Arvokeskustelua
Pakina: Pekka Jalkanen

Hyvät kuulijat! Kansanmusiikin arvojen maaperää ovat kansa ja maa, maaseutu ja maailma.Kansanmuusikoilla, niin vanhoilla pelimanneilla, kuin uuskansanmuusikoilla ne ovat luonnostaan sitä ilmaa mistä imetään inspiraatiota. Myös tämän päivän valveutunut kaupunkilainen on kunnon kansalaisena huolestunut maan ja ilman tilasta ja ihailee maaseutua. Hän hiihtää, ui ja kalastaa, reuhtoo biodynaamisesti kasvimaalla, halailee puita, haltioituu ilta-auringossa ja yrittää päästä kohti lempeää Äiti Maata.

Tällainen maalaisnostalgia nousi esille 1800-luvun loppupuolella ja on osa ajan niitä romanttisia virtauksia, jotka virtaavat vieläkin: ”Meidän on hylättävä valtatiet ja käytävä peltotielle, hylättävä asutettu maailma ja käytävä kohti asumattomia seutuja, kohti olemisen ymmärtämistä”, lausui Martin Heidegger vielä 1930-luvulla. Tänäänkin ajatus elää osana erilaisina luontoliikkeinä. Luonnonsuojelukysymykset ovat olleet jatkuvasti tapetilla, eläinsuojelussa on edetty jopa ekoterroriksi nimitettyyn radikalismiin. Takaisin luontoon -ajatus on saanut aikaan maallemuuttoa, joka saattaa yleistyä, kun minun ikäluokkani – se suuri – painuu lopullisesti eläkkeelle.

Henkisellä puolella asiaan kuuluu luonnon mystifioiminen. Pyhä Luonto ja Luontoäiti koetaan vaistolla, ne samaistetaan jungilaisittain ”elämän voimaan, ihmisestä riippumattomaan energiaan”. Asiaa auttavat rituaalit, roolileikit, laulu, soitto ja tanssi sekä pyhiinvaellusmatkat vanhoille palvontapaikoille, ”voimaannuttavien” kalliomaalausten ja kuppikivien luokse, jotta voisi kokea edes häivähdyksen ikuisesta elämänvoimasta. Sen teologissävyisiä perusteita ovat teosofiset ja antroposofiset näkemykset, jotka kehottavat ruumiinkulttuuriin, terveellisiin elämäntapoihin, eloperäiseen viljelyyn, vanhoihin parannustapoihin kuten homeopatiaan sekä kasvissyöntiin. Siitä jotkut muistavat Richard Wagnerin, jonka mielestä ihmiset elivät aluksi primitiivisessä viattomuudessaan Aasian tasangoilla. He syyllistyivät perisyntiin tappaessaan ensimmäisen eläimen, mistä saakka verenhimo on hallinnut ihmisrotua. Tien viattomaan vegetarismiin osoitti Kristus viimeisellä aterialla, jossa hän muutti leivän viiniksi ja lihan leiväksi, luopuen sitten elämästään sovittaakseen lihaa syövien ihmisten verenvuodatuksen.

Wagnerin, kuten monen muunkin 1800-luvun ajattelijan, mielestä kaikki on alkanut Intiasta. Siellä on myös modernin ihmisen henkisyyden kehto, käsitys siitä, että yksi on kaikki ja kaikki on yhtä. Bramiinien henkiset harjoitukset ovat keino tämän saavuttamiseen. Niiden avulla saattaa onnistua muistamaan entisiä elämiään jopa kymmenen tuhannen vuoden takaa. ja näin suhteuttaa maan matoisen osaansa.

Kenen ohjelmasta on kyse? Onko tämä Sibelius-Akatemian Kansanmusiikkiosaston henkisen kasvun opetuskokonaisuudesta? Vaiko ehkä vihreiden periaateohjelmasta?

