Jos on hankalaa ihmiselo, niin kone-elo se vasta myrkkyä on. Mistään ei tule koskaan oikein mitään. Ja jos tulee, niin se on määritelty käsittämättömän suppeaksi toimeksi. Parhaimmillaan kone saattaa kaataa lasiin vettä, jos se on todella ”sivistynyt” ja sofistikoitunut. Kun olosuhteita tässä urotekojen ympäristössä hieman muutettaisiin, joutuisi kone taas monivuotiseen vedenkaato-yliopistoon. Muutaman vuoden kuluttua kone olisi valmistunut ahjosta, kunnes joku saa päähänsä, että lasiin tulee kaataa jogurttia. Ja eikun koulun penkille tavaamaan. Mitä on jogurtti? Kuinka kauan sitä tulee kaataa? Miten jogurtti havaitaan? En edes uskalla ajatella millaisen henkisen stressin jogurtin eri maut aiheuttavat kone-paralle.
Kaukana ovat vielä terminaattori ajat. Outoa elokuvaterminaattori ajatuksessa on koneotuksen muoto. Miksi metallinen peltiheppu on kauhistuttava? Miksi ylipäätään hirvittävät tappokoneet luodaan ihmishahmoisiksi? Sehän on epäkäytännöllistä. Visualisoinnin kannalta kaksi samaan suuntaan sojottavaa kameraa on tuhlausta. Samoin jalkojen monimutkainen ohjaus olisi käytännöllisempää korvata jonkin sortin pyörivillä teloilla. Telojen päälle boksi täyteen tuho-blast-bäng-mega tavaroita ja kone olisi paljon helpompi hallita. Kyse onkin taikatempusta. Tietokoneet tuntuvat ihmeellisiltä niitten kavereitten, näyttöpäätteiden vuoksi. Ei kukaan olisi koskaan viettänyt tuntikausia metallilaatikon vieressä, jos visualisoinnin välineenä käytettäisiin mustavalkoisia paperilappuja. Ellei tietysti pitäisi hyvin paljon kassakuiteista.
Heikki Niskanen
Ohjelmassa mainittu kirja:
http://www.wisdom.weizmann.ac.il/~dharel/algorithmics.html
