Ihmisiä kehoitetaan kehon hoitoon. Terveys on pop ja in. Vanha saa olla, jos ei näytä siltä. Kunto saa olla metsittyneen ladon luokkaa, jos omistaa kuntosalin vuosikortin. Rasvassa saa kelluttaa pähkinätkin, jos omistaa sykemittarin. Kunto on ulkoistettu laitteille. Laitteet surisevat, sihisevät, puhuvat ja samaan aikaan viidentoista tuuman ruudussa, kolmenkymmenen sentin päässä silmistä, pyörii kahden euron saippuasarja. Hiki pintaan, solariumin kautta auton rattiin ja supermarketin kautta ruutujumalan luokse kerryttämään huonoa omatuntoa lantion seutuville, juustoisen pastan avulla. Huomasitko moottoritiellä, että syksyn värit ovat parhaimmillaan?
Jäin laitekoukkuun välittömästi astuessani liikuntakeskuksen aulaan. Tulin keskukseen suoraan verkonlaskusta. Tyynen järven maaginen rauha huuhtoutui kihisevän kävelylaitteen myötä auttamattomasti unohduksiin. Loputtomien kuntolaitteiden meri purskutti yliannostuksen endorfiineja elektroniikka addiktioni ytimeen. Leijuin suljetuin silmin läpi kuntopyörien ja soutulaitteiden. Hyväilin arasti punastellen tuntemattomampia kehoituslaitteita. Vierailun lopuksi hikoilin itseni läpimäräksi ergometritestissä. Paikallani polkiessani mieleen häilähti välähdyksittäin menneisyyttä. Kuva voimistui. Poljin Puutosmäen nousevaa mäkeä ylöspäin. Metsässä takoi tikka harmaata keloa. Tien reunat vihersivät, oli lempeän kuuma kesäpäivä. Nousu jatkui, laella avautuisivat suuret selät. Takaa lähestyi jumputtavaa musiikkia kumiseva auto. Renkaat sihisivät asfaltilla, joku sanoi vierellä: ”Vielä minuutti”. Poljin ergometrissä. Rytmikäs musiikki tahditti asiakkaita laitteissaan, sihinä jatkui liikkumattoman kulkuvälineen virtuaalisessa terveysmatkassa. Kävelylaitteiden näytöissä pyöri monistettuna jokin luontodokumentti.
Heikki Niskanen
