Akuutin arkisto
5.12.2006
Sairaalapappi - simultaanitulkista sielujen tulkiksi
– Minusta piti tulla ranskan kielen simultaanitulkki, tulin opiskelemaan ranskaa pääaineena Turkuun.
–Olen sen myöhemmin tulkinnut itselleni näin, että olen sielujen tulkki. Onhan siitä ollut hyötyä siitä kielten opiskelusta tässä työssä myös, sairaalapappi Outi Ruohola Turun yliopistollisesta keskussairaalasta kertoo.
– Ihmisten kohtaamista, se on se pääsääntöinen työ kuitenkin.
Sairaalapapit ovat ihmisiä, jotka voivat "kulkea vierellä", kun potilas tarvitsee lääkkeiden lisäksi avukseen toista ihmistä. Usein papit työskentelevät esimerkiksi syöpäosastoilla - mutta he toimivat sairaaloissa muillakin osastoilla ja myös henkilökunnan tukena.
Erikoistumiskoulutus sielunhoitoon
Sairaalapapit ovat evankelisluterilaisen kirkon palkkaamia työntekijöitä sairaalassa. He ovat käyneet läpi psykologiset soveltuvuustestit ja saaneet erikoistumiskoulutuksen sielunhoitoon.
Sairaalapappi on ehtinyt tulla tutuksi ja läheiseksi Lila Silvánille, joka on käynyt säännöllisesti hemodialyysissä jo kahdeksan vuoden ajan. Potilaalla ja papilla on paljon jaettavaa. Sairaalamaailma on aikanaan Arvo Ylpön opissa olleelle lastenhoitajalle monella tavalla tuttu.
Kun Ruohola tulee tervehtimään Lila Silvánia, tämä muistelee omaa aikaansa sairaalassa.
– Minulla oli kaunis lauluääni, tämä hoito kuivattaa, se vie äänen.
– Minä aina lauloin niille lapsille. Kerran ylihoitaja tuli ja sanoi, että tämä on sairaala, ei täällä lauleta. Hän ei nähnyt, että Ylppö tuli hänen takaansa ja sanoi, että antakaa hänen laulaa. Lapsille saa laulaa, hänellä on vielä kaunis ääni, muistelee Silván.
Lila Silván muistaa myös lasten kärsimyksen kulkutautisairaalassa.
– Lasten kärsimys, siihen ei koskaan totu, eikä tarvitsekaan tottua, Outi Ruohola sanoo. Myös hänen työssään lasten kärsimyksen ja vanhempien neuvottomuuden näkeminen on vaikeimpia asioita.
"Meillä on aina hyvät keskustelut"
– Me tykätään toisistamme, Lila Silván kertoo suhteestaan sairaalapappiin.
– Meillä on aina hyvä keskustelut, nauretaan, voidaan puhua tavallisistakin asioista ei vain kristinuskosta. Hän on hyvin tarpeellinen ja varmaan, kun ihminen pois lähtee hän ehkä antaa tukea siihen viimeiselle matkallekin, mie en ole vielä tarvinnut sitä, hän nauraa.
– Hän tukee sillä lailla, että minua ei ole unohdettu, minusta pidetään huoli, tämä tauti on kestettävä ja minä aion sen kestää. Lääkärikin sanoi, tuolla luonteella kestää kauan, minulla on onneksi huumoria.
Yhteispeliä henkilöstön kanssa
Sairaalapapin työ perustuu täysin henkilökunnan kanssa tehtävään yhteistyöhön. Usein hoitohenkilökunta näkee, kenelle potilaalle voisi papin tuesta olla apua.
– Sairaalapapin rooli on hyvinkin merkittävä, tässä potilaiden tukemisessa ja kuuntelemisessa enenen kaikkia. Ainahan se lähtee sieltä potilaasta. Siinä se henkilökunnan tietotaito korostuu, että potilaille ei tuputeta mitään, apulaisosastonhoitaja Tiina Laaksonen TYKS:in dialyysiyksiköstä kertoo.
