Akuutin Arkisto
7.10.2008
Itikkakesä – kertomus ihmissuhteista ja vanhustenhuollosta
Eeva Nikoskelainen punoo kesäiseen ja satiiriseen romaaniinsa sekä hilpeää että vakavaa asiaa vanhustenhuollon ahdingosta, ihmissuhteiden kiemuroista, ilmaston lämpenemisen vaikutuksista hyttyskantoihin ja huvilaelämästä.
Kotona vai vanhainkodissa?
Henrik sattui sanomalehteä hakiessaan postilaatikolle Johanneksen kanssa samaan aikaan. Hän pani merkille vanhan miehen huojuvan kävelyn.
Hän teki jo lähtöä, kun vanha mies tarrasi häntä hihasta. "Noloa vaivata, mutta olisiko mitenkään mahdollista että kaupungissa käydessäsi toisit minulle konjakkipullon. Maksan tietenkin. Kunto on mennyt sellaiseksi, etten arvaa yksikseni enää Alkoon lähteä. Omaiset pitävät minulle hirveää jöötä, eivät usko, että konjakki on paras lääke pumppuvaivoihin."
– Vanhustenhoitoon törmää pakostakin. Jo monen vuoden ajan tiedotusvälineissä on hyvin voimakkaasti keskusteltu siitä, onko vanhustenhoito Suomessa asiallista. Kun tätä kaikkea kuuntelin, luin ja katselin, niin alkoi mietityttää, minkälaisiin todellisiin ongelmiin tässä ajaudutaan, kertoo kirjailija Eeva Nikoskelainen.
– Olen myös käynyt viimeiset vuoden läpi isäni ja äitini kirjeenvaihtoa. Löysin paljon kirjeitä, joita en ollut aikaisemmin lukenut. Esimerkiksi rintamalta kirjoitetut ja sinne lähetetyt kirjeet olivat minulle sisällöllisestikin yllätys, koska niin kuin me tiedämme, sodan käyneet miehet eivät juurikaan kokemuksistaan lapsilleen puhuneet. Yllätyin siitä, miten kovissa olosuhteissa minunkin isäni oli ollut. Sitten rupesin miettimään, että jos isäni vielä eläisi ja olisi siinä tilanteessa nyt, että joutuisi miettimään sitä, että pärjääkö hän kotona vai pitääkö hänen mennä vanhainkotiin, ja miten hän tämän kaiken kokisi. Siitä varmaan muotoutui tämä kirjan päähenkilö, 92-vuotias Johannes Kavaste, joka tämän ongelman eteen joutuu.
Vanhuksia lääkitään liikaa
Kun Henrik meni viemään konjakkipulloa, Johannes makasi olohuoneessa surkean näköisenä alakertaan tuodussa parisängyn puolikkaassa. Pöydällä sängyn vieressä oli kulho kukkuroillaan erivärisiä lääkepillereitä.
"Käytiin terveyskeskuksessa. Lääkäri kirjoitti tukun reseptejä. Toistakymmentä pilleriä on nieltävä joka päivä, mutta silti kunto laskee kuin lehmän häntä."
– Vanhukset syövät tarpeettomasti unilääkettä, rauhoittavia lääkkeitä ja mielialalääkkeitä. Mielialalääkkeellä hoidetaan esimerkiksi yksinäisyyttä ja vanhainkodeissa vanhukset pannaan hyvin varhain alkuillasta unilääkkeiden voimalla nukkumaan ja he menevät hyvin huonoon kuntoon näistä lääkkeistä. Niin käy myöskin tässä kirjassa, kun Johannes menee hyvin huonoon kuntoon osin lääkkeiden vuoksi, Nikoskelainen sanoo.
– Jokaisen pillerin tarpeellisuus pitäisi hyvin tarkkaan miettiä jokaisen vanhuksen kohdalla, Nikoskelainen painottaa.
– Kun joku asia alkaa vaivata mieltä ja suututtaa, niin siitä romaani yleensä lähtee. Täytyy olla jotain tunnekuohua, että ihminen ylipäätään lähtee romaania kirjoittamaan. Romaani on myös paljon tehokkaampi ase kuin esimerkiksi yleisönosastokirjoitus, koska kun lukija perehtyy kirjaan ja samaistuu niihin henkilöihin, niin hän joutuu ottamaan kantaa näihin asioihin. Tässä kirjassahan ei ole mitään ratkaisuja eli lukija joutuu itse miettimään, mikä olisi hänen mielestään oikein.
Teknologia kotona asumisen tukena
"Tämä teräsvaari saakin sitten lähteä loppuviikosta kotiin!" Ylilääkäri sanoi ja taputti Johannesta olkapäälle.
Kotiin. Sanat olivat mannaa Johanneksen korvissa.
Sairastuttuuaan Johannes ei suostu laitoshoitoon ja kun vanhainkotipaikoistakin on pulaa, hänet kotiutetaan upouuden OmaKotiKullanKallis-projektin turvin. Johanneksesta tulee hoivateollisuuden tietotekniikan kokeilutanner.
– Johannes saa avukseen omakotikullankallis-projektin valvontalaitteet. Sen lisäksi geriatri Jari Viitala on häneen ja muihin OKKK-projektin hoidokkeihin yhteydessä virtuaalisesti ja myös jumppatunnit annetaan tässä projektissa mukana oleville vanhuksille virtuaalisesti, ruudun kautta.
"Saisinko pyytää, että kaikki tulisitte katsomaan, miten Gerohelper toimii" ,Kakeksi nimitetty mies aloitti. "Johannekselle laitetaan tällainen turvaranneke… Huipputeknologiaa. Tämä taas on vuorovaikutteinen tietokone. Siinä on kosketusnäyttö, yhdellä ainoalla napinpainalluksella saat yhteyden geriatrian poliklinikalle. Siellä vointiasi seurataan tämän valvontakameran avulla. Laitteessa on myös liikeanturi. Yllättävä yli viidentoista minuutin liikkumattomuus välittyy tietokoneeseen."
– Väestö vanhenee niin nopeasti ja kun kerta kaikkiaan henkilökuntaa ei riitä vanhainkoteihin – se on päivänpolttava ongelma tällä hetkellä – niin ainoa mahdollisuus on varmaan juuri lisätä kotihoitoa. Mielikuvitus tuli sitten tietysti kuvaan mukaan, kun mietin, minkälaisia nämä kotona asumista helpottavat laitteet voisivat olla. Kyllä ne kuitenkin aika paljon perustuvat siihen, mitä tänä päivänä on jo käytettävissä, Nikoskelainen muistuttaa.
– Hoivateollisuuden laitteet ja turvajärjestelmät ovat toki hyväkin asia, jos vanhus itse valitsee sen, että hän haluaa olla kotona. Mutta missä on se raja, että tämä laitteisto menee jo liiallisuuksiin ja häiritsee ihmisen yksityisyyttä, sitä lukija joutuu sitten miettimään.
Helliminen tärkeää
Noora alkoi mahtipontisesti julistaa, että vanhustyössä ei hellimistä voinut koskaan olla liikaa. Hän referoi amerikkalaista tutkimusta. Rottia oli silitelty ja paijailtu. Niille oli laulettu ja leperrelty. Niiden järkyttäminen esimerkiksi hännästä riiputtamalla oli ehdottomasti kiellettyä. Ja mitä tapahtui? Hellityt rotat pysyivät hengissä 400 päivää kauemmin kuin verrokkirotat!
"Tuon tutkimuksen ja kuntien vaikean rahatilanteen huomioiden meidän kannattaisi rajoittaa vanhojen ihmisten taputtelemista."
Tuovin huulilta oli luiskahtanut se, mikä muillakin oli käynyt Nooran puhetta kuunnellessa mielessä.
– Koko ajan kannetaan huolta siitä, että ihmiset elävät niin pitkään ja väestö vanhenee, ja kysellään, että mitä tehdään, kun kohta vanhuksia on niin kamalasti täällä.
– Johanneskin miettii kirjassa viettäessään ensimmäistä yötä kotonaan, että hänen olisi ollut parempi kuolla, että hänen kuolemaansa suorastaan toivottiin, että omaiset toivoivat sitä. Hän ajatteli myös, että hän tulee yhteiskunnalle näin kalliiksi ja että hän olisi tullut halvemmaksi, jos hän olisi kuollut, Nikoskelainen kertoo.
Tarina ystävyydestä, itikoista ja kesästä
Paitsi vakavaa asiaa vanhustenhuollosta, Eeva Nikoskelainen punoo kesäiseen ja satiiriseen romaaniinsa myös ihmissuhteiden kiemuroita, hyttystutkimusta ja huvilaelämää.
Suomeen on rantautumassa uusia, terveydelle vaarallisia hyttysiä. 33-vuotias Henrik Lendahl tekee lapsuutensa Kurelahdessa väitöskirjaa ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta hyttyskantoihin ja parantelee samalla kariutuneen rakkaussuhteensa kolhuja.
Kun näkö ei salli naapurin Johanneksen lukea sota-aikaisia kirjeitään, Henrik ryhtyy tämän avustajaksi. Tästä saavat henkistä tukea molemmat miehet, nuori vai vanha. Kaikkia kesänviettäjiä kuitenkin piinaavat yhä itikat, jotka levittävät tauteja, eikä torjuntayrityksistä ole apua.
– Silloin kun kirjoittaminen sujuu hyvin, se on todella antoisaa. Siinä saa olla milloin 92-vuotias Johannes Kavaste ja milloin sitten olet 33-vuotias hyttystutkija tai 12-vuotias pikkutyttö. Se on yksi kirjoittamisen suuri nautinto, että kirjailija voi elää monta elämää, Nikoskelainen hymyilee.
Nyt hän ei ajatellut tulevaista, eikä nykyisyyttäkään, vaan eli enimmäkseen menneisyydessään. Enää hänen ei kuitenkaan tarvinnut kuskata suksilastia tulipalopakkasella varpaat jäässä eturintamalle. Enää hänen ei tarvinnut maata korsussa kuulostelemassa, minne pommit tipahtaisivat, eikä ahertaa ensiaputeltassa haavoittuneita sotilaita kokoon kursimassa. Ei, hän oli siirtynyt muistoissaan lapsuuteen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, Kurelahden vesi oli kristallinkirkasta ja kädenlämpöistä. Kelpasi siinä polskutella.
Sitaatit kirjasta Nikoskelainen Eeva: Itikkakesä (Tammi 2008)
Haastateltava: EEVA NIKOSKELAINEN, kirjailija, silmätautiopin professori emerita
Toimittaja: TIIA VÄRE