Siellä hän saattoi sitten esittää taitonsa kirurgien ammattikunnalle eli killalle ja saada näin mestarikirurgin arvonimen.
Jako sisäisiä tauteja hoitaviin lääkäreihin ja ulkoisia tauteja hoitaviin kirurgeihin ei ollut kuitenkaan ehdoton. Kirurgitkin saattoivat tarvittaessa hoitaa sisäisiä tauteja ja niiden aiheuttamia oireita. Toisaalta lääkäreiden opetukseen kuului usein myös kirurgisten taitojen hankkimista.
Jäsenten veretöntä hoitoa lukuun ottamatta lääkärit kuitenkin jättivät veitsen käytön lähes poikkeuksetta parturien ammattikuntaan kuuluvien välskäreiden tehtäväksi.
Mahdollisimman nopeita leikkausmenetelmiä
Arvostuksen puutteesta huolimatta kirurgia oli jo keskiajalla onnistuessaan parantavaa hoitoa. Kirurgian painolastina oli kuitenkin toimenpiteiden aiheuttama kipu, runsaat verenvuodot, voimankäyttöä vaativa hoitotapa ja hengenvaaralliset haavatulehdukset.
Kirurgian kehitystä haittasi ratkaisevasti se, että ennen 1800-luvun puoliväliä ei käytössä ollut tehokkaita menetelmiä kivun poistamiseksi. Kärsimyksen lyhentämiseksi leikkausmenetelmien oli oltava yksinkertaisesti mahdollisimman nopeita.
– Esimerkiksi jalan amputaatio täytyi tehdä siten, että potilas oli sidottu penkkiin kiinni ja tarvittiin neljä ihmistä pitelemään tätä potilasraukkaa paikoillaan, kun yksi sahasi luuta poikki. Joten varmaan sellaiset kirurgit, jotka hallitsivat nopeuden, saattoivat päästä melkoiseen maineeseen siitä huolimatta, etteivät kuuluneet lääkärien kastiin, Savunen kertoo.
Historiassa on kyllä kuvauksia onnistuneista leikkauksista jo antiikin ajalta, mutta nykyaikaan asti suuret leikkaukset olivat arpapeliä, jossa potilaan mahdollisuus voittaa oli hyvin pieni.
Aika ennen anestesiaa
Kirurgien ammattitaidon vaatimustaso kohosi huomattavasti, kun ampuma-aseet otettiin käyttöön keskiajan loppupuolella.
Tiedot ihmisen anatomiasta ja fysiologiasta olivat tuolloin kuitenkin vielä hyvin alkeellisia ja usein myös täysin vääriä, eikä bakteereista tiedetty yhtään mitään. Päinvastoin, useimmat lääkärit olivat vielä 1600-luvulla sitä mieltä, että kunnon märkäpesäke haavassa oli paranemisen edellytys.
– Pitkään esimerkiksi verenvuotoa ei osattu tyrehdyttää sitomalla suoni kiinni, vaan avohaava peitettiin vain siteellä. Pahimmassa tapauksessa verenvuoto yritettiin tyrehdyttää painamalla haavaan kuumaa rautaa. Se oli itse asiassa hyvin kauan yleisesti käytetty keino tyrehdyttää verenvuoto.
Parturikirugit suorittivat silti hyvin monenlaisia operaatioita.
– He suorittivat esimerkiksi murtuneiden raajojen lastoituksia, iskivät suonta ja aukaisivat märkäpesäkkeitä. Jotkut parturikirurgit jopa poistivat virtsakiviä virtsarakosta. Toimenpiteessä potilaan välilihaan tehtiin viilto, joka ylsi rakkoon saakka ja kivet poistettiin sitä kautta. Tämäkin tehtiin ilman mitään kivunpoistomenetelmiä, muistuttaa ylilääkäri Timo Savunen.
Käsityöläisestä akateemiseksi kirurgiksi
Leikkaustoiminnan yleistyminen ja lääketieteen kehittyminen johtivat vaatimuksiin myös kirurgien ammattitaidon kohottamiseksi. Riittäviä taitoja ei voinut enää saavuttaa pelkästään oppipoikana toimimalla.
Kirurgia kehittyi 1700-luvun loppupuolella merkittävästi ja sen harjoittajat saavuttivat lisää arvovaltaa. Toisaalta myös yliopistoissa koulutetut lääkärit alkoivat kiinnostua yhä enemmän kirurgiasta ja hankkivat itselleen alan koulutusta. Vähitellen lääketieteen ja kirurgian edustajat alkoivat lähentyä ja useimmissa Länsi-Euroopan maissa alojen koulutukset yhdistettiin 1700-luvun lopussa. Näin kirurgiasta tuli yliopistoissa opetettavan lääketieteen erikoisala.
1800-luvulta suuria edistysaskelia
1800-luvun puolivälissä alkoi kirurgian mullistava kehitys. Juuri noihin aikoihin näkivät nimittäin päivänvalon keksinnöt, jotka loivat nykyaikaisen kirurgian perustan. Tärkeimpiä olivat kivun hallitseminen nukutuksen ja paikallispuudutuksen avulla sekä leikkaukseen liittyvien infektioiden ehkäiseminen antiseptiikan ja aseptiikan avulla.
Tämä mahdollisti kiireettömän leikkaus-työskentelyn ja kirurgian käytön myös sisäisten tautien hoitona. Myös röntgenteknologian kehittyminen oli tärkeä edistysaskel.
– Voidaan sanoa, että moneen vuosisataan, lähes tuhanteen vuoteen, kehitystä ei kovinkaan paljon tapahtunut. Ja kun menneiden vuosisatojen kirurgiaa vertaa nykypäivän kirurgiaan, niin viimeisten 150 vuoden aikana on menty valtava askel eteenpäin.
– Tänä päivänä kirurgia on hyvin pitkälle tieteeseen pohjautuvaa. Ihmisen elimistöä pystytään hoitamaan kokonaisuutena ottaen huomioon eri lääketieteen erikoisalat ja usein vielä niin, että se on monien eri ryhmien yhteistyötä. Kipu hallitaan kombinoiduilla anestesiamenetelmillä niin, että potilaan ei todellakaan tarvitse kärsiä.
Nykyään hallitaan myös erilaiset haava-infektiomahdollisuudet ja infektiot ylipäätään.
Kurkistus tulevaisuuteen
– Viimeisen 15–20 vuoden aikana on siirrytty siihen suuntaan, että kirurgiaa pyritään tekemään yhä enemmän ns. putken kautta eli endoskooppisesti. Tämä ei koske pelkästään vatsa-alueen kirurgiaan, vaan myös esimerkiksi sydänalueen kirurgiaa, sanoo ylilääkäri Timo Savunen TYKS:n kirurgian klinikalta.
– Nämä uudet menetelmät ovat luonnollisesti kosmeettisia ja jättävät pienempiä haavoja ja arpia, mutta niistä on paljon muutakin hyötyä. Potilas kuntoutuu, kotiutuu huomattavasti nopeammin ja kaiken kaikkiaan leikkaus on varmasti elimistölle pienempi rasitus.
– Suuntaus on nyt tämä. Ja jos ajatellaan esimerkiksi sydänkirurgiaa, niin tulossa on myös ns. robottikirurgia, jossa robotti tekee määrätyt vaiheet toimenpiteestä.
– Aika näyttää, kuinka pitkälle kirurgiassa pystytään menemään.
Asiantuntija: TIMO SAVUNEN, ylilääkäri, kirurgian klinikka, TYKS
Toimittaja: TIIA VÄRE