Laaksosen mukaan papista voi olla apua myös henkilökunnalle. Kun potilaan kanssa käytävät keskustelut ovat aihepiiriltään liian vaikeita ja arkoja tai henkilökunnan resurssit loppuvat, pappi voi auttaa. Hän voi olla myös avuksi henkilökunnan purkaessa omia paineitaan. Uskonnolliset kysymykset eivät näissä yhteisissä keskusteluissa tule esiin.
Seurakunta sairaalassa
Sairaalapapit ovat evankelisluterilaisen kirkon palkkaamia. Turun yliopistollisen keskussairaalan sisällä toimii seurakunta, jossa on kuusi papin virkaa.
– Meidän tulee olla täällä kunnioittaen tämän talon toimintatapoja ja potilaiden itsemääräämisoikeutta, itsellisyyttä ja vahvistaa sitä tässä yhteisössä, joka helposti riisuu ihmisen kaikesta persoonallisuuden piirteistä yöpaitaa ja tohveleita myöten, Outi Ruohola korostaa.
– Tämä on kuitenkin oma maailmansa tämä sairaalamiljöö omine hajuineen, letkuineen ja putkineen. Kyllähän ihminen temmataan normaalista elämästä tänne, irti siitä kaikesta tutusta.
Sairaalapapit tasapainoilevat monien tiimien välillä. Papit eivät tiukasti ottaen ole sairaalan henkilökuntaa, mutta myös tavallisesta seurakuntatyöstä he ovat etäällä. He ovat vieraalla maalla, kuten potilaatkin. Rasitteena on yhä puolitosissaan esitetty kysymys siitä, ovatko asiat niin pitkällä, että tarvitaan jo pappia.
– Tai pelätään sitä, että pappi käännyttää jollakin lailla, tulee tuomitsemaan, moralisoimaan tai ahdistelee hengellisesti jollakin lailla.
– Henkilökunnan parissa saattaa tulla kuva sellaisesta kuolemanenkelistä, että kannetaan sitä kuolemaa mukanamme sillä olemuksellamme vaikkei niin papillisesti esiinnyttäisikään.
Viime keväänä Ruohola sai eräänlaista pakollista jatkokoulutusta työhönsä, kun hänen oma äitinsä kuoli aggressiiviseen haimasyöpään viidessä viikossa.
– On pitänyt ottaa etäisyyttä siihen työhön itsekin ja suostua olemaan heikoilla ja vain omaisen roolissa. Vaikeita on ollut myöntää se, että ei ole vastauksia ja että joutuu hämmennyksen tilaan.
Erilaisia tehtäviä
Ja tilanteet vaihtelevat, haastattelu keskeytyy soittoon teho-osastolta. Potilas ja omaiset haluavat vielä elämän viime hetkillä papin luokseen.
Sairaalapapin tehtävät eivät ole tavallisen seurakuntapapin kanssa samanlaisia:
– Toivottavasti en käännytä ketään, ei ole minun tehtäväni enkä koe sitä ollenkaan oikeanakaan, enemmän kanssakulkija, ihmettelijä ja kyselijä.
– Ehkä tavallisessa seurakuntatyössä on enemmän arjen jakamista ja täällä se on sitä sairauden jakamista kuitenkin, että täällä ei ole neljät häät ja yhdet hautajaiset. Täällä on ennemmin niin kuin viidet hautajaiset eikä yhtään häitä, no niitäkin joskus kyllä.
Tällä kertaa eteen sattuu harvinainen, iloinen juhlahetki, sairaalapapille tutuksi tulleen potilaan syntymäpäiviä juhlitaan osastolla. Hoitajat ehtivät hetkeksi kokoontua vuoteen äärelle laulamaan.
– Sinulla on syntymäpäivä, Outi Ruohola onnittelee 80-vuotiasta Lilaa.
– Mutta minä en tunne itseäni vanhaksi, tunnen itsen mieleltäni ihan nuoreksi, Lila Silván vastaa
Sairaalapappi saa vastaukseksi onnitteluihin halauksen.
– Kiitos, kiitos oi kiitos, Outi, olet kiltti, Lila Silván sanoo.
Toimittaja SINI SILVÀN