Silloin, kun suurimmat kynnykset piti ylittää tikapuiden avulla ja kesällä paistoi aina aurinko, avasi lääkäri puisen arkistokaapin. Kaapista hän etsi keltapahvisen ohuen kansion. Silmälasien takaa ystävälliset kasvot tutkivat avattuja papereita. Minua jännitti, tiesin että noissa kansissa oli minun salattu, lyhyt lääketieteellinen elämäni. Huoneessa tuoksui ”lääkäriltä” ja puutalolta.
30 vuotta myöhemmin painoin hälisevässä, teolliselta vahalta tuoksuvassa aulassa nappia ja sain vastaukseksi numeron 174 sekä pienen piip-äänen. Muutaman minuutin odotuksen jälkeen kuului pling-ääni, kolmessa led-näytössä välkkyi numero 174. Reiitetyn lasi-ikkunan takaa ilmeetön hoitaja tuijotti hetken näyttöpäätettä, katsoi minua, katsoi päätettä ja lausui: ”istukaa odottamaan”.
Keskussairaalan potilastietojärjestelmä oli sanonut ensimmäisen sanansa.
Heikki Niskanen