Eipä ei. Tämä on natsien oppia, joka kiteytyi aikoinaan uuspakanalliseksi Blut und Boden -kultiksi, muinaisgermaanien eli arjalaisten mytologiaa hyödyntäväksi veren ja maan liitoksi. Siinä oli myös kyse eri filosofien, kuten Fichten, Schopenhauerin, Nietzschen, Jungin tai Heideggerin joidenkin ajatusten väkivaltaisesta soveltamista Kolmannen valtakunnan henkisiksi rakennustarpeiksi. Jätin äsken tahallani mainitsematta natsien yleiskäsitteen, rotuopin. Se kaataa koko korttipakan nurin, ja tekee pienistä hyvistä asioista suuren pahan työkaluja. Mutta aikoinaan paha oli hyvä. Natsipropagandan mukaan kookas, vaalea ja sinisilmäinen arjalainen valtiasrotu, syntyi Intiassa ja
vaelsi sitten Pohjois-Eurooppaan. Arja oli jalo, rakasti luontoa ja eläimiä. Tästä syystä Saksassa kiellettiin toisen maailmansodan aikana eläinkokeet ja eläinten tarpeeton vahingoittaminen.

Arjalaisten alkuperästä oltiin montaa mieltä. Valtakunnanjohtajat Alfred Rosenberg ja Heirich Himmler kallistuivat sille kannalle, että jumalsukuiset arjat olivat tulleet avaruudesta, asuttivat Atlantin valtameren kohdalla olleen Atlantiksen, ja siirtyivät sitten mantereen romahdettua pitkin maailmaa. Himmlerin Ahnenerbe-järjestö etsi tieteellisesti jälkiä eri puolelta maailmaa, Boliviasta, Tiibetistä, jopa Karjalasta. Ja sieltä löytyi – kantele. Timo Lipitsän viisikielinen koristi vastedes Himmlerin kotialttaria Berliinissä. Olipa puhetta, että Saksan SS-kerhoissa pantaisiin pystyyn kanteleen opetus, jotta tämä ”muinaisgermaaninen” soitin tulisi tutuksi.

Kantele soi Saksassa kesällä 1936 natsien propagandanäytöksessä, Pohjoismaisten päivien pääjuhlassa Travemundessa. Suomesta sinne oli kutsutta itkijä Oksenja Mäkiselkä, viulunsoittaja Emil Risku sekä kanteleensoittajat Teppo Repo ja Antero Vornanen. Viimemainittuja soitatettiin sitten Saksan eri radioissa. Parisen vuotta sitten näitä äänitteitä päätyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkistoon. Kaikesta kuuluu, että haluttiin vain näytettä germaanisuudesta. Musiikilla ei siinä arvokeskustelussa ollut sanan sijaa.

Pekka Jalkanen
Säveltäjä

Konsta Jylhän 100-vuotisjuhlaa vietetään tänä vuonna
Pakina: Paavo Helistö

Kesällä 1971 olin Kaustisella keräämällä materiaalia Konsta Jylhästä kertovaan radio-ohjelmaan. Eräänä päivänä menin Konstan kanssa Järvelän kylälle tapaamaan hänen vanhaa ystäväänsä, paikkakunnalla tunnettua kotiseutumiestä ja murteen tuntijaa Arvid Virkkalaa.

Tämä muisteli mielellään Kaustisen vanhoja aikoja, kylän pelimanneja ja muita entisiä asioita. Kertoja oli tavannut Konstan isän Viljamin, viulupelimanni Friiti Ojalan ja jopa surumarssistaan tunnetun Peltoniemen Hintrikin. Se oli unohtumaton keskustelutuokio Virkkalan keltaisen talon pirtissä. Konsta ja Arvidin puoliso puuttuivat välillä puheeseen ja täydensivät Arvidin kertomuksia.

