Akuutin Arkisto
27.11.2007
Sairaus kirjallisuudessa: Syöpä
"Ja läpi vatsan paljaaksi jätetyn ihon, edelleen läpi välikerrosten, joiden nimiä ei niiden omistaja itsekään tiennyt, läpi sammakkomaisen kasvainmöykyn, läpi mahalaukun ja suoliston, läpi veren, joka kiersi valtimoissa ja laskimoissa, läpi kudosnesteen, läpi solujen, läpi selkärangan ja pienten luiden ja vielä läpi välipeitteiden, suonien ja ihon…" (Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto, 1968.)
– Se oli ote venäläisen kirjailijan Aleksander Solženitsynin romaanista Syöpäosasto. Otteessa teoksen päähenkilö Oleg Kostoglotov saa sen ajan tehokkainta sädehoitoa eli röntgensädetystä. Teos kuvaa vuoden 1955 ajanjaksoa, ja voi sanoa, että Solženitsyn kuvaa hyvin tarkasti 50-luvun syöpäsairaalan elämänmenoa: potilaita, lääkäreitä ja niitä hoitoproseduureja, joita siihen aikaa syövän hoidossa käytettiin, dosentti Kari Sallamaa Oulun yliopistosta kertoo.
Syöpäosasto on teos, joka kasaa yhteen erilaisia ihmiskohtaloita. Entuudestaan toisilleen vieraita ihmisiä yhdistää toisiinsa vain se seikka, että jokaisella heistä on syöpä. Teos pitää kuitenkin sisällään myös jotakin aivan muuta.
– Solženitsyn tuo esiin jotain hyvin olennaista kahdesta seikasta: Toisaalta syövästä, syövän eri muodoista, sen hoidosta, mutta toisaalta laajemmin sitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Amerikkalainen kirjailija ja esseisti Susan Sontag kieltää merkittävässä esseessään Sairaus metaforana käyttämästä syöpää vertauskuvana, mutta nimenomaan tämän Solženitsynin romaanin suhteen voidaan kysyä, eikö syöpä ole nimenomaan tämän Neuvostoyhteiskunnan suuri metafora?
KUVAUKSIEN LAAJA KIRJO
Kotimaisessa kirjallisuudessa syöpää on käsitelty runsaasti. Esimerkkejä löytyy niin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kuin kaunokirjallisuudesta ja elämäkerroistakin.
– Hyvä esimerkki syövän käsittelystä on Merete Mazzarellan, oikeastaan useatkin teokset, mutta ennen kaikkea Juhlista kotiin -niminen muistelmateos. Siinä Mazzarella kertoo äitinsä viimeiset vaiheet, noin parin kuukauden verran, kun äidillä todetaan sappisyöpä, Sallamaa mainitsee.
"Illalla äiti. Heti ensimmäisellä kerralla, kun olin Meilahdessa, röntgenlääkäri ja kirurgi sanoivat, että minulla on syöpä. Kun kysyin, voinko vielä toivoa eläväni pari hyvää vuotta, he katsoivat pois ja sanoivat, ei se siltä näytä. --- Kuoleminen nyt tuntuu oikeastaan siltä, kuin joutuisi lähtemään juhlista kotiin hiukan aikaisemmin, kuin oli aikonut. Mutta on tietysti lohdullista, että hauskaa oli, niin kauan, kun sitä kesti ja että kaikkien muidenkin on ennemmin tai myöhemmin lähdettävä kotiin." (Merete Mazzarella: Juhlista kotiin, 1992.)
ÄIDIN ELÄMÄNTARINA
Merete Mazzarella kertoo kauniissa päiväkirjamuotoisessa teoksessaan äitinsä elämäntarinan rinnakkain tämän sairauskertomuksen kanssa. Kirjailijan lausetta lainaten: "Kirjoitin tallentaakseni tämän ajan, tallentaakseni äitini."
– Tähän ympäristöön Merete Mazzarella kutoo hyvin monenlaisia muita asioita, kuten omaisten reaktiot rakkaan läheisen syöpäsairauteen ja kuolemaan. Lisäksi Mazzarella käsittelee niitä psyykkisiä reaktioita, mitä omaisella - tässä tapauksessa tyttärellä - on äitinsä sairauteen. Äiti on ollut tyttärelle hyvin läheinen ja ikään kuin esimerkki, Sallamaa luonnehtii.
"Eihän sinusta ole koskaan ollut mukava lähteä aikaisin juhlista kotiin", minä sanoin.
Hän hymyilee. "Ei niin, mutta voi olla että vaikeampaa on sinulla, joka jäät."
Minulla on vaikeampaa, sen olen jo kauan tiennyt.
(Merete Mazzarella: Juhlista kotiin, 1992.)
AVIOPARIN VUOROPUHELU
Puhutteleva syöpäkuvaus on myös Reko ja Tina Lundánin vuonna 2006 kirjoittama teos Viikkoja, kuukausia.
– Se on nimetty romaaniksi, mutta yhtä hyvin sitä voi pitää aika lailla dokumentaarisena teoksena. Reko Lundán oli merkittävä ohjaaja, näytelmäkirjailija ja romaanikirjailija. Se, että luomisvoimansa huipulla oleva, suorastaan nuori nero, sairastui ja menehtyi aivosyöpään, järkytti ihmisiä hyvin suuressa määrin. Traagisuutta lisäsi tietysti myös se, että hän oli kahden pienen tytön isä. Voi sanoa, että hän joutui todella keskellä juhlien lähtemään pois elämästä.
Viikkoja, kuukausia on teoksen avioparin, Akin ja Minnan, vuoropuhelua. Päähenkilöt käsittelevät suorasukaisesti ja kaunistelematta Akin parantumattoman sairauden herättämiä tunteita. Tammikuusta 2004 syyskuuhun 2006 kestävä teos päättyy Akin mietteisiin
"Oli niin kaihoisa olo, että valvoin pitkään. Ajattelin Minnaa ja lapsia. Ne joutuisivat kahlaamaan suuren surun läpi. Pelotti niiden puolesta, mutta samalla tiesin, että ne selviytyisivät. Jatkuvuus oli elämän lohduttavin lahja." (Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia, 2006)
Asiantuntija: KARI SALLAMAA, dosentti, Oulun yliopisto
Toimittaja: TITTA LAHTINEN