Puijonrinteillä, noin kolmetoistavuotiaana, päätin näyttää kerralla kaiken osaamiseni. Kotkan katseella valitsin reitin rinteen yläosasta. Puolenvälin jälkeen suunnittelin loppuhuipennukseksi mahtavaa syöksyfinaalia, joka huipentuu huikeaa leiskaisuun yläilmoihin. Pujottelulasit kohdalleen, sauvoilla alkuvauhti ja neljä sekuntia myöhemmin löysin itseni kappaleina rinteen alaosasta. Lopputuloksena oli kymmeniä mustelmia, nyrjähtänyt polvi, vääntyneet sauvat ja pahasti kolhiintunut itsetunto. Jos olisin tehnyt saman suorituksen nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, olisin luultavasti ollut sairaalahoidossa kuukausia. Nuorena ikiliikkujana olin jo seuraavana päivänä takaisin rinteessä sauvat suoristettuina. Muistaakseni sinä iltapäivänä onnistuin näyttämään kaiken osaamiseni kerralla, lukuunottamatta sitä viimeistä hyppyä.
Jos meidän rinneporukalla olisi silloin ollut mahdollisuus kuvata digikameroilla toilailujamme, emme luultavasti olisi ehtineet edes syödä viikonloppuisin. Olen jatkuvasti loputtoman kateellinen tämän hetken nuorille laskettelijoille, joilla on mahdollisuus huvitella helposti ja halvasti videoitten kanssa. Teknisesti määrättömästi kehittynyt ja helpottunut kuvaaminen on aukaissut portin täysin uuteen ulottuvuuteen puusuksi-ajoilta. Kuvattua materiaalia voi vaihtaa kavereiden kesken netin kautta, eikä suuretkaan välimatkat ole esteenä yhteisille kokemuksille. Vastalauseena kuplivan vihreälle kateudelle minun täytyy perinteisesti puolustaa epätoivoisesti vanhoja hyviä aikoja, jolloin sukset olivat puuta ja pojat rautaa. Hiukset ja muoti. Niinkuin tänään, me olimme silloin aina todella tyylikkäitä. Jostain kumman syystä en kuitenkaan haluaisi siitä sen suurempia mielikuvia. Olisi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa, kun parin vuosikymmenen päästä nykyinen laskettelijasukupolvi muistelee videoitten avulla menneitä. Joskus dokumentti saattaa ikävä kyllä vastata todellisuutta, muodissakin.
Heikki Niskanen