Lopuksi Arvid sanoi erään tärkeän lauseen, joka hetkessä avasi minulle aivan uusia näkymiä Konstan vaiheista:
”Nyt kun Konstakin on viime vuosina ruvennut tekemään näitä uusia ja kauniita kappaleita niin kuin Kruunu-Marjaanan polska ja Vaiennut viulu, niin tätä kansanmusiikkia on ruvennut kuuntelemaan aivan kuin uudella tavalla.”

Tämä lause sai omatkin silmäni avautumaan. Tottahan tunsin Konstan menneisyyden yhtenä Perhonjokilaakson taitavimmista viulupelimanneista, mutta olin ottanut hänen sävellystyönsä jo ikään kuin tuttuna ja itsestään selvänä asiana: kyllähän silloin Helsingissäkin tiedettiin, että Konsta oli ansioitunut uusien sävelmien tekijänä. Mutta siinä tämä vanhan perinteen hallitseva Arvid Virkkala puhui ihaillen Konstan uudesta musiikista – ja oli harvinaisen oikeassa. Tuohon aikaan Konsta oli tehnyt omia kappaleitaan vasta 7-8 vuotta. Ne olivat uusia vielä monelle kaustislaisellekin eikä niitä vielä ollut läheskään niin paljon kuin hänen kuolinvuotenaan 1984. Olin tullut keskelle suomalaisen kansanmusiikin suurta muutosta, ja sen Konsta ja Arvid Virkkala olivat osoittaneet minulle.

Konstan omat sävellykset vapauttivat kymmenet tai jopa sadat suomalaiset pelimannit tekemään omia kappaleita. Enää niitä ei ujosteltu niin kuin joskus aikaisemmin. Konsta oli antanut hyvän esimerkin. Virisi virsien tulva, kuten Merikannon laulukin kertoo.

Toinen muisto tuolta samalta ajalta vie meidät kaustislaisen Kantele-Kreetan, Kreeta Haapasalon äärelle. Konsta Jylhällä ja myös itselläni oli ajatus siitä, että olisi hyvä haastatella iäkkäitä kaustislaisia Kreetasta - olisiko hänestä vielä säilynyt joitakin muistitiedon rippeitä? Siksi tapasimme vanhoja kaustislaisia, muitakin kuin Arvid Virkkalan ja kävimme jopa vanhustentalossa haastattelemassa sen asukkaita. Yrityksemme jäivät kylläkin turhiksi: Kreetan kuolemasta oli kulunut jo noin 80 vuotta. Kreeta oli vanhuksille hyvinkin tuttu, mutta mitään tuoretta tietoa hänestä ei ollut ainakaan sillä kertaa saatavissa. Panin kuitenkin merkille, millä lämmöllä Konsta puhui Kreetasta ja näytti arvostavan häntä hyvin paljon.

Tuosta ajasta on nyt nelisenkymmentä vuotta. On kasvanut uusi pelimannipolvi, jolla on omat ihanteensa. Siitä huolimatta Konstan omat sävelmät ovat säilyttäneet arvonsa. Niihin palataan yhä uudelleen ja uudelleen. Niitä soitetaan joko alkuperäisessä asussaan tai uusina sovituksina, mutta ne ovat edelleen elävää musiikkia. Jokainen soittaja ja kuulija vaistoaa niiden harvinaisen hienon melodiikan, luontevat sävellajien vaihdokset sävelmien eri taitteissa, niiden omaperäisen rytmiikan ja ne pienet yllätykset, joita hän usein tarjoaa. Niitä ovat vaikkapa Metsämarssin pizzicato-taite, polskien vaihtuva rytminen liike 2- ja 3-iskuisten tahtien välillä, Hurmurin vakaa tempo, joka tuo silmiemme eteen vanhan hevosen kopsuttelemassa Pajalantietä Konstan ja Rebekka Jylhän talon vieressä. Kun joskus joutuu lähes yllättäen Kaustisen juhlilla keskelle Konstan vanhaa, tuttua sävelmää, huomaa vanha festivaalin kävijä nielevänsä palaa kurkussaan tai kuivailevansa vaivihkaa silmiään. Se on varma merkki hänen musiikkinsa voimasta.

