Mielisairaat ovat vaarallisia

Eilissä päivänä oli sellainen uutinen radiossa, että pitkäaikaissairaitten on vaikea palata sairauslomilta tai työkyvyttömyyseläkkeeltä takaisin työelämään. Koska eivät nimittäin saa enää työtä. Uutisessa todettiin aivan oikein, että tämä johtuu työhönottajien asenteista. Pelätään ottaa työhön ihminen, jolla on aukkoja työhistoriassaan.

Se mikä siinä eilisessä uutisessa jäi vähän mietityttämään, oli että asiantuntija siinä arveli, että näin pitkään sairastaneet joutuvat eriarvoiseen asemaan muitten työnhakijoitten kanssa. Samalla hän sitten kertoi esim. reumasairaan hyötyvän siitä, jos saa aloittaa työpäivänsä myöhemmin kuin muut, sillä hän tarvitsee tautinsa vuoksi kiireettömän aamun.

Tämänpäiväisessä Ennakkoluuloja-ohjelmassa asiantuntijalääkäri arveli, että nimenomaan pitäisi asettaa nämä pitkään sairastaneet eriarvoiseen asemaan siinä mielessä, että heiltä ei kerta kaikkiaan vaadittaisi ihan samaa kuin muilta. Varmaankin se eilinen asiantuntija tarkoitti tätä samaa asiaa, mutta minusta olisi reiluinta, että suoraan myönnettäisiin, että kaikilta ei kannata vaatia samaa. Perheessä on isoja veljiä ja pikkuveljiä ja heille asetaan erilaiset tehtävät ja heihin kohdistuvat erilaiset vaatimukset. Näin pitäisi olla koko yhteiskunnassa. Siitä huolimatta, että ei pysty siihen reilun sadan prosentin suoritukseen, joka nykyisin on kuulemma työelämässä tarpeen, siitä huolimatta, että on selvästi erilainen kuin muut, voi pystyä antamaan oman panoksensa myös työpaikalla.

Sen sijaan sellaista eriarvoistamista, että "kun et töihin kykene, niin ole sitten puhumatta mitään yhteiskunnallisista asioista", sitä voisi asennekasvatuksella pyrkiä vähentämään. Kyllä mielenterveysongelmainenkin haluaa osallistua yhteisten töitten tekemiseen, jos siihen annetaan mahdollisuus ja luodaan työnteolle onnistumisen edellytykset.

”Mielisairaat eivät ole vaarallisia, ja hulluus asuu meissä jokaisessa”, väitti tutkija Kristian Wahlbeck. Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtaja taas väitti 8. kesäkuuta 2008 Helsingin Sanomissa, että skitsofrenia ei ”sinänsä aiheuta väkivaltaista tai ’muuta pahaa’ käyttäytymistä. Sitä sairastavat eivät ole sen vaarallisempia tai väkivaltaisempia kuin muutkaan ihmiset.” Väitteet eivät pidä paikkaansa.

Professori Jari Tiihosen ym. laskelmien mukaan arviolta 14 000 suomalaisen miespuolisen skitsofreenikon joukossa skitsofrenia ”sinänsä” lisäsi murhariskin lähes kymmenkertaiseksi normaaliin miesväestöön verrattuna. Epidemiologisissa tutkimuksissa jo kaksinkertainen yliedustus panee hälytyskellot soimaan.

Henkirikosriski oli 300-kertainen yleisväestöön nähden ensimmäisen vuoden aikana ja 53-kertainen 7,8 vuoden keskimääräisenä aikana vapaalla jalalla Niuvanniemen sairaalasta 1978–91 pois päässeillä skitsofreenikoilla, jotka olivat tehneet vakavan väkivaltarikoksen (Risk of homicidal behavior among discharged forensic psychiatric patients. – Forensic Science International 79, 1996, s. 123–129.)

Artikkelin toinen kirjoittaja, oikeuspsykiatrian emeritusprofessori Panu Hakola, on ruotinut Kanavassa 6/2002 maassamme viime vuosikymmeninä harjoitettua sosialistista kriminaalipolitiikkaa, joka torjuu kokonaan sen mahdollisuuden, että rikollisessa itsessään saattaa piillä jokin tekijä, joka aiheuttaa rikollisuuden. Meillä jopa psykiatriassa kiellettiin mm. skitsofrenian merkitys vakavimpien väkivaltarikosten syynä.

Oma lukunsa ovat psykopaatit, jotka eivät ole mielisairaita. Psykopaattinen persoonallisuus aiheuttaa 20-kertaisen murhariskin (sama, s. 124). Luonnetyypistä on suomeksi ilmestynyt kaksi kirjaa: Hare, Robert D., Ilman omaatuntoa (2004) ja Hare, Robert D. & Babiak, Paul, Käärmeet liituraidassa – psykopaatit työelämässä (2007). Ks. myös Psykopaatti, mainettaan pahempi, Tiede 8/07.

Steven

Freud "Jokainen on mielisairas ja jokaiselle löytyy joku lääke"