Akuutin Arkisto
20.3.2007
Elokuvaterapia: onko leffasta parantajaksi?
Elokuvassa koemme ihmiselon kirjon syntymästä kuolemaan ja kaikkea siltä väliltä. Olemme äärimmäisten kysymysten äärellä: hyvän ja pahan, oikean ja väärän - olemme moraalin ja oikeuden tuomareina.
Elämää muistuttavana elokuva näyttää keinoja ja mahdollisuuksia selviytyä ja pärjätä paremmin. Usein elokuva on kuin aikuisten satua.
Hyvä elokuva on hyvä myös terapeuttisessa mielessä, elokuvaterapia on yksi tapa olla vuorovaikutussuhteessa itsensä ja muiden kanssa. Elokuvaterapiassa elokuvaa käytetään hoidollisesti: eheyttävästi, kasvua tukien ja ongelmia ratkaisten.
Elokuva on valveunta
Elokuva muistuttaa unta tai aistiharhoja: kokijalle ne ovat kuitenkin hyvinkin todellisia. Jo parinkymmenen vuoden ajan elokuvaa hoidollisesti käyttänyt psykiatrian erikoissairaanhoitaja Pekka Lehto pitää elokuvateatteria ihanteellisena paikkana katsoa elokuvaa.
– Pimeässä salissa, jossa on vielä iso valkokangas ja iso ääni me pääsemme arkielämän realiteeteista hyvin irti. Eli voimme vaipua unenkaltaiseen tilaan. Se on periaatteessa samanlainen kokemus, kun nukahdamme. Luovutetaan reaalimaailmasta se ote ja mennään siihen elokuvaan sisälle ja aletaan elämään sitä.
Elokuvaterapiassa ihminen voi löytää elokuvan avulla ratkaisuja ongelmiinsa, kertoo Lehto.
– Tää maailma on aika tyly kaiken kaikkiaan. Meidän pitää olla menestyviä ja meidän pitää olla vahvoja. Omien heikkouksien, vikojen ja puutteitten tai asioiden, jotka me koetaan kielteisiksi ja vähän arastellaan niiden esille tuomista, kohtaaminen on vaikeaa. Elokuvan ääressä se on kuitenkin helpompaa siinä mielessä, että pääsemme turvallisissa olosuhteissa sinne elämän heikoille jäille.
Elokuva – peili ja ikkuna
Elokuva merkitsee katsojalle sekä peiliä että ikkunaa. Peilistä näkyy katsojan oma kuva.
Se mitä katsoja kokee tai mistä hän liikuttuu on hän itse, hänen omat tunteensa. Elokuvissa koettu jännitys, kauhu, rakkaus, rivous, syyllisyys tai suru eivät tule elokuvasta, sen elottomista ruuduista, vaan katsojan omasta tajunnasta, tunnehistoriasta, kokemuksista ja sisäisestä maailmasta.
– Tunne on tunteena aina samanlainen. Se mitä me koemme on aina samanlaista tunteena riippumatta siitä missä me koemme. Etenkin nuoret miehet katsovat paljon toimintaelokuvaa, actionia, väkivaltaa ja sotaa ja ne ovat hyvin terapeuttisia siinä, että pääsee niitä tunteita purkamaan ja kohtaamaan. Kauhu voi olla hyvin terapeuttista, huomauttaa Lehto.
– Kun me katsomme elokuvia niin me katsomme meidän omaa tunnehistoriaamme, me katsomme omaa itseämme siinä, me laitamme niille eri tyypeille, eri roolihenkilöille hahmoja, niiden omien tarpeiden ja omien kokemusten mukaan. Elokuvakokemuksetkin ovat hyvin yksilöllisiä, koska meillä kaikilla on vähän erilainen elämänhistoria ja erilainen kokemus erilaisista ihmisistä.
Elokuvan ikkuna näyttää meille kuvaa maailmasta ja ihmisyydestä. Elokuvan avulla pääsemme lähemmäs ja syvemmälle muiden ihmisten elämää, arkea tai juhlaa. Sitäkin puolta, joka meiltä yleensä peitetään. Lehdon mukaan elokuvassa tirkistely jopa kuuluu asiaan.
– Hyvin harvoin me oikeassa elämässä otetaan jakkaraa ja mennään naapureiden kotiin, vaikka keittiöön katsomaan miten ne käyttäytyy siellä työpäivän tai koulupäivän jälkeen. Vielä harvemmin me otetaan jakkaraa ja mennään niiden makuuhuoneeseen seuraamaan miten niiden yksityiselämä toteutuu siellä.
Mikä leffassa parantaa?
Elokuvaterapiaa voidaan tehdä supportiivisesti eli tukea antavasti. Tällöin hyödynnetään elokuvan ikkunaulottuvuutta eli kuvaa maailmasta ja ihmiselosta. Sitä voidaan tehdä myös analyyttisesti, oivallusta tuottavasti. Silloin taas hyödynnetään elokuvan peiliulottuvuutta eli oman tietoisen tai tiedostamattoman, sisäisen maailmamme ja tunteidemme kohtaamista.
– Jokainen haluaa, että meistä välitetään, että meitä rakastetaan ja yleensä ottaen me jokainen haluamme sitä, että me kykenisimme itsekin rakastamaan jotakin ihmistä. Sanotaan vaikka, että on vaikka traaginen ihmissuhde, joka päättyy ja sitten sitä kelaa. Jos ajattelee tällaista perinteistä hoitoa, niin me saatetaan käydä vuosia jossain terapiassa sen tähden että joku tärkeä ihmissuhde on loppunut. Miten me käytämme elokuvaa siinä tilanteessa, niin me yleensä hakeudumme jo aika luontevasti sellaisten elokuvien pariin, jotka käsittelevät sitä. Etsii niitä syitä ja seurauksia ja mahdollisuuksia, miten siitä pääsee yli, pohdiskelee Pekka Lehto.
Kuolema on hyvin keskeinen elementti elokuvissa, joka ei kuitenkaan ole läsnä meidän arjessamme. Siihen liittyy luopumisen kokemus: miltä tuntuu kohdata tunne, kun jotain hyvin tärkeää on elämästä lähtenyt pois.
Kuva ei paranna – vaan sen merkitys
Ei ole olemassa elokuvia, jotka olisivat terapeuttisia sinänsä. Mikä vain elokuva voi toimia terapeuttisesti. Tärkeämpää on se, mikä merkitys elokuvalla on katsojalle. Elokuva perustuu parantavaan merkityssuhteeseen, jonkin tärkeän ja merkittävän kokemiseen.
– Mikään kuva, sana, liike tai ääni ei sinänsä paranna ketään ihmistä. Vaan se, minkä merkityksen se voi tavoittaa ihmisessä. Jos elokuva koskettaan syvältä ja auttaa, eheyttää, avaa mahdollisuuksia ja avaa tunneputkia, niin sellainen elokuva voi olla tosi hyvä, painottaa Lehto.
Liikkuva kuva on työkalu ja kommunikaatioväline
Elokuvaterapiaa voidaan toteuttaa yksilö- tai ryhmäterapiana. Suureksi osaksi se on kuitenkin itsehoitoa ja kaikkien ulottuvilla.
Elokuvia katsellaan yleensä valkokankaalta tai televisiosta mutta elokuvaterapiana voidaan tehdä elokuvia tai videoita myös itse. Elokuvaterapia jaetaan yleensä kolmeen eri muotoon. Niistä yleisin eli passiivinen elokuvaterapia on lähinnä valmiiden elokuvien katselua yksin tai yhdessä. Siinä elokuva on valmis teos eikä sitä voi katselutilanteessa muuttaa tai vaikuttaa tapahtumien kulkuun.
Aktiivisessa elokuvaterapiassa tehdään itse elokuvia tai esimerkiksi musiikkivideoita. Myös kotivideoiden tekeminen voi toimia terapeuttisesti. Kotivideot vangitsevat aikaa ja voimme saavuttaa niiden avulla kuolemattomuuden. Voimme kohdata itsemme ulkopuolisen silmin ja havainnoida omaa tai muiden käyttäytymistä objektiivisemmin. Toiminnallisessa elokuvaterapiassa voidaan hyödyntää terapeuttisten hoitosuhteiden lisäksi luovuutta sekä tekoprosessiin liittyviä terapeuttisia kokemuksia: itseilmaisua, ryhmän jäsenenä olemista, vuorovaikutusta.
Uusinta elokuvaterapian muotoa edustaa interaktiivinen elokuvaterapia, jossa käytetään konsolipelejä ja tietokonepelejä osana terapiaa.
– Silloin kun me tehdään vaikka joku videotallenne, on se ainoa tapa nähdä itsemme ulkopuolisen silmin, objektiivisesti. Kameran linssi ei valehtele ikävä kyllä. Jopa ihan kun me katsomme itseämme peilistä, niin haemme itselle mieluisia kuvakulmia. Mutta kun katsomme itseämme videotallenteella, niin monelle se on aika vaikea paikka. Ja sairaalamaailmassa kokemukseni on, että yllättäen henkilökunnalle se on vielä vaikeampaa yleensä kuin se on potilaille, naurahtaa Pekka Lehto.
Pekka Lehdon elokuvaterapiasivuilta löytyy laaja kirjallisuusluettelo elokuvaterapiaa käsittelevistä teoksista sekä muun muassa vinkkipankki terapeuttisesti hyvistä elokuvista: http://www.pekkalehto.com/eetee/eetee.html
Asiantuntija: PEKKA LEHTO, elokuvaterapeutti, psykiatrian erikoissairaanhoitaja
Toimittaja: LEA FROLOFF