Saattaa olla, että Konsta Jylhän sävelmät nousevat ensi kesän Kaustisen kansamusiikkijuhlien henkiseksi pelastajaksi. Eräitä viitteitä tästä tarjosi jo Kaustisella viime maaliskuussa järjestetty Kansanmusiikkiliiton Samuelin Poloneesi –tapahtuma, jossa hänen musiikkinsa oli yksi tilaisuuksien pääteemoista. Köyhyydestäkin voi tehdä myös hyveen – kun rahat eivät riitä ulkomaalaisten esiintyjien tuomiseen Kaustiselle, saattaa olla kaikin puolin järkevää tulla toimeen kotimaisella kansanmusiikilla ja jopa nauttia siitä. Eikös olekin niin, että se suomalainen ruisleipäkin nousee parhaiten mieleen silloin, kun sen saaminen on syystä tai toisesta käynyt vaikeaksi.

Paavo Helistö
FM, musiikkitoimittaja, harrastajaklarinetisti - intohimoinen Mahlerin, kansanmusiikin ja torvisoiton ystävä.

Tyylikirjot kunniaan
Pakina: Olli Kari

Sain jokin aika sitten lainaksi käytetyt laskusukset telemark-tyypin siteillä sekä niihin sopivat muovisaapasmonot. Alkoi raivopäinen verenkiertojärjestelmän uudelleenkouluttaminen sekä uudella tavalla hyödyntämäinen. Laskun feminiinis-aggressiivinen luonne sekä mahdollisuus uuteen tarkkuuteen suksitekniikassa tekivät alkuun isoimman vaikutuksen. Aiempi tuntuma pitkänmatkan pyöräilyyn ei tuntunut auttavan missään; satulassa istumisen ja suksilla kyykistelyn näennäisistä samankaltaisuuksista huolimatta toimintaan keskeisesti osallistuvat lihasryhmät vaihtoivat uuden lajin myötä paikkaansa. Vasta hämmästyttävän monen kaatumisen ja kiipeämisen myötä tekniikka alkoi hahmottua, ja sen myötä uuteen lajiin tutustumisen filosofia.

Ensimmäinen tunnettu huvikseenhiihtokilpailu suksittiin Norjan Tromsøssa vuonna 1843. Ensimmäinen virallinen maininta harmonikasta Suomessa on vuodelta 1854. Valistuksen uudenlaisen ajattelun leviäminen läpi vanhan mantereen tarkoitti teknistä kilvoittelua monilla aloilla ja toisaalta ihmisille lisääntynyttä vapaa-aikaa. Norjan Telemarkista alkunsa ja nimensä saanutta hiihtotyyliä pidetään suurelta osin yhden henkilön, Sondre Norheimin luovuuden tuloksena. Telemarkin seudun hiihtäjien nähtiin niittävän menestystä kansallisissa hiihtokilpailuissa, ja tämän katsottiin johtuvan lähinnä uudentyyppisistä suksisiteistään sekä niitä hyödyntävästä laskutekniikasta. Historiantutkimus hiihtourheilun alkuvaiheiden ja erityisesti Norheimin vaikutuksen suhteen on osittain puutteellista. Tiedetään kuitenkin, että paikalliset hiihtäjät Keski-Euroopan hiihtoseuduilla myös kehittelivät välineitään; paikalliset olosuhteet huomioonottava tuotekehitys synnytti kiinteäkantaisen nykyisin alan standardina tunnetun nk. alppisiteen.

Joidenkin mielestä telemark-hiihto on coolia, tai ainakin katu-uskottavampaa kuin laskettelu alppivälineillä. Samanlaista arvokeskustelua esiintyy myös esimerkiksi joidenkin polkupyöräilyn alalajien välillä. Norjalaiset keksijät olivat liikkeellä jonkin verran keskieurooppalaisia kollegojaan aiemmin. Kuitenkaan tällainen nykytilanteessa tyypillinen arvoasetelma ei heille itselleen ehkä olisi tullut mieleenkään.

