Elämme taas aikoja, jolloin talous ravistelee. Totutulla tavalla, se puuttuu ihmisten ulkonaisen elämän sisältöön, rahat kun loppuvat, mutta se varmasti ravistelee myös asenteita ja oikeastaan toivon mukaan niin.
Jos ensin niihin ulkonaisiin muotoihin. Lama tai taantuma ottaa taas veronsa. Silloin 90-luvulla meille jäi harva maksaja, noin viidesosa, työttömät ja pienyrittäjät. Nyt näyttää, ehkä onneksi, että taakka jakautuu vähän tasaisemmin. Meillä ei ole nyt niitä korko- ja valuuttariskiasioita. Mutta uusia ryhmiä varmasti tulee. Minusta nyt erityisesti ne, jotka ovat jo eläneet epävarmuudessa, tarkoitan lyhytaikaisia työsuhteita, prekariaattia. Ja sitten toisaalta ne, lähinnä nuoret perheet, jotka ovat käyttäytyneet aika ylioptimisesti ”mulle kaikki tänään heti” – oli se tunnuslause. Ei meidän heitä käy moittiminen, mutta heille voi tulla vakavat paikat.
Tässä kaikessa pitäisi kuitenkin ottaa jotain opiksi. Ja tapahtuuko sitten asenteissa tai ajatuksissa jotain sellaista, joka olisi peräti myönteistä. Minä en usko siihen, että ahneus maailmasta loppuu, sillä ahneus tämänkin kriisin aiheutti. Eikä suinkaan vain joidenkin Wall Streetin tai Lontoon Cityn ihmisten ahneus. Kyllä se ahneus jakautui vähän meihin kaikkiin.
Monasti syntyy sellaisia joukkoliikkeitä, jotka ovat kaikille osallisille jo alun perin vähän hullunnäköisiä: eihän tästä voi mitään tulla, eihän maailma näin mene, mutta kun muutkin niin minäkin. Pysähdyin kun satuin lukemaan kuuluisan sijoittajan Soroksen muistelmia 90-luvulta, hänhän kaatoi talouksia silloin. Hän sanoi, että minä en kadu tekemisiäni. Jos minä en olisi niitä tehnyt, joku toinen olisi kuitenkin tehnyt saman. Tämä on vähän masentavaa. Jos oikein suurta oppia hakisi, niin toivottavasti kuulisimme hänenkaltaisensa lausuman että: minä en sitä tehnyt, ja siksi eivät muutkaan sitä tehneet.
Mutta syntyykö tässä sitten jotain myönteistä asennetta, ehkä uutta epäitsekkyyttä? Tässäkin, en ole niinkään kaunosielu, mutta näen selviä merkkejä siitä, että tällainen itsekäs epäitsekkyys olisi nousemassa. Tarkoitan sillä sitä, että viisas hyvinvoiva yhtäkkiä havaitsee, että itse asiassa hänellä on kaikkein suurin intressi varjella sitä, että koko yhteisö olisi hyvinvoiva. Sillä tavalla hän suojaa omaa hyvinvoivuuttaan. Tämä koskee tietysti ympäristöä, nyt kun me kaikki olemme tietoisia ilmastohaasteista. Mutta yhtä hyvin myös taloutta, sitä että yhteisö ympärillä säilyy vakaana. Se on hyvinvoivan suuri intressi, jotta hän voi hyvinvointiaan jatkaa.
Vaikka motiivi olisikin sitten itsekäs, motiivi olla epäitsekäs olisi itsekäs, minä olen kyllä valmis senkin hyväksymään, koska lopputulos minusta tässä määrittelee.
Jotenka: lähtekäämme harjoittamaan itsekästä epäitsekkyyttä, ellemme kykene pelkkään epäitsekkyyteen!
Sauli Niinistö
(Ajankohtaisen Ykkösen kolumni 15.9.2009)
Tyhjän puheen kuminaa tyhjän imagon tynnyrissä
Tässäpä riistäjien maksama poliitikko tulee synnintuntoon.
Järki heräilee vähän myöhään, kun ikääkin on noin paljon. Mutta kai se on parempi myöhään, kuin ei milloinkaan?
Tyhjä puhe vaan jää tyhjäksi puheeksi. Milloin Niinistö vaatii sosiaalibudjettia ja rikkaiden veroja ylös yhteisen hyvän (ja kuten tässä; myös rikkaiden itsensä hyväksi)?
Taitavat jäädä omistajapuolueen tulevan "työväen" presidentin lapsilogiikan tasoiset höpinät ja järjen käytön alkeet tämän boboomuksen kumisevan imago-tyhjyyden valheelliselle tasolle...