Jokatuntinen hupi oli yrittää kirjoittaa liitutaululle mahdollisimman äänekkäästi. Tehtävä oli vaikea, mutta oikealla liidun kulmalla takuukirskunta lähestyi täydellisyyttä. Opettajan hermot paloivat lahjakkaasti. Pokan täytyi pitää, ainakin sen pienen matkan, takaisin pulpetin äärelle kävellessä. Liitutaulu on hämmästyttävän nuori keksintö. Vasta 1801 iloriipinä alkoi kajahdella erilaisissa opinahjoissa. Suuresti pettymykseksi, äänettömät valko- eli tussitaulut alkoivat korvata pölypintoja 1970-luvulta lähtien. Nimisuosikki ”sähköinen yliolanheitin” haastoi molemmat seinätaulut hieman myöhemmin, kunnes kehiin astuivat modernit dataprojektorit. Kaapelit kihisivät ja näkyville heijastui informaatiotsunami.
Luulen, ettei kouluissa ole kymmenen vuoden kuluttua atk-opetusta. Tietokoneesta on tällöin tullut liitutaulun kaltainen väline, jota käytetään yhtä rutiininomaisesti kuin haarukkaa syödessä. Aikoinaan kouluissa oli kova juttu, jos luokassa oli oma televisio. Kaukosäädin annettiin harvoille ja valituille, kunnianosoituksena suuresta kuuliaisuudesta tai muusta merkittävästä uroteosta. Nyt surumieliset televisiot katselevat mykkinä ja apeina lcd-näyttöjen ääressä ahertavien pilttien pirteitä ilokasvoja. Www-sivuilta löytyy paljon enemmän kaikkea vielä hyödyttömämpää, mitä kanavarajoitteinen näkötuubi voi tarjota. Mutta muutosta ei voi estää. Datavälineet arjistuvat kiihtyvällä vauhdilla. Ennen arvokkaiden professorien massiivisesta laskentavälineestä on tullut maitohampaisten leikkikalu. Mitä tulevaisuudessa ihmetellään? Eläviä 3-d hologrammeja, vai katsovatko pienet kasvot aran uteliaasti ulkona tuulessa lentävää keltaista lintua?
Heikki Niskanen