Toisinaan joutuu osalliseksi keskusteluista, joiden korostettuna pääpyrkimyksenä tuntuu olevan toisen osapuolen edustamien kulttuuristen ideoiden vähättely. Kahden erilaisen näkemyksen välileen kasaamasta jalosta tietämyksestä poiketen oikeassa olemisen pakko vierottaa osapuolia toisistaan kuin suksisiteen tyyppi vapaalaskijoita; ja vapaalaskijat ovat vielä varsin suvaitsevaista väkeä. Välineiden ja tekniikoiden sijaan oleellista on sittenkin tarinat ja kokemus, jota toisen yksilön on toiselle mahdollista jakaa – edellyttäen, ettei tämän mielipiteen arvoa ole esimerkiksi vääränlaisten välineiden takia kyseenalaistettu. On ilmeistä, että puhe ei enää ole pelkästään hiihdosta, vaan kaikesta ihmisten kanssakäymisestä. Näinä päivinä tunnen monestakin syystä tarvetta korostaa monimuotoisuuden tärkeyttä itseisarvona jo olemassaoleviin kulttuurisiin käytäntöihin nähden.

Urheilun ja musisoinnin vertailu on perusteltua, sillä lihas- ja hienomotorisina toimintoina kyse on samoista asioista. Kulttuurit poikkeavat toisistaan lähinnä lopputavoitteidensa ja sitä myötä valmennuskäytäntöjensa osalta – rajatapauksina ovat urheilulajit, joissa kisataan tyylipisteistä ja estetiikasta, tai musiikin lajit, joissa paremmuus mitataan esimerkiksi aikayksikköä kohti tuotettujen sävelten lukumäärässä.

Gothoni kiteyttää kirjassaan Pyöriikö kuu mielestäni erinomaisella tavalla filosofiaansa: kamarimusiikissa on mahdollista vaikuttaa kanssaihmisiin merkittävällä tavalla. Tämä välitön reagoiminen on ensi sijassa lähimmäisen hyväksymistä ja hänen tuntemustensa kannustamista – riippumatta siitä, onko samaa mieltä musiikillisesta toteutumisesta. Toisaalta kokemusten vastaanottoon kuuluu itsensä altistaminen epävarmuudelle sekä opettajana että oppilaana. Gothonille kamarimusiikki ei ole riidaton yhteisymmärryksen valtakunta, vaan toisinaan kiivaankin ajatustenvaihdon näyttämö. Kuitenkaan taistojen syynä harvoin on väärässä olemisen pelko.

Tarkoitukseni on toivottaa peruskoulupuolella jo olemassaolevat konstruktivismiin nojaavat mediakasvatuksen käytännöt tervetulleiksi musiikkimaailmaan – siis osallistaminen, vuorovaikutuksellisuus sekä esitysten kriittinen arviointi ja sisällöistä keskusteleminen. Nykyaikainen musiikkikasvatus tunnustaa tyylien kirjon, eikä tähtääkään oppilaan kokonaisvaltaiseen paneutumiseen musiikkikentän kaikkine alaluokkineen. Mitkään musiikkiin liittyvät teoreettis-tekniset opinnot eivät nimittäin riitä hyvän elämän perustaksi, mikäli niiden yhteys lapsen tai nuoren omaan kokemuspiiriin jää epäselväksi. Musiikkikasvatus ja koulutusinstituutiot ovat viihteen ja muun joukkotiedotuksen ohella kulttuuria luovia ja uusintavia toimintaympäristöjä. Optimistisesti sanoisin kasvatuksen olevan aina askelen edellä, ja aidosti riippumattomalle toiminnalle on etumatkan turvaamiseksi taattava riittävät resurssit.

