Akuutin Arkisto
7.10.2008
Kerran heppatyttö, aina heppatyttö
– Ehkä se on omalla tavallaan semmonen viehätys, että pystyy tuollaista isoa eläintä hallitsemaan, ja liikuntamuotonahan se on aivan loistava, kuvailee oululainen Karoliina Lehmikangas uudeleen virinnyttä ratsastusinnostusta.
Karoliinan tavoin yhä usempi nainen aloittaa lapsuudesta tutun heppaharrastuksen uudelleen, usein viimeistään kolmenkympin tietämillä. Karoliina sai puhuttua työkaverinsakin talleille.
– Nyt kun on tulot vakiintumaan päin, tuli innostus, kun työkaveri sattui myös olemaan tämmöinen harrastaja. Toimistotyöntekijänä selkäkivut ovat vähentyneet ihan älyttömän paljon ja ehkä istunnassa vatsalihakset tekevät nyt jotakin semmoista, mitä ennen tehtiin hartioilla kyömyssä, pohtii Karoliinan työkaveri Hilkka Suvanto.
Vaaran tuntua
Oli ihan tavallinen, torstai-ilta viime keväänä, kun Karoliina tuli ratsastustunnille. Tunnelma oli odottava, sillä totta kai naiset hakevat ratsastuksesta myös vähän jännitystä elämään.
– Tietyllä tavalla myös sitä pientä vaaran tuntua. Hevonenhan on kuitenkin iso, elävä olento. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu, Karoliina miettii.
Tuona keväisenä iltana ilmassa väreili levottomuutta.
– Siinä jotenkin vaikutti, että hevoset olivat vähän levottomia. Puolet laumasta oli kiimassa, ja oli vähän tuulta ja savun hajua, kun roskia poltettiin. Hevoset olivat vähän hermostuneita.
Tunti alkoi. Yhtäkkiä tapahtuu jotain täysin odottamatonta, kun kaksi skootteria kaasutti läheltä liikkeelle. Karoliinan hevonen säikähti menopelien ääniä.
Karoliinan työkaveri näki kaiken vierestä.
– Ajattelin, että nyt lähti kaverilta henki, sillä hän tuli tosi pahannäkösesti alas. Itsekin olen pari kertaa penskana tippunut hevosen selästä. Mustelmia on tullut, mutta yhtään luuta ei ole mennyt ikinä poikki. Mutta nyt näytti tosissaan siltä, että Karoliinan niskat menivät, Hilkka Suvanto muistelee.
Karoliina odotti sairaalassa diagnoosiaan kipujen kourissa. Pystyykö hän koskaan enää ratsastamaan saati kävelemään? Pudotus pää edellä voi halvaannuttaa tai viedä jopa hengen.
– Oli siinä semmoinen hetkellinen kuolemanpelko siinä vaiheessa kun olin alas tulossa. Muistan sen kun olin ylösalaisin, maailma oli ylösalaisin ja pää tömähti siihen. Siinä vaiheessa oli hetkellinen pakokauhu.
Diagnoosi varmistuu
– Kaularangassa se seiskanikaman murtuma. Itse en ole nähnyt kuvia, mutta ilmeisesti ei kovin paha murtuma, kun ei tarvinnut leikata ja pystyn kävelemään ja tekemään asioita.
Kesällä Karoliina pääsi niskatuen kera kentän laidalle. Mutta heti kun huoli terveydestä hälveni, valtasi mielen toinen, vieläkin suurempi pelko.
– Minua itse asiassa pelottaa ihan varmasti eniten se, että alanko pelkäämään.
Kuinka Karoliinan käy, kun hän saa lääkäriltä taas luvan ratsastaa? Pystyykö hän selättämään pelon vai jääkö onnettomuus piinaamaan ikuisesti?
Pelon kohtaaminen
Kesän lopulla Karoliina sai niskatuen pois. Oli lupa nousta ratsaille, tai ainakin yrittää. Ennen h-hetkeä mielessä vielä myllersi.
– Mitä jos se sattuu uudelleen, että ihan varmasti en ole yhtä rennolla mielin kuin tähän saakka.
Karoliina kuitenkin kohtasi pelon hienosti ja nousi ratsaille.
– Se onnistuminen, se on niin äärettömän suuri nautinto. Ehkä ne ovat juuri ne onnistumisen ilot, joiden takia tänne palaa aina uudestaan.
Toimittaja: SUSANNA EKFORS