Akuutin Arkisto
30.10.2007
ERON AIKA – tyttärien kertomuksia oman vanhemman kuolemasta
Muistan, kuinka monta kertaa katselin sairasta, nukkuvaa isää ja tarkkailin hänen hengitystään. Mietin, että älä nyt vain kuole, kun olen tässä vieressä. Ja kun lähdin siitä pois, mietin, että älä nyt vain kuole, kun olen poissa. Älä nyt kuole.
Oman vanhemman kuolemasta on todennäköisesti tullut kaikkien tyypillisin lähiomaisen menettämisen muoto. Siitä, miten aikuiset lapset kohtaavat omien vanhempien kuoleman, tiedetään kuitenkin vielä suhteellisen vähän.
VANHEMMAN ELÄMÄN LOPPUVAIHEEN KERTOMINEN
Isä sairasti syöpää vuosia. Ensimmäisellä kerralla syöpä voitettiin. Isä parani ja palasi töihinkin. Mutta sitten sairaus uusiutui eikä sitä voitu enää leikata. Pikkuhiljaa sairaus söi isää sisältä päin ja hän laihtui ja heikkeni. Isosta miehestä tuli lopussa ihan pieni.
Tyttäret aloittavat kertomuksensa tavallisesti kuolemaa edeltävästä käännekohdasta vanhemman terveydentilassa, josta kuolemaa kohti liukumisen voi katsoa alkaneen.
– Hyvin usein kertomus elämän viimeisistä vaiheista on itse asiassa monien vuosien mittainen kertomus. Siinä mielessä kuolema ja kokemus kuolemasta ei ole vain kuoleman hetki ja sitä edeltävät päivät tai viikot. Voidaan sanoa, että nykyisin elämän ja kuoleman rajavyöhyke on laajentunut. Se tietysti taas tuottaa kysymyksen siitä, miten tällä elämän ja kuoleman rajavyöhykkeellä eletään, kertoo Sonja Miettinen, jonka väitöskirjatutkimus selvitti sitä, mitä ja miten aikuiset tyttäret kertovat vanhemman kuolemasta.
SYÖPÄDIAGNOOSI VOI MAHDOLLISTAA KUOLEMAAN VALMISTAUTUMISEN
Isä tiesi kuolevansa ja valmistautuikin siihen. Opetti asioita, joista oli aina itse huolehtinut. Ja lopussa kun oli jo joutunut sairaalaan, teki yhden tärkeän sovinnon.
– Syöpäkuolema näytti muodostuvan tutkimuksessani omanlaisekseen kokemukseksi. Syövän etenemistä voidaan lääketieteen keinoin suhteellisen hyvin ennustaa ja diagnoosi taudin parantumattomuudesta voidaan antaa suurella varmuudella. Syöpäkuolemissa ollaankin usein tietoisia lähestyvästä kuolemasta ja voidaan myös valmistautua kuolemaan hyväksymällä kuolema ja puhumalla siitä. Kuoleman lähestyessä voidaan myös ottaa sopia mahdollisia ristiriitoja ja ongelmia läheisten ihmisten kanssa ja antaa ne anteeksi, Miettinen kertoo.
– Tietysti se, miten kuolemaan suhtaudutaan, on aina hyvin yksilöllistä. Se, että saadaan lääkäriltä tieto siitä, että sairaus ei tule parantumaan, ei aina välttämättä johda siihen, että potilas tai omainen hyväksyisi kuoleman ja ottaisi sen tiedon vastaan. Yksi strategia tässä tilanteessa saattaa olla jatkaa parantavan hoidon etsimistä ja pitää yllä toivoa loppuun saakka, Miettinen lisää.