1800-lukua pidetään voimakkaan välineellisen murroksen aikana. Silti taannoin julkistettiin taas uudenlainen vapaakantainen telemark-sidetyyppi laskuominaisuuksien ja kiertojäykkyyden parantamiseksi, ja harmonikkojen tuotekehitystyö nykypäivänä vasta kovaa onkin. Tasokasta valinnanvaraa on oltava pienistä vähärivisistä isoihin melodiabassoihin, joista kukin valitkoon ihanteisiinsa ja omiin ominaisuuksiinsa soveltuvimman pelin.

Olli Kari
MuK

Ehdotus uudelle vuodelle
Pakina: Heikki Laitinen

Hyvät kuulijat!

Uusi vuosi on lupausten aikaa. Minkälaista lupauksen aihetta ehdottaisin siis meille, kansan-musiikin rakastajille, harrastajille ja ammattilaisille, esiintyjille ja kuuntelijoille?

Tekisi mieleni tietysti ottaa puheeksi mieliaiheeni: laulu. On hyvin merkillistä, että vaikka laulu on tänä päivänä kansanmusiikissamme saanut yhä enemmän tilaa, se on kuitenkin vielä aivan ansaitsemattoman huonossa asemassa. Merkillistä, että sadassa vuodessa olemme luovuttaneet oikeuden omaan lauluumme. Sitä ennen se oli kymmenen tuhatta vuotta tällä Suomenniemellä yhtä tärkeää kuin puhe. Itse asiassa melkein tärkeämpi, sillä se oli jokaihmisen taiteellinen tapa hahmottaa olemassa oloaan ihmisenä. Olisi aika keksiä yhä uusia keinoja ja tilanteita, joiden avulla pystyisimme purkamaan noita viime vuosisadalla syntyneitä tilapäisiä kulttuurisia esteitä omakohtaisen laulamisen tieltä. Yhä useampi saisi tilaisuuden ja kulttuurisen mahdollisuuden kokea laulu ruumiissaan, muistissaan, sydämessään. Kuinka laulu on meissä jokaisessa kymmentuhatvuotinen viesti, joka on kuitenkin joka hetki tätä päivää, tätä elämää.

Ehdotan kuitenkin tällä kertaa uuden vuoden lupauksen aiheeksi pienemmältä tuntuvaa yksi-tyiskohtaa, vähäisempää tehtävää.

Uudella vuosituhannella on kansanmusiikkipuheessa tapahtunut hämmästyttävä käänne. Ku-kaan ei enää yritä todistaa kansanmusiikin tärkeyttä kansallisilla arvoilla. Nyt riittää, kun to-detaan, että se on musiikkina mahtavaa, ilmaisuvoimaista ja luovuuden sallivaa. Tähän ei ole mitään huomautettavaa, päinvastoin. Sehän on todellakin kansanmusiikin ydintä. Mutta silti tuntuu siltä, että jonkunnäköinen lapsi on mennyt pesuveden mukana.

Kansanmusiikin suurmies professori Erkki Ala-Könni alkoi neljä vuosikymmentä sitten Konsta Jylhän, Otto Hotakaisen ja muutaman muun sävellystyön innoittamana ehdottaa pelimanneille, että he ryhtyisivät kaikki säveltämään. Ja kaikki tuumasta toimeen. Siitä alkoi 1970-luvulla poikkeuksellinen kehitys, jonkalaista ei liene missään muualla Euroopassa siihen aikaan tapahtunut. Pelimanneja ei enää vaadittu soittamaan vanhaa, kansallisesti arvokasta perinnettä, vaan tekemään uusia omia, tämän päivän sävellyksiä. Ja niitä syntyi satoja, tuhansia. No, toisaalta: samaan tapaan kansanmusiikki oli tietysti kaikkina aikoina syntynyt, vaikka hämäyksen vuoksi kappaleille oli annettu nimeksi vaikkapa ”vanha polkka”. Mutta nyt: taval-linen pelimanni astui tuhathenkisen yleisön eteen ja tunnustautui säveltäjäksi ja esitti ylpeänä ja itsetietoisena oman uuden sävellyksensä. Se oli merkillistä aikaa.

