Arvokeskustelua
Pakina: Pekka Jalkanen
Hyvät kuulijat! Kansanmusiikin arvojen maaperää ovat kansa ja maa, maaseutu ja maailma.Kansanmuusikoilla, niin vanhoilla pelimanneilla, kuin uuskansanmuusikoilla ne ovat luonnostaan sitä ilmaa mistä imetään inspiraatiota. Myös tämän päivän valveutunut kaupunkilainen on kunnon kansalaisena huolestunut maan ja ilman tilasta ja ihailee maaseutua. Hän hiihtää, ui ja kalastaa, reuhtoo biodynaamisesti kasvimaalla, halailee puita, haltioituu ilta-auringossa ja yrittää päästä kohti lempeää Äiti Maata.
Tällainen maalaisnostalgia nousi esille 1800-luvun loppupuolella ja on osa ajan niitä romanttisia virtauksia, jotka virtaavat vieläkin: ”Meidän on hylättävä valtatiet ja käytävä peltotielle, hylättävä asutettu maailma ja käytävä kohti asumattomia seutuja, kohti olemisen ymmärtämistä”, lausui Martin Heidegger vielä 1930-luvulla. Tänäänkin ajatus elää osana erilaisina luontoliikkeinä. Luonnonsuojelukysymykset ovat olleet jatkuvasti tapetilla, eläinsuojelussa on edetty jopa ekoterroriksi nimitettyyn radikalismiin. Takaisin luontoon -ajatus on saanut aikaan maallemuuttoa, joka saattaa yleistyä, kun minun ikäluokkani – se suuri – painuu lopullisesti eläkkeelle.
Henkisellä puolella asiaan kuuluu luonnon mystifioiminen. Pyhä Luonto ja Luontoäiti koetaan vaistolla, ne samaistetaan jungilaisittain ”elämän voimaan, ihmisestä riippumattomaan energiaan”. Asiaa auttavat rituaalit, roolileikit, laulu, soitto ja tanssi sekä pyhiinvaellusmatkat vanhoille palvontapaikoille, ”voimaannuttavien” kalliomaalausten ja kuppikivien luokse, jotta voisi kokea edes häivähdyksen ikuisesta elämänvoimasta. Sen teologissävyisiä perusteita ovat teosofiset ja antroposofiset näkemykset, jotka kehottavat ruumiinkulttuuriin, terveellisiin elämäntapoihin, eloperäiseen viljelyyn, vanhoihin parannustapoihin kuten homeopatiaan sekä kasvissyöntiin. Siitä jotkut muistavat Richard Wagnerin, jonka mielestä ihmiset elivät aluksi primitiivisessä viattomuudessaan Aasian tasangoilla. He syyllistyivät perisyntiin tappaessaan ensimmäisen eläimen, mistä saakka verenhimo on hallinnut ihmisrotua. Tien viattomaan vegetarismiin osoitti Kristus viimeisellä aterialla, jossa hän muutti leivän viiniksi ja lihan leiväksi, luopuen sitten elämästään sovittaakseen lihaa syövien ihmisten verenvuodatuksen.
Wagnerin, kuten monen muunkin 1800-luvun ajattelijan, mielestä kaikki on alkanut Intiasta. Siellä on myös modernin ihmisen henkisyyden kehto, käsitys siitä, että yksi on kaikki ja kaikki on yhtä. Bramiinien henkiset harjoitukset ovat keino tämän saavuttamiseen. Niiden avulla saattaa onnistua muistamaan entisiä elämiään jopa kymmenen tuhannen vuoden takaa. ja näin suhteuttaa maan matoisen osaansa.
Kenen ohjelmasta on kyse? Onko tämä Sibelius-Akatemian Kansanmusiikkiosaston henkisen kasvun opetuskokonaisuudesta? Vaiko ehkä vihreiden periaateohjelmasta?
Eipä ei. Tämä on natsien oppia, joka kiteytyi aikoinaan uuspakanalliseksi Blut und Boden -kultiksi, muinaisgermaanien eli arjalaisten mytologiaa hyödyntäväksi veren ja maan liitoksi. Siinä oli myös kyse eri filosofien, kuten Fichten, Schopenhauerin, Nietzschen, Jungin tai Heideggerin joidenkin ajatusten väkivaltaisesta soveltamista Kolmannen valtakunnan henkisiksi rakennustarpeiksi. Jätin äsken tahallani mainitsematta natsien yleiskäsitteen, rotuopin. Se kaataa koko korttipakan nurin, ja tekee pienistä hyvistä asioista suuren pahan työkaluja. Mutta aikoinaan paha oli hyvä. Natsipropagandan mukaan kookas, vaalea ja sinisilmäinen arjalainen valtiasrotu, syntyi Intiassa ja
vaelsi sitten Pohjois-Eurooppaan. Arja oli jalo, rakasti luontoa ja eläimiä. Tästä syystä Saksassa kiellettiin toisen maailmansodan aikana eläinkokeet ja eläinten tarpeeton vahingoittaminen.
Arjalaisten alkuperästä oltiin montaa mieltä. Valtakunnanjohtajat Alfred Rosenberg ja Heirich Himmler kallistuivat sille kannalle, että jumalsukuiset arjat olivat tulleet avaruudesta, asuttivat Atlantin valtameren kohdalla olleen Atlantiksen, ja siirtyivät sitten mantereen romahdettua pitkin maailmaa. Himmlerin Ahnenerbe-järjestö etsi tieteellisesti jälkiä eri puolelta maailmaa, Boliviasta, Tiibetistä, jopa Karjalasta. Ja sieltä löytyi – kantele. Timo Lipitsän viisikielinen koristi vastedes Himmlerin kotialttaria Berliinissä. Olipa puhetta, että Saksan SS-kerhoissa pantaisiin pystyyn kanteleen opetus, jotta tämä ”muinaisgermaaninen” soitin tulisi tutuksi.
Kantele soi Saksassa kesällä 1936 natsien propagandanäytöksessä, Pohjoismaisten päivien pääjuhlassa Travemundessa. Suomesta sinne oli kutsutta itkijä Oksenja Mäkiselkä, viulunsoittaja Emil Risku sekä kanteleensoittajat Teppo Repo ja Antero Vornanen. Viimemainittuja soitatettiin sitten Saksan eri radioissa. Parisen vuotta sitten näitä äänitteitä päätyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkistoon. Kaikesta kuuluu, että haluttiin vain näytettä germaanisuudesta. Musiikilla ei siinä arvokeskustelussa ollut sanan sijaa.
Pekka Jalkanen
Säveltäjä
