Elämä kuluu tavaroiden hallinnointiin.

Pari viikkoa sitten olin flunssassa. Koska olo oli hontelo, päätin mitata kuumeen. Elektroninen kuumemittari käynnistyi jähmeästi ja välkytti ruudussa hetken edellisen, jonkin vuosien takaisen mittauksen lukemaa – ja pimeni. Patteri oli lopussa.

Aukaistuani mittarin pään löysin pariston. Se oli puolikkaan pikkurillinkynnen kokoinen ja kiinnitetty mittariin ruuvilla. Ruuvi oli käsittämättömän pieni, barbien kokoluokkaa. En omistanut riittävän pientä meisseliä ruuvin aukaisemiseen. En myöskään uskonut, että lähikaupasta löytyisi mittarin vaatimaa paristokokoa. Naapuri toi lainaan vanhan elohopeamittarinsa. Se toimi.

Kolmekymmentävuotissyntymäpäiväni oli yksi juhlapäivä muiden joukossa, ei mikään erityinen käänne minusta. Kuitenkin, kun kuohuviinipullojen pokse ja muu juhlapörinä vaimeni, kuulin äänen, tasaisen raksutuksen, jota ei voinut sivuuttaa.

Biologinen kello on sietämätön kielikuva, mutta joku metafora on tarpeen, sillä itse tunne oli vain jonkinlaista vellovaa ahdistusta. Ajatuksen tasolla asia on helpompi muotoilla: ensimmäistä kertaa mietin, pitäisikö minun hankkia lapsia.

Olin havahtunut ilmeiseen eli siihen, että en olisi ikuisesti nuori. Asiaa ei voisi lykätä loputtomasti. Pyörittelin mielessäni vaihtoehtoja. Parisuhdetta ei ollut, ja sellaisen löytyminen ajoissa olisi viime kädessä sattumankauppaa. Toisaalta vanhemmaksi tulo yksin tuntui liian rankalta. Olin myös tyytyväinen elämäntyyliini, jossa saattoi poiketa kaljalle päähänpistosta ja lähteä matkalle päivän varoitusajalla. Mistä koko lapsikysymys siis edes pulpahti?

Kävin kosmetologilla ensimmäistä kertaa eläessäni. Olin kyllästynyt finneihin, joiden tulolle ei näy loppua, vaikka murrosiästä on jo pitkälti toistakymmentä vuotta.

Paahtavan kirkasvalolampun alla maatessa selvisi, etteivät finnit todellakaan olleet ainoa ongelmani. Valkotakkinen kosmetologi tarkasteli kasvojani ja alkoi luetella: oli orastavia juonteita. Katkenneita verisuonia. Tummentuneet silmänaluset. Kosteusvaje. Miliumit.

Mutta ei siinä vielä mitään. Pahinta oli, että poskipäissä näkyivät selvästi tuloillaan olevat maksaläikät.

Ja kun ne tulevat, ne eivät sitten lähde millään, kosmetologi huokasi. Ja se on sitten niin kuin vanhoilla naisilla.

Niina Mäkeläinen:

Viime aikoina elämääni on järisyttänyt kaksi asiaa. Toinen niistä on teatteriesitys, toinen eräs tunnettu tulipalo.

Helsingin makasiinien palo ei ollut teatteria vaan totta, mutta joskus nämä asiat sekoittuvat. Kun tuli nuoli tiiliseinien kylkiä, olo oli epätodellinen. Seurasin liekkien kasvamista, sysimustan savunpaaden nousemista ja pikkiriikkisiltä näyttävien paloautojen saapumista aitiopaikalta. Kesäisen perjantai-illan kunniaksi olin parkkeerannut pussikaljalle Kiasman nurmikolle.

Näistä asemista seurasin tulipaloa täydellisen keskittyneenä, kuin jännittävää performanssia.