Sama tunne on jatkunut voimakkaana. Nyt on tosin edetty jo niin pitkälle, että kaikki soittavat ja laulavat vain omia sävellyksiään. Siitäkin on vaikea sanoa mitään kielteistä, vaikka silti kui-tenkin tuntuu siltä, että siinä on vain puolet totuudesta. Kansanmusiikki on aina ollut myös perinnettä, historiaa, historiatietoista musisointia. Maassa, jossa on kansainvälisesti katsoen valtaisat arkistot, täynnä nuotteja, laulujen sanoja ja tuhansien soittajien ja laulajien äänitettyjä esityksiä, tuntuu omituiselta, että niihin eksyy yhä harvempi. Minusta meillä on vastuu siitä, että kaikilla suomalaisilla olisi mahdollisuus kuulla ja tutustua, laulaa, soittaa ja tanssia omaa paikallista historiaansa. Oli paikallisuus sitten maata, maakuntaa, pitäjää, kylää tai sukua kos-kevaa. Kansanmusiikki on tässä aivan toisenlaisen vastuun ja toisenlaisten haasteiden edessä kuin muut musiikin lajit: niillä on vastuullaan sata, kaksi sataa vuotta, meillä kymmenen tu-hatta.

Siispä ehdotukseni uuden vuoden lupaukseksi meille jokaiselle: etsin tänä vuonna ainakin yhden historiallisen soittajan tai laulajan, soittimen tai laulutyylin, soiton tai laulun, johon tutustun tarkemmin, etsin tietoja arkistoista ja kirjoista ja asiasta ehkä jotain tietäviltä, ja kerron löydöistäni muille, pienemmässä tai isommassa piirissä. Kerron puhumalla ja musisoimalla.

Kun samaa rataa jatkamme koko alkavan vuosikymmenen, on meillä vuonna 2020 koossa upea, soiva Suomen musiikin historia.

Heikki Laitinen
Professori

Kansanmusiikki ja populaari
Pakina: Vesa Kurkela

Musiikin alueella vallitsee kiintoisa vastakkaisuus. Useimmat musiikin tekijät – säveltäjät ja artistit – haluavat saada näkyvyyttä itselleen. Ilman julkisuutta muusikkojen on vaikea löytää yleisöä, ja säveltäjien laulut jäävät helposti pöytälaatikkoon. Silti valtaosa musiikin tekijöistä kavahtaa niin sanottua hömppäjulkisuutta. Halutaan olla tunnettuja, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Halutaan olla arvokkaasti suosittuja. Kansanmusiikki ja sen tekijät eivät tee tässä poikkeusta.

Kansanmusiikin erityispiirre on sen voimakas liittyminen kansallisuusaatteeseen. Jo 1700-luvun puolivälissä skotlantilaiset keksivät, että heidän vanhat pentatoniset laulunsa olivat osoitus oman kulttuurin voimasta. Omien kansallisten laulujen avulla voitiin ottaa ylpeää etäisyyttä englantilaisiin, jotka olivat vieneet Skotlannilta itsenäisyyden. Toiset kansakunnat seurasivat perässä – Suomikin yhtenä viimeisistä 1800-luvun puolivälissä, kun täällä ryhdyttiin julkaisemaan sovituksia mollikansanlauluista säätyläisten käyttöön.

Kansanmusiikki on edelleen kansallismusiikkia, ja monet kansanmuusikot ovat onnistuneet käyttämään kansallista symboliikkaa myös hyväkseen omassa taiteessaan ja julkisuuskuvassaan. Kansallisen musiikin markkinoilla on tosin kova tungos. Sibeliuksen vanavedessä siellä ovat menestyneet loistavasti myös niin sanotun taidemusiikin tekijät. Toisaalta myös suomalainen tango ja muu iskelmä ovat jo nousseet kansallisen musiikin ytimeen. Ja suomirