Miksi me olemme väkivaltaisempia kuin länsinaapurimme? Lakkasimmeko luottamasta ruotsalaiseen neuvottelevaan konfliktinratkaisumalliin nuijasodan aikana, kun Klaus Fleming houkutteli neuvottelutarjousta sotajuonena käyttäen kapinoivat talonpojat avomaalle ja antoi sitten huoviensa lahdata suomalaiset?
Yksi syy väkivaltatilastojen loppusumman erotukseen on joka tapauksessa sotahistoria. Tihentyneen väkivallan vuodet ovat joka tavalla koskettaneet suomalaisia paljon raskaammin kuin ruotsalaisia. Ensin suomalaiset olivat ruotsalaisten etumaasto ja reservi lähes kahdeksansadan vuoden ajan. Vasta menetettyään Suomen Ruotsi omaksui neuvottelevan ja konflikteja karttelevan ulkopolitiikan ja on siitä pitäen onnistunut pysyttelemään organisoidun väkivallan eli sodan ulkopuolella.
Suomalaiset sen sijaan ovat sotineet 1900-luvulla kolmea eri kansakuntaa vastaan. Yksi niistä oli suomalaiset itse. Oli meilläkin kuitenkin oma rauhankautemme niin sanotun Venäjän vallan aikana. Suomalaisten käsissä ei nähty ihmisen tappamiseen tarkoitettuja aseita eikä niiden käyttöä opetettu sataan vuoteen. Puukkojunkkareista ja metsärosvoista huolimatta konfliktien aseellinen ratkaisu hiutui pois vaihtoehtojen joukosta sekä kansalaisyhteiskunnassa että valtiollisessa elämässä.
Sitä käsittämättömämmältä tuntuu, että tuo syvä rauhantila ja läpeensä siviilimäistynyt yhteiskunta muuttuivat muutamassa kuukaudessa militarismiksi, vihaksi ja kostokierteiksi. Vuonna kahdeksantoista Suomi muuttui yhdessä hetkessä melkein aseistariisutusta yhdeksi maailman aseistautuneimmista maista. Kivääreitä ja patruunoita tuotiin maahan juna- ja laivalasteittain. Valtion kivääritehdas valmisti lisää. Satatuhatpäinen suojeluskuntalaisten joukko säilytti sotilaskivääreitä ja ampumatarvikkeita kotona.
Hätkähdyttävä asetiheytemme ei kuitenkaan johdu pelkästään sotilasaseista. Vuoden kahdeksantoista seurauksena entisistä torppareista tuli vapaita talonpoikia. Joka toinen mies maaseudulla metsästää edelleen. Tämä on mahdollista poikkeuksellisen maanomistusrakenteemme ja siihen liittyvien demokraattisten metsästysoikeuksien vuoksi. Ranskassa tai Isossa Britanniassa ei voi mitenkään olla sellaista määrää jahtivälineitä kuin meillä. Metsästys on siellä aristokraattinen harrastus, jonka edellyttämä ruutiasearsenaali on täysin vieras ajatuskin tavalliselle porvarille tai maanjussille.
Outoa kyllä suomalaisten läpi 1900-luvun jatkunut aseiden kanto ei ole johtanut siihen, että ampuma-aseita olisi määräänsä nähden useinkaan käytetty väkivallan välikappaleina. Suomalaiset ovat kyllä tapelleet ja tappaneet taajemmin kuin ruotsalaiset, mutta eivät pääasiassa ampuma-asein. Sodan aikana melkein puoli miljoonaa miestä oli sulloutuneina korsuihin ja telttoihin. Jokaisella oli ase ja tuhdisti ampumatarvikkeita sekä räjähteitä. Riitoja tuli, tapeltiin ja henkiäkin riistettiin. Ampuma-aseita näissä keskinäisissä väkivallanteoissa käytettiin kuitenkin arvoituksellisen vähän.
Arvoituksen takana täytyy olla se, että ampuma-aseita ei kerta kaikkiaan ole mielletty puukon, halon tai aidanseipään tavoin väkivallan välikappaleiksi. Aseet ovat olleet mielissä jonkinlaisia erikoistyökaluja. Metsästyksessä luodikko tai haulikko on pyyntiväline ja ampumatarvikkeiden hintavuus on pakottanut välineen harkittuun käyttöön. Sodassa aseet käsitettiin sotatyön välineiksi ja keskinäiset tappelut käytiin lähinnä nyrkein.
Uudet surmaamisen muodot kertovat kenties siitä, että suhtautuminen ampuma-aseisiin on muuttumassa. Arkisen työvälineen sijasta ase onkin harrastuskohde, mikä on vain askeleen päässä asefetisismistä. Sitä taas ruokkii viihteellistetty väkivalta. Koulusurmaajien suhde aseisiin alkaa olla hyvin kaukana suomalaisen maalaismiehen perinnäisistä asenteista. Siksi ampuma-aselakeja on kiristettävä.
Hannu Raittila
Ajankohtainen Ykkönen 12.1.2010 YLE Radio 1
Koulusurmaajien suhde aseisiin
Toimittajan mukaan:"Koulusurmaajien suhde aseisiin alkaa olla hyvin kaukana suomalaisen maalaismiehen perinnäisistä asenteista. Siksi ampuma-aselakeja on kiristettävä."
On vaikea ymmärtää, miksi mielenvikaisten asenteita verrataaan maalaismiehen perinteisiin asenteisiin ja, josta tehdään johtopäätös, että aselakia tulee kiristää.
Olisi ehkä hyödyllisempää miettiä kotien (vanhempien) ja koulujen kasvatusvelvoitteisiin liittyviä asiota ja, kuinka voitaisiin suunnata yhteisiä varoja ja toimintaa sosiaalisin, terveydenhuollollisin ja koulutuksellisen keinoin pahoinvoivien nuorten aikuisten hyväksi.
Aselailla ei hoideta mielenterveysongelmia. Nykyinen aselaki ja poliisin pakkokeinolainsäädäntö antaa jo riittävät takeet yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle.