Akuutin arkisto
28.3.2006
"Parsineulajärjestelmästä" insuliinikynään - diabeteksen hoidon huima kehitys
Arto Lukkari pyörittelee kädessään lasiruiskua, jonka päässä törröttää paksu neula.
- Kyllä tästä ruiskusta lapsuus tulee mieleen. Näillä sitä aloitettiin ja ihmeteltiin tätä maailmanmenoa.
Lukkarilla todettiin nuoruustyypin diabetes 40 vuotta sitten hänen ollessaan vähän alle kaksivuotias. Tässä sairaudessa haima ei pysty tuottamaan insuliinia, jota tarvitaan siirtämään sokeri verestä soluihin. Niinpä sokeri jää vereen, jolloin elimistö joutuu polttamaan rasva- ja lihaskudosta saadakseen energiaa.
Ennen insuliinin korvaavan haimauutteen keksimistä sairauden diagnosoiminen merkitsi potilaalle samaa kuin kuolemantuomio. Hän laihtui laihtumistaan kunnes kuivui lopulta kokonaan. Lääke kehitettiin 1922 ja Suomessa insuliinipistokset aloitettiin seuraavana vuonna. Hoitomenetelmissä ei kuitenkaan tapahtunut juuri kehitystä ennen -70-lukua.
Ruiskua ei pääse pakoon
Lukkari muistaa, kuinka äidin oli houkuteltava hänet rauhoittumaan insuliinipistosta varten -60-luvulla. Äiti otti hänet syliinsä ja vanhemmat sisarukset pitivät kiinni jaloista, jotta hän ei potkisi.
- Kipeäähän se kävi. Se kävi todella kipeää, kun neula oli iso ja paksu ja tylsä.
Kömpelöt neulat ja jatkuva pistäminen turmelivat diabeetikon ihon ja lihakset niin, että lopulta oli vaikea löytää tervettä kohtaa pistosta varten. Hoito tuli myös pitkään potilaalle kalliiksi eikä kaikilla ollut siihen varaa, vaikka hoidosta luopuminen merkitsi varmaa kuolemaa. Vasta vuoden 1964 sairasvakuutuslaki turvasi diabeetikoille ilmaisen insuliinin.
Ihmisten käsityksissä sairaus leimattiin nopeasti tappavaksi taudiksi aina -70-luvulle asti. Diabeetikkoa ei mielellään palkattu työhön ja ajokorttikin myönnettiin vain kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Sairauteen liittyi myös muita ennakkoluuloja.
- Aina sanottiin, että älä syö sokeria, tulee sokeritauti. Se oli kyllä istutettu varmasti naapurin lapsillekin, että älkää vain syökö sokeria ainakaan paljon, ettei tule sokeritauti, Lukkari muistelee.
Suomessa diabeetikkojen etuja ryhtyi ajamaan vuonna 1955 perustettu Sokeritautisten Liitto, nykyinen Suomen Diabetesliitto. Se antoi myös hoitoon liittyvää valistusta, mikä oli virallisen terveydenhuollon puolelta vähäistä.
Todellinen edistysaskel saavutettiin vuonna 1972, jolloin terveydenhoitolaki takasi diabeetikoille maksuttomat hoitovälineet. Tuossa vaiheessa siirryttiin muovisiin kertakäyttövälineisiin.
- Tuntui kuin taivas olisi revennyt. Tietenkin se helpotti äitiä, ettei hänen tarvinnut enää keittää näitä ruiskuja pistämisen jälkeen. Siihen vain laitettiin neula ja ruisku voitiin heittää roskiin, kun oli pistetty. Ja neulat olivat huomattavasti ohuempia ja terävämpiä kuin se "parsineulajärjestelmä".
Milloin menee näkö, milloin munuaiset?
Insuliinilaadut eivät kuitenkaan olleet vielä -70-luvulla nykyisten veroisia ja lääkäri määräsi niiden yksikkömäärän, jota diabeetikko ei itse muuttanut. Tuolloin huomiota alettiin kiinnittää aterioiden hiilihydraattimäärien laskemiseen.
