Akuutin Arkisto
23.1.2007
Synnytysmasennuksen kautta uusi elämä
"Uni ei tullut, vaikka olin kuolemanväsynyt. En tuntenut vauvaa kohtaan kaiken voittavaa rakkautta, vaikka niin kai minun olisi pitänyt tuntea. Synnyttämäni nyytti oli toki suloinen ja hellyttävä, mutta en tuntenut mitään äidinrakkaudeksi luokiteltavaa."
- Minulla oli vaikea synnytys, josta näin jälkikäteen painajaisia, ja jota hoidettiin synnytystraumana. Muistan hyvin selvästi vieläkin, että esikoispoikani oli kymmenen kuukauden ikäinen, kun ensimmäisen kerran osasin iloita lapsesta. Laitoin sen ihan allakkaan ylös, että silloin sydämessä sykähti ensimmäisen kerran, että minulla on ihana lapsi, kertoo Sini-Vuokko Saastamoinen.
Tuntui, että on pakko jaksaa
Sini-Vuokko kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta jo esikoisensa kohdalla yhdeksän vuotta sitten. Tilanne uusi kuopuksen kanssa viisi vuotta myöhemmin.
- Mieliala laski jonkun verran jo kuopuksen odotusaikana, mutta ristiäisten jälkeen vointi oikeastaan romahti. Olimme sopineet jo etukäteen, että lapsen isä on kuukauden kotona, ja se aika menikin ihan kivasti. Jonkinlaista ahdistuneisuutta ja väsymystä minulla toki oli, mutta sitten kun mies palasi töihin, niin tuntui, etten selviä millään.
Kolmen pienen pojan äidistä kuitenkin tuntui, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa.
- Se ahdistuneisuus oli ensimmäinen asia, joka alkoi pelottaa. Tuntui, että on täysin jäässä, ettei tunne eikä koe mitään, eikä mikään tunnu hyvältä tai pahalta. Suurin osa asioista vaan ärsytti, muistelee Sini-Vuokko.
"Äidin pitää jaksaa, niin on ennenkin jaksettu. En uskaltanut puhua peloistani ja halustani päästä lapsesta eroon. Kamalinta oli, kun joku leikillään ehdotti, että vie tytön itselleen, ja itkua pidätellen jouduin kuitenkin jäämään kotiin huutavan lapsen kanssa."
Baby bluesia vai masennusta?
Synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuu eri tutkimusten mukaan 10-22 prosenttia synnyttäneistä. Masennus alkaa yleensä muutama viikko synnytyksen jälkeen, mutta voi puhjeta myös kuukausien päästä synnytyksestä. Tavallisimpia oireita ovat mielialan lasku, väsymys, ahdistuneisuus ja unettomuus, mutta oireina voivat olla myös epätodellinen olo, voimakkaat tunnetilojen vaihtelut ja jopa itsetuhoiset ajatukset.
Enintään muutaman viikon kestävää, normaalina pidettyä baby bluesia esiintyy sitä vastoin jopa 50-80 prosentilla synnyttäneistä naisista. Baby bluesin oireita ovat mielialan vaihtelut, herkistyminen ja tilapäiset unihäiriöt.
Sini-Vuokon kohdalla kyse ei ollut pelkästä baby bluesista, vaan tilanne oli vakavampi.
- Mustuuden kierre oli vaan syventynyt mielessä, ja itsetuhoajatukset olivat tulleet jo aika konkreettiseksi. Olin suunnitellut hyvin tarkkaan, mitä teen, mutta kuitenkin samaan aikaan valmistellut, että perhe pärjää: hankkinut vaatteita ja ruokaa. Mutta sitten mies jotenkin kiinnitti niihin asioihin huomiota ja hoksasi, ettei kaikki ole kunnossa. Yhtäkkiä tilanne oli aivan itsestään selvä, ja hän vaan sanoi, että nyt lähdetään päivystykseen ja piste.
"Ajattelin, ettei se helvetti ikinä lopu! Minun elämäni oli viety ja annettu jollekin toiselle. Kaikki oli mustaa, mikään ei naurattanut, mikään ei tuntunut miltään."
Taakka putosi harteilta
- Kun pääsin suljetulle osastolle, niin silloin tuntui varmaan ensimmäisen kerran puoleen vuoteen, että olen oikeassa paikassa. Tuntui, että joku taakka putosi, enää ei tarvitse yrittää. Ja se oli semmoinen konkreettinen asia, mikä oli lähipiirillekin helpompi sanoa. Että olen selkeästi nyt niin sairas, että olen sairaalassa. Se oli jotenkin helpompi tunnustaa, kuin vähän natista, että olen väsynyt, toteaa Sini-Vuokko.
Sini-Vuokon sairaalajaksot kestivät yhteensä lähes yhdeksän kuukautta.
- Toipuminen tietysti on hirveän pitkä prosessi ja siihen liittyy
monia asioita. Mutta minun mielestäni toipuminen alkaa tunnustamisesta,
ettei kaikki ole kunnossa. Että myöntää itselleen tarvitsevansa
apua.
Vertaistuki ja muiden samanlaisia asioita kokeneiden kanssa ajatusten vaihtaminen
auttoi osaltaan toipumisprosessia.
- Äimä ry:llä eli Äidit irti synnytysmasennuksesta ry:llä on sähköpostilista, mihin jäsenillä on pääsy. Siellä oli päivittäin ja oikeastaan tunneittain joku, ja tuntui, että sinne oikeasti pystyi suoltamaan ihan kaiken sen, mitä ajatteli eikä kukaan edes ihmetellyt, kertoo tällä hetkellä Äimän vertaistukihenkilönä toimiva Sini-Vuokko.
"Huomasin, että minä pärjään. Olo tosin oli kuin kävelemään opettelevalla lapsella. Kävelin pari horjuvaa askelta, pyllähdin, itkin hetken ja nousin uudestaan ylös."
Kohti uutta eheämpää minää
Sini-Vuokonkin kohdalla toipuminen lähti hiljalleen käyntiin.
- Se oli jotenkin hyvin konkreettinen se toipumisen lähtökohta siinä mielessä, että kevät alkoi tulla. Koin, että aloin sulaa sen kevään myötä, että se ajankohta oli hyvin symbolinen. Jäät alkoivat lähteä järvestä, ja siinä vaiheessa aloin käydä uimassa avannossa. Järvestä ja avannosta tulikin minulle toipumisprosessin kannalta todella tärkeitä asioita.
"Loppujen lopuksi kaikista paras lääke oli aika. Silloin raskaimpana aikana se tuntui kamalalta sanalta. Niin se kuitenkin on, ajalla on ihmeellinen vaikutus."
- Koen, että olen tämän masennuksen myötä saanut ihan uuden elämän. Jotenkin koko menneisyys, suhteet vanhempiin ja sisaruksiin, kaikki on käyty läpi. Ja vaikka tämän masennuksen aikana meille tuli mieheni kanssa avioero, ja tällä hetkellä lapset asuvat isänsä luona, he ovat silti kolmasosan ajastaan minun luonani.
- Ennen kaikkea koen, että olen saanut sen oikean minän takaisin. Uskallan sanoa, mitä minä sydämessäni ajattelen ja tehdä niitä asioita, mitkä minä koen itselleni parhaiksi ja oikeiksi, summaa Sini-Vuokko kokemuksiaan synnytysmasennuksesta.
Lisätietoja: Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry, http://www.aima.fi
Haastateltava: SINI-VUOKKO SAASTAMOINEN
Toimittaja: TITTA LAHTINEN
Kursivoidut lainaukset ovat teoksesta: Vauvan varjo Kokemuksia synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Toimittanut Piia Haarala. Kirjapaja Oy, Helsinki, 2006.