Akuutin Arkisto
29.1.2008
Terveydenhuollon menneisyys - mikä meni pieleen?
Perusterveydenhuollon kriisistä on puhuttu jo kymmenen vuotta, mutta sen juuret ulottuvat paljon kauemmaksi, vuosikymmenten taakse. 1970-luvulla rakennetun terveyskeskusjärjestelmän ajatuksena oli taata tasaveroisesti maksuttomat palvelut kaikille kansalaisille. Järjestelmän ansiosta Suomea pidettiin pitkään terveydenhuollon mallimaana.
Suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää ryhdyttiin luomaan 1960-luvulla. Tuolloin virisi myös ajatus kunnan ylläpitämästä terveyskeskuksesta, jossa perusterveydenhuollon osa-alueet koottaisiin saman katon alle.
– Suomalaista sosiaalipolitiikkaa ja terveydenhuoltoa kehitettiin siitä ajatuksesta, että kaikille kansalaisille tulee olla tarjolla tasavertaiset terveyspalvelut saatavilla. Ne ovat maksuttomia ja korkeatasoisia, kuvailee filosofian tohtori, erikoislääkäri Raimo Puustinen.
Eduskunta sääti kansanterveyslain vuonna 1972, ja terveyskeskusverkostoa ryhdyttiin innokkaasti rakentamaan. Ideana oli, että terveyskeskuksen palvelut kattaisivat koko ihmisen elämänkaaren.
– Tämä perusajatushan on aivan erinomainen ja ainutlaatuinen maailmassa kattavuudeltaan ja tasoltaan. Siihen panostettiin paljon niin materiaalista kuin henkistäkin pääomaa, ja siksi Suomea pidettiin terveydenhuollon mallimaana 70- ja 80-luvuilla, juuri tämän projektin myötä.
Jokin meni kuitenkin pieleen jo rakennusvaiheessa.
– Siihen sisältyi ja sisältyy edelleenkin tiettyjä sisäänrakennettuja ongelmia, minkä vuoksi perusterveydenhuolto Suomessa on nyt sitten viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana aika lailla kriisiytynyt monessakin mielessä.
Ilmaiset palvelut madaltavat kynnystä hakeutua hoitoon.
– Kun me tarjotaan maksuttomia palveluja, se luo aina kysyntää. Jos avataan ravintola tuohon keskustaan ja sanotaan, että ilmaista lounasta on tarjolla, käy moni syömässä vaikka ei olisi niin nälkäkään, Puustinen vertaa.
Hoitotyö on perusluonteeltaan käsityötä. Tämä työ ahdettiin nyt muottiin, jossa vallitsivat byrokratian lait ja liukuhihna-aikataulu. Käsityöläisiksi itsensä mieltävistä kunnanlääkäreistä tulikin terveyskeskuksessa osa kunnan virkamieskoneistoa.
– Lääkärin työ ei ole teollista työtä, joka voitaisiin tuotteistaa ja määräkappaletta määräajassa tuottaa, samanlaista kappaletta toisesta päästä ulos, aina samanlaista materiaalia. Kun tämä sinänsä iso työmäärä ahdetaan tiettyyn raamiin, että nyt pitää seitsemässä ja puolessa tunnissa tuosta selviytyä, niin se ei ole oikein mahdollista, Puustinen sanoo.
1980-luvulla perusterveydenhuolto toimi vielä kohtuullisen mallikkaasti, vaikka hoitaja- ja lääkäripula vaivasivat tuolloinkin. 1990-luvulla iski lama. Terveyspalvelujakin ryhdyttiin karsimaan.
– Se saattoi olla jopa hyvin tervehdyttävää koko yhteiskunnalle pysähtyä sen ääreen, että tämä jatkuva talouskasvu ei ole lainkaan itsestäänselvyys, vaan joudumme katsomaan mikä on olennaista, Puustinen pohtii.
Tällä vuosituhannella perusterveydenhuolto ajautui lopulta kriisiin. Raskaaksi rakennettu järjestelmä nielee yhä enemmän rahaa. Jotain täytyy tehdä.
– Se kehitysvaihe, jota suomalaisessa terveydenhuollossa juuri nyt eletään, suuntautuu siihen, että me säilytämme verorahoitteisuuden. Kaikki saavat hoitoa, mutta se palveluja tuottava henkilökunta irrotetaan kunnan virkajärjestelmästä, jolloin he ovat yksityisiä ammatinharjoittajia omassa pikkuklinikassaan, niin kuin kuka hyvänsä parturi, kampaaja tai suutari tai mikä hyvänsä käsityöläinen.
On syntynyt esimerkiksi tilaaja-tuottaja-malleja. Niissä terveydenhuoltopiirit toimivat palvelujen tilaajina ja yksityiset ammatinharjoittajat tuottavat palvelut.
– Ja kun potilas tulee lääkäriin, menee lasku joko kunnalle tai vakuutuslaitokseen, jolloin se on maksuton potilaalle. Ja tässä tavassa toimia ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, koska se on juuri se tapa millä Euroopassa on aina toimittu niin kauan, kuin Euroopassa on minkäänlaista perusterveydenhuoltoa ollut, Puustinen sanoo.
Voisiko ihmisen hoitaminen olla pikkuklinikoilla jälleen käsityötä, kuten ennen vanhaan kunnanlääkärin vastaanotolla? Historia ei tarjoa hokkus pokkus -ratkaisuja, mutta jotain opittavaa on ajoista, jolloin kunnanlääkäri ja terveyssisar toimivat yhdessä ja tunsivat potilaansa kuin omat taskunsa.
– Ehkä kaikkein toimivin malli on se, että jokaisella perusterveydenhuollossa toimivalla lääkärillä on henkilökohtainen sairaanhoitaja, niin kuin ennen oli kunnanlääkäri ja terveyssisar. Iso osa siitä, mitä päivystysvastaanotolla tehdään, on luonteeltaan sellaista, johon ei todellakaan tarvitsisi lääkäriä tuoda. Sairaanhoitajat kykenevät aivan hyvin hoitamaan ison osan näistä, ja me aivan selvästi alikäytämme meidän sairaanhoitajien fantastista ammattitaitoa mikä meillä Suomessa on, Puustinen sanoo.
Asiantuntija: RAIMO PUUSTINEN, filosofian tohtori, erikoislääkäri, Pihlajalinna Oy
Toimittaja: SUSANNA EKFORS