Tietokone meidän, joka olet verkossa
Pyhitetty olkoon sinun käyttöjärjestelmäsi
tulkoon sinun valtakautesi
tapahtukoon sinun algoritmisi
myös maan päällä niin kuin virtuaalisesti

Ja anna meille meidän hakkerointimme anteeksi
niin kuin mekin anteeksiannamme niille
jotka ovat meidän koneellemme murtautuneet

Äläkä saata meitä windowsiin
vaan päästä meidän Linuxiin

Sillä sinun on käyttöjärjestelmä
ja kovalevy ja algoritmit
iankaikkisesti.

Ram

- Sarja Päättyy -

Ensimmäinen hankkimani ohjelmoitava kone oli pöytälaskin. Olen erinomaisen ylpeä edelleen sen käsittämättömästä ”puolalaisesta pinologiikasta”. Laskinta tuntemattoman on lähes mahdotonta suorittaa sillä edes yksinkertaisintakaan yhteenlaskutehtävää. Laskimessa on huikeat neljä kertaa neljän kilon asennettavat muistikortit. Pystyn ohjelmoimaan niille melkoisen määrän kaikkea mahdollista. Vielä tänä päivänä käytän ”puolalaista pinolaskintani” päivittäin, enkä vaihtaisi sitä ikinä pois. Kun laskimestani aika joskus jättää, sekin on vain kone, en tiedä millä sen jälkeen laskisin. Vai voisinko hankkia enää mitään hänen tilalleen?

Uudet laskentakoneet helppokäyttöisine käyttöjärjestelmineen suorittavat tehtäviään pian ongelmanasettelua nopeammin. Ennustavia laskentamalleja on jo käytössä arkielämässä, pian ei tarvitse ajatella mitä tehdä, kone kertoo sen puolestasi. Uudessa Apple Macintosh:ssa on ohjelma nimeltä aikakone. Se peruuttaa datahistoriassa visuaalisesti näyttävin keinoin. Kaiken löytää helposti ja vaivattomasti loputtomasta terabittiavaruudesta. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanhassa puolalaista logiikkaa käyttävässä laskimessani on sama ominaisuus. Kaiken löytää helposti. Kaiken kuudentoista kilon keskeltä, jos vain muistaa mitä etsii.

Heikki Niskanen

http://en.wikipedia.org/wiki/Extensible_Firmware_Interface
http://www.tietokoneopas.com/kokoaminen/bios/

Puijonrinteillä, noin kolmetoistavuotiaana, päätin näyttää kerralla kaiken osaamiseni. Kotkan katseella valitsin reitin rinteen yläosasta. Puolenvälin jälkeen suunnittelin loppuhuipennukseksi mahtavaa syöksyfinaalia, joka huipentuu huikeaa leiskaisuun yläilmoihin. Pujottelulasit kohdalleen, sauvoilla alkuvauhti ja neljä sekuntia myöhemmin löysin itseni kappaleina rinteen alaosasta. Lopputuloksena oli kymmeniä mustelmia, nyrjähtänyt polvi, vääntyneet sauvat ja pahasti kolhiintunut itsetunto. Jos olisin tehnyt saman suorituksen nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, olisin luultavasti ollut sairaalahoidossa kuukausia. Nuorena ikiliikkujana olin jo seuraavana päivänä takaisin rinteessä sauvat suoristettuina. Muistaakseni sinä iltapäivänä onnistuin näyttämään kaiken osaamiseni kerralla, lukuunottamatta sitä viimeistä hyppyä.

Jos meidän rinneporukalla olisi silloin ollut mahdollisuus kuvata digikameroilla toilailujamme, emme luultavasti olisi ehtineet edes syödä viikonloppuisin. Olen jatkuvasti loputtoman kateellinen tämän hetken nuorille laskettelijoille, joilla on mahdollisuus huvitella helposti ja halvasti videoitten kanssa. Teknisesti määrättömästi kehittynyt ja helpottunut kuvaaminen on aukaissut portin täysin uuteen ulottuvuuteen puusuksi-ajoilta. Kuvattua materiaalia voi vaihtaa kavereiden kesken netin kautta, eikä suuretkaan välimatkat ole esteenä yhteisille kokemuksille. Vastalauseena kuplivan vihreälle kateudelle minun täytyy perinteisesti puolustaa epätoivoisesti vanhoja hyviä aikoja, jolloin sukset olivat puuta ja pojat rautaa. Hiukset ja muoti. Niinkuin tänään, me olimme silloin aina todella tyylikkäitä. Jostain kumman syystä en kuitenkaan haluaisi siitä sen suurempia mielikuvia. Olisi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa, kun parin vuosikymmenen päästä nykyinen laskettelijasukupolvi muistelee videoitten avulla menneitä. Joskus dokumentti saattaa ikävä kyllä vastata todellisuutta, muodissakin.

Heikki Niskanen

Onko oma elämä kateissa jos katsoo televisiota, tai sieltä tulevia ohjelmia? Onko elämä totaalisesti kadoksissa, jos kaiken lisäksi on kiinnostunut reality-sarjoista? Riippuuko hiipuva aivotoiminta hämähäkinseitin varassa kiinni todellisuudessa, jos illat menevät jännittäviä puhelinvisoja ratkoessa? Olen kuullut usein ylpeitä lauseita television katsomattomuudesta. Olen aina epäillyt niiden olevan jokin juoni. Miksi kiinnostusta televisiota kohtaan pidetään hieman rahvaanomaisena joissain piireissä. Miksei radion kuuntelu ole saanut samanlaista statusta? Henkilökohtaisesti olen synkästi sitä mieltä, että se on ihan sama millaisilla ärsykkeillä vapaa-aikansa täyttää. Sivistys lienee ollut aina jokin sana, joka käsitetään henkilökohtaisesti eniten hyötyä antavalla tavalla.

Aion järjestää kansannousun televisiokanavien puolesta. Minua kammottaa ajatus kanavattomasta televisiosta, josta tulee valita vain katsottavia ohjelmia. IP-televisio lähestyy tätä ajatusta. Nykyisen sadanseitsemänkymmenenkahdeksan kanavan sijaan minun tulisi valita 700 000 ohjelman viidakosta sopivaa töllötettävää. Tällaiseen toiminta vaatisi jo ankaraa suunnitelmallisuutta. Minun kohdallani se tarkoittaisi sitä, etten koskaan vaivautuisi mokomaan. Luultavasti harhailisin aikani läpipääsemättömässä ohjelmaryteikössä, ja toteaisin nuoremman sukupolven huviksi se klassisen lauseen: ”Enää ei tehdä kunnollisia ohjelmia, toista se oli ennenvanhaan kahdeksankymmentä luvulla.”

Heikki Niskanen

www.kaapelitelevisio.fi
www.ficom.fi

Lause: ”Minut on ryöstetty!”, saa verkossa aivan eri merkityksen. Pimeillä ja tuntemattomilla kujilla kulkiessaan, voi joutua pitkäkyntisten uhriksi. Omistamasi materiaalinen hyvä saatetaan sosialisoida parempiin piireihin katulampun heikon valon alla. Verkossa avoimilla, valaistuilla, tunnetuilla reiteillä sinut kirjaimellisesti ryöstetään.