KUN KUOLEMAA EDELTÄÄ RAIHNAISTUMINEN
– Lääketieteellinen diagnoosi näyttäisi olevan nykyisin hyvin keskeinen siinä, milloin ihminen astuu kuolevan rooliin. Tämä diagnoosi jää hyvin vanhojen ihmisten kohdalla usein puuttumaan, joten tietoisuus lähestyvästä kuolemasta ei sekään välttämättä synny kuin vasta muutamia päiviä ennen kuolemaa. Vanhan ihmisen kuolema on omaisen kannalta haaste siinä mielessä, että siihen liittyy ruumiillista heikkenemistä, riippuvuuden lisääntymistä ja ehkä ruumiin toimintojen kontrollin menettämistä. Tämmöinen raihnainen vanhuus on aika pelättyä ja torjuttua nyky-yhteiskunnassa ja siihen liittyy ajatus siitä, että ihminen voi menettää arvoaan ympäröivän yhteiskunnan silmissä. Tämä vaikeuttaa tytärten suhtautumista oman vanhemman raihnaistumiseen ja sitä seuraavaan kuolemaan, Miettinen kertoo.
– Kun kuolemaa edeltää dementiasairaus, siinä voi tapahtua tällainen psykososiaalinen kuolema ennen biologista kuolemaan. Dementiaan liittyy muutoksia ihmisen kognitiivisissa kyvyissä ja käyttäytymisessä, mikä näyttäytyy omaisille persoonan muutoksena ja herättää lopulta kysymyksen siitä, oliko tämä henkilö, joka fyysisesti kuoli, sama äiti tai isä vai menikö siinä enää pois vain tyhjä kuori.
– Näissä tapauksissa se oman vanhemman menetys voi tapahtua jo ennen biologista kuolemaa.
KERTOMUKSIA "HYVÄSTÄ" KUOLEMASTA
Isä sai 60-vuotissyntymäpäivälahjaksi kellon. Silloin hän itki. Isä kuoli pari viikkoa syntymäpäivänsä jälkeen.
Kertomus vanhemman kuolinprosessista huipentuu kuvaukseen hänen kuolinhetkestään. Yksi keskeinen osa kuolinhetken kerrontaa näyttää olevan sen arviointi, onko kuolema "hyvä" tai "huono". Miettisen tutkimuksen mukaan kuolema voi olla hyvä hyvin monella tavalla. Näitä olivat medikalisoitu hyvä kuolema (kivun kontrollointi ja elämän pidentäminen lääketieteellisin menetelmin), hyvä kuolema toisen läsnä ollessa (kuolevaa ei saa jättää yksin) sekä luonnollinen hyvä kuolema. Kuolema voi olla luonnollinen monella tapaa: se voi olla oikea-aikainen, mikä viittaa korkeassa iässä tapahtuvaan, pitkän elämän päätteeksi saapuvaan kuolemaan. Kuolema voi olla luonnollinen myös ollessaan äkillinen, erityisesti jos se on tapahtunut luonnon helmassa tai kotona. Luonnollinen kuolema voi myös viitata ei-medikalisoituun kuolemaan, jolloin viitataan kieltäytymiseen turhista lääketieteellisistä hoidoista.
KERTOMUKSIA "HYVÄN" TYTTÄREN ROOLISTA
Minä olin isän viimeiset elinkuukaudet Ranskassa. Kun kuulin, miten
huonossa kunnossa isä oli, yritin aikaistaa paluuta Suomeen, mutta en onnistunut.
Palasin Suomeen kolme päivää liian myöhään.
– Oman vanhemman kuoleman jäsentämisessä näyttäisi olevan hyvin keskeistä tyttären oma rooli ja se, teinkö kaiken, mitä minun kuuluukin tehdä. Tässä näyttäisi olevan kysymyksessä tämmöinen "hyvän" tyttären identiteetti. Näkisin, että nämä odotukset ovat sekä ulkoisia että sisäisiä eli ne ilmenevät sekä siinä, miten muut ihmiset suhtautuvat tyttäreen, mutta myös siinä, miten hän suhtautuu itse itseensä, kertoo Sonja Miettinen, jonka väitöskirjatutkimus selvitti sitä, mitä ja miten aikuiset tyttäret kertovat vanhemman kuolemasta.
– Näyttäisi siltä, että ei kuitenkaan ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla hyvä tytär, vaan sen oman huolenpitovastuunsa voi toteuttaa hyvin monilla eri tavoilla. Ei siis ole olemassa selkeitä sääntöjä siitä, mitä kuuluisi tässä tilanteessa tehdä, vaan jokainen joutuu selvittämään sen itse.
– Vanhemman siirtyminen kokopäiväiseen laitoshoitoon on aika monelle sellainen kipupiste tässä hyvän tyttären identiteetissä. Se on asia, joka hyvin usein herättää syyllisyyttä. Toisaalta tyttäret pystyvät perustelemaan sitä itselle ja muille vetoamalla yleisesti yhteiskunnassa hyväksyttäviin syihin rajata sitä omaa vastuutaan. Tällaisia ovat esim. työssäkäynti, velvollisuudet omia lapsia kohtaan ja oma jaksaminen, Miettinen lisää.
SURU PIDETTÄVÄ OMIEN SEINIEN SISÄLLÄ
Kuulin isän kuolemasta pariisilaisella metroasemalla. Vaikka minun maailmani pysähtyi, metrot jatkoivat kulkemistaan.
Tyttäret kuvasivat kertomuksissaan myös vanhemman kuoleman herättämää surua. Toisaalta tyttärillä oli vahva käsitys siitä, että oman surun avoin ilmaisu ja sen kokeminen pohjaan saakka on sekä luonnollista että välttämätöntä. Toisaalta aikamme kuitenkin vaatii surun avoimen ilmaisun rajoittamista muiden ihmisten seurassa.
– Tyttärillä näytti olevan vahva käsitys siitä, että surun tunteita tulee kokea ja niitä täytyy ilmaista ja niistä täytyy puhua muille. Mutta toisaalta toinen keskeinen moderniin yhteiskuntaan liittyvä normi on se, että oma suru on pidettävä yksityisenä. Eli sureva ihminen voi olla hyvin ristiriitaisten vaateiden keskellä nyky-yhteiskunnassa, Miettinen summaa.
Tyttäret kuvasivat kertomuksissaan myös sitä, että kun ikääntyneen ihmisen kuolema on muun yhteiskunnan silmissä luonnollinen ja oikea-aikainen tapahtuma, niin sen ei odoteta herättävän heidän läheisissäänkään vanhoja tunteenpurkauksia. Tyttärille sanotaan, että olihan vanhemman jo aika kuolla. Tällainen suhtautuminen koetaan monesti loukkaavana ja siitä voi syntyä tyttärelle sellainen olo, että hänen menetystään vähätellään ja ikään kuin sen kuolevan ihmisen arvoa myös vähätellään.
PIILOTETTU KUOLEMA
Kun ihminen on niin sairas, kuolema on helpotus, mutta luopuminen on silti
vaikeaa. Ja on vaikeaa antaa itselleen anteeksi sitä, ettei ollut paikalla
hyvästelemässä.
Miettisen tutkimuksen tyttäret kertovat kokemuksista, jotka ovat yleisinhimillisiä,
mutta jotka pyritään kuitenkin nykyisin kätkemään kulissien
taakse. Kuoleman ruumiillinen todellisuus on piilotettu sairaaloihin ja suremisenkin
odotetaan tapahtuvan muiden ihmisten katseilta suojassa. Kuolemasta on tullut
asia, jonka kanssa useimmat ihmiset eivät päivittäisessä
elämässään ole konkreettisesti tekemisissä - ja jota
he mieluummin olisivat kokonaan ajattelematta. Monet ihmiset joutuvat kohtaamaan
kuoleman läheisemmin ensimmäisen kerran vasta, kun omien vanhempien
aika koittaa.
Vähän myöhemmin näin unta isosta tilaisuudesta, jossa isä oli puhujanpöntössä ja kertoi sieltä kaiken, mitä viimeisenä kesänä poissa ollessani oli tapahtunut. Heräsin unesta valtavan helpottuneena.
Asiantuntija: SONJA MIETTINEN, valtiotieteiden tohtori, Helsingin yliopisto
Toimittaja: TIIA VÄRE