Lukkari muistelee, että hänen lapsuudessaan sokeritasapaino-ongelmat olivat yleisiä. Sokeriarvoja seurattiin kotioloissa virtsatesteillä ja jos ne näyttivät korkeilta, äiti patisteli liikkumaan. Muita keinoja arvojen laskemiseen ei ollut.
Liian korkea verensokeripitoisuus aiheuttaa diabeetikolle happomyrkytyksen ja liian alhainen puolestaan insuliinisokin. Molemmista seuraa tajuttomuus. Virtsatestejä luotettavammat verensokerimittarit alkoivat yleistyä kotikäytössä -80-luvulla.
- Ensimmäiset verensokerimittarit olivat isoja ja kauniita ja tuntui, että mitenkähän näitä osaa käyttää. Sitä vain pistettiin sormenpäähän ja se oli kuin kotilaboratorio.
Vielä -80-luvun alussa ei ymmärretty, miten suuri merkitys hyvällä sokeritasapainolla on diabeetikon terveydelle. Liian korkea verensokeri vaurioittaa vuosien mittaan verisuonten seinämiä ja aiheuttaa diabeteksen lisäsairauksia kuten muutoksia silmänpohjissa ja munuaisissa. Lukkarikaan ei ole niiltä välttynyt. Hän sai vaikean komplikaation vuonna 1984.
- Minä olin silloin totaalisesti sokea toukokuusta syyskuuhun,
että se kesä jäi näkemättä.
Mutta onni onnettomuudessa, että sain oikeaan silmään
näön takaisin. Vasen silmä jäi sokeaksi.
Yhteisohjeista yksilölliseen hoitoon
1980-luvun aikana opittiin ymmärtämään, että hyvän hoitotasapainon saamiseksi diabeetikko tarvitsee kahta insuliinityyppiä: perusinsuliinia perusaineenvaihduntaan ja ateriainsuliinia aterioiden yhteyteen.
Tuon vuosikymmenen alussa tulivat käyttöön ensimmäiset insuliinipumput, joita on kehitelty edelleen näihin päiviin saakka. Ne voidaan ohjelmoida annostelemaan tietty insuliinimäärä, minkä lisäksi tarvitsee huolehtia itse vain lisäannoksista aterioiden yhteydessä.
- Silloin alettiin puhua insuliinikynistäkin ja joskus -80-luvun puolenvälin aikoihin otin ensimmäisen insuliinikynän käyttöön. Se tuntui aivan, että tämä on historian mysteeriä, että näin on tapahtunut.
Nykyisin sairastumisvaiheessa kartoitetaan ensin ruokailutottumukset ja vasta sen jälkeen aletaan miettiä sopivia insuliiniannoksia. Hyvän hoitotasapainon perustana pidetään yksilöllistä omahoitoa vanhojen yhteisohjeiden sijaan. Insuliinilaadut ovat kehittyneet, verensokerimittarit mahtuvat taskuun ja lääkkeen annosteluun voi valita ruiskun, kynän tai pumpun. Ohuet neulat eivät enää aiheuta kipua eikä edes sokerin syöminen ole kiellettyä.
Sokeutumisesta toivuttuaan Lukkari on hoitanut itseään väsymättä. Hän opiskeli -80-luvun lopussa hierojaksi näkövammaisten ammattikoulussa Helsingissä ja on ollut valmistumisestaan lähtien täysipainoisesti mukana työelämässä. Nykyisten hoitovälineiden ja hyvien insuliinilaatujen ansiosta hän kykenee samanlaiseen työtahtiin kuin kollegansa.
- En ole ollut diabeteksen takia päivääkään työstä pois. Uskallan jopa väittää, että jos ei olisi tätä monipistosjärjestelmää ja näitä verensokerimittareita, niin en varmaan ihan tällä volyymilla pystyisi hoitamaan omaa työtä.
Toimittaja: KIRSI SCHALI
Lähde: Arjen asiantuntijat - Diabetesliiton viisi vuosikymmentä -kirja.