Ajatus tuntui aluksi hölmöltä. Miksi joku haluaisi olla minä? Ei tämä nyt niin ruusuista ole. Kyynärvartta kolottaa, tukka pitäisi leikata, kadulla seisoo vanha ruosteen purema kulkupeli ja sukukin on hankala. Mitä ihmeen hyötyä minusta voisi olla kenellekkään? Tuskin paljoakaan, mutta jos olisi hieman varakkaampi, huolimaton verkkolenkkeilijä, jonka rantalaiturissa kelluu pari vuotta vanha purjevene, olisi asia aivan toinen. Hänen tiedoillaan tekisi jo ihmeitä verkkokauppakassi kädessä. Muutamilla hyvin kohdistetuilla binääriuteluilla hyväuskoisen nettisurffaajan tietoja olisi pian enemmän kuin tarpeeksi. Internet-hypermarketin ovet paukkuisivat ja kohta purjeveneitä olisi kolme, tosin kaksi aivan väärissä laitureissa.

Mutta miksi se identiteettirohmu minua kyttää? Ihan vaan kiusan vuoksiko? Tuskin, ehkä sähköpostiin lähetetty luotain sompailee sattumanvaraisesti sinne tänne. Ja kun kala nappaa, alkaa hidas, mutta kylmänvarma saalistus.

Heikki Niskanen

Siperiassa, Baikalin eteläisellä rannalla, sijaitsee Gurbulikin kylä. Kylä on vaatimaton muutamista puutaloista koostuva yhdyskunta. Ajoimme kylää kohden nelivetoisella armeijan rekalla. Noin 20 kilometriä ennen kylää, tie johti upottavaan suohon. Kuljettaja ei hätkähtänyt. Takakontista otettiin käyttöön vanha moottorisaha. Uusi ”tie” valmistui suo-osuuden viereen vajaassa tunnissa. Tie sai tällöin täysin uuden merkityksen. Enää en valita pahimmastakaan suomalaisesta roudasta sokkeloisilla sorateillä. Perille pääsee vaikka vähän hitaammin.

Manailin syviä Hyrynsalmen korvessa kannettavan kanssa. Ruudun alalaitaan ilmestyi pieni luku 53.6 kbps. Langattomilla linjoilla oltiin, mutta toivottoman hitailla. Synkkä hiljaisuus laskeutui orastavan myrskyn lailla mieleen, kun kone ilmoitti välttämättömästi tarvitsevansa päivityksen toimiakseen kunnolla. Arvioitu tiedoston latausaika oli seitsemän tuntia. Odotellessa korjailin seinässä olevaa virtapistokkeen muoviosaa. Koteloa liimatessa ihmettelin, miksei dataa voisi siirtää tännekin Jumalan selän taakse virtajohtoja pitkin. Piuha kun piuha. Hieman vielä puutteellinen internet tiedonsiirto komponentti, mutta se olisi jo melkein kaikkialla Suomen soisessa ja karussa maassa. Vai olisiko piuha sittenkin väärä tähän tarkoitukseen? Korven kiroilut muistuivat mieleen tuotekehityspäällikön puhuessa. Piuha ei ole väärä, mutta ajoneuvo johdossa on yhtä kätevä, kuin sähköauto moottoritiellä. Ei kuitenkaan yhtä toivoton, kuin nelivetorekka Siperian upottavassa suossa.

Heikki Niskanen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Datasähkö

Tietokoneiden kilpavarustelu kiihtyy. Prosessoreissa fysiikan laki lausuu jyrkän vastalauseen nopeammalle suorituskyvylle. Tuotekehittelijät löysivät kuitenkin todellisuudesta porsaanreikiä tupla, tripla, dodekaedri-ytimistä. Pelit vaativat muutamia dvd-levykkeitä asennukseen, kovalevynä täytyy olla vähintään sata petatavua. Näytönohjaimen komponentit hehkuvat tulipunaisena, kun uusimman pelin grafiikka pyörii viidenkymmenenkahdeksan tuuman taulutelevisiossa. Monipisteaudioelementit jyrisevät ja kirisevät sävyttäen virtuaalitaistelua hurmokseen saakka. Tuhannet käyttäjät ympäri maailman kokevat yhtäaikaista haltioitumisen tunnetta. Pieni mainos alalaidassa kiinnittää huomiota. Ensikuussa pelin kuudestoista versio on markkinoilla lokakuun kahdeksannesta lähtien.

Lohtua kilpavarusteluun tuo yllättäen Facebook. Veljentyttäreni on aika haka eräässä pelisovelluksessa, joka näyttää epäilyttävän paljon Tetrikseltä. Addiktiivisuudessaan peli on yliveto. Aikaa kuluu törkeän paljon pisteitä keräillessä. Kaiken lisäksi sovellusta voi käyttää lähes missä tahansa koneessa, joka on valmistettu edes tällä vuosisadalla. Idea on tärkein. Ylikorostetulla grafiikalla ja äänitehosteilla voidaan yrittää korvata sisältöä, mutta hyvin nopeasti onttous tylsistyttää jääräpäisimmänkin pelaajan. Tietotekniikkaa kierrätetään. Sovelluksissa on jo syntynyt klassikkoja, joille riittää vaatimattomammatkin puitteet. Kaiken lisäksi vanhoilla koneilla voi yllättäen tehdä jotain hyödyllistäkin. Ja ihan yhtä nopeasti.

Heikki Niskanen

Jos on hankalaa ihmiselo, niin kone-elo se vasta myrkkyä on. Mistään ei tule koskaan oikein mitään. Ja jos tulee, niin se on määritelty käsittämättömän suppeaksi toimeksi. Parhaimmillaan kone saattaa kaataa lasiin vettä, jos se on todella ”sivistynyt” ja sofistikoitunut. Kun olosuhteita tässä urotekojen ympäristössä hieman muutettaisiin, joutuisi kone taas monivuotiseen vedenkaato-yliopistoon. Muutaman vuoden kuluttua kone olisi valmistunut ahjosta, kunnes joku saa päähänsä, että lasiin tulee kaataa jogurttia. Ja eikun koulun penkille tavaamaan. Mitä on jogurtti? Kuinka kauan sitä tulee kaataa? Miten jogurtti havaitaan? En edes uskalla ajatella millaisen henkisen stressin jogurtin eri maut aiheuttavat kone-paralle.

Kaukana ovat vielä terminaattori ajat. Outoa elokuvaterminaattori ajatuksessa on koneotuksen muoto. Miksi metallinen peltiheppu on kauhistuttava? Miksi ylipäätään hirvittävät tappokoneet luodaan ihmishahmoisiksi? Sehän on epäkäytännöllistä. Visualisoinnin kannalta kaksi samaan suuntaan sojottavaa kameraa on tuhlausta. Samoin jalkojen monimutkainen ohjaus olisi käytännöllisempää korvata jonkin sortin pyörivillä teloilla. Telojen päälle boksi täyteen tuho-blast-bäng-mega tavaroita ja kone olisi paljon helpompi hallita. Kyse onkin taikatempusta. Tietokoneet tuntuvat ihmeellisiltä niitten kavereitten, näyttöpäätteiden vuoksi. Ei kukaan olisi koskaan viettänyt tuntikausia metallilaatikon vieressä, jos visualisoinnin välineenä käytettäisiin mustavalkoisia paperilappuja. Ellei tietysti pitäisi hyvin paljon kassakuiteista.

Heikki Niskanen

Ohjelmassa mainittu kirja:
http://www.wisdom.weizmann.ac.il/~dharel/algorithmics.html

Yhden opettajan taktiikka lukio-opetuksen tasavertaistamiseksi yksilökohtaisesti alkoi kiehtoa. Ei tarvitsisi kouluttaa, kuin yksi super-opettaja. Opettaja voisi kansallisen koulutuksen turvavaatimusten vuoksi asua syvällä keskisuomalaisessa väestönsuojassa, missä jokainen nerokkaasti toteutettu oppitunti tallennettaisiin Hd-Mi-Jo-Li-pD-formaateilla. Tallenteet tungettaisiin verkkoon, ja opetus voisi alkaa yksilökohtaisesti missä vain, jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Mikäli nuoret versot tahtoisivat ryhmäkäyttäytyä, järjestettäisiin useisiin julkisiin tiloihin tallenteiden katselumahdollisuuksia. Taukojen ajaksi kaupungit voisivat järjestää perinteiden vuoksi läheiselle ulkokentälle pieniä kiviä, joita tylsistyneet poikapuoliset oppilaat voisivat potkiskella.

Siinä määrin olisi tälläinen systeemi huippulaatuinen, että muitten maitten kirkkaimmat tulevaisuuden toivot alkaisivat myös seurata tätä opetusta. Maailman tähti-aines oppisi samalla Suomen kielen monimutkaiset käänteet. Tätä myöten kiinnostus heräisi luonnollista tietä kattamaan koko Suomen kulttuurikirjoa. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa jokaisen maan ylinjohto olisi totaalitietoinen Suomen tuhansista järvistä, Kalevalasta, Sibeliuksesta ja ahvenen onkimisen rentouttavista tuokioista kesäisen juhannuskokon roihutessa taustalla. Suomesta tulisi maailman johtovaltio. Englanninkieli tärisisi häpeän saattelemana skotlannin nummien kiviaitausten syvimpiin koloihin. Alettaisiin vihdoin uskoa, että maailma on tosiaan syntynyt Sotkan munasta. Virtuaalisen opetuksen mahdollisuuden ovat todella suuret. Vihdoinkin saataisiin loppumaan se viimeinenkin turhanpäiväinen sosiaalinen käyttäytyminen, jota pahimmillaan saatetaan suorittaa ulkotiloissa.

Heikki Niskanen

www.delicious.com
www.panoramio.com
www.everytrail.com

Jokatuntinen hupi oli yrittää kirjoittaa liitutaululle mahdollisimman äänekkäästi. Tehtävä oli vaikea, mutta oikealla liidun kulmalla takuukirskunta lähestyi täydellisyyttä. Opettajan hermot paloivat lahjakkaasti. Pokan täytyi pitää, ainakin sen pienen matkan, takaisin pulpetin äärelle kävellessä. Liitutaulu on hämmästyttävän nuori keksintö. Vasta 1801 iloriipinä alkoi kajahdella erilaisissa opinahjoissa. Suuresti pettymykseksi, äänettömät valko- eli tussitaulut alkoivat korvata pölypintoja 1970-luvulta lähtien. Nimisuosikki ”sähköinen yliolanheitin” haastoi molemmat seinätaulut hieman myöhemmin, kunnes kehiin astuivat modernit dataprojektorit. Kaapelit kihisivät ja näkyville heijastui informaatiotsunami.

Luulen, ettei kouluissa ole kymmenen vuoden kuluttua atk-opetusta. Tietokoneesta on tällöin tullut liitutaulun kaltainen väline, jota käytetään yhtä rutiininomaisesti kuin haarukkaa syödessä. Aikoinaan kouluissa oli kova juttu, jos luokassa oli oma televisio. Kaukosäädin annettiin harvoille ja valituille, kunnianosoituksena suuresta kuuliaisuudesta tai muusta merkittävästä uroteosta. Nyt surumieliset televisiot katselevat mykkinä ja apeina lcd-näyttöjen ääressä ahertavien pilttien pirteitä ilokasvoja. Www-sivuilta löytyy paljon enemmän kaikkea vielä hyödyttömämpää, mitä kanavarajoitteinen näkötuubi voi tarjota. Mutta muutosta ei voi estää. Datavälineet arjistuvat kiihtyvällä vauhdilla. Ennen arvokkaiden professorien massiivisesta laskentavälineestä on tullut maitohampaisten leikkikalu. Mitä tulevaisuudessa ihmetellään? Eläviä 3-d hologrammeja, vai katsovatko pienet kasvot aran uteliaasti ulkona tuulessa lentävää keltaista lintua?

Heikki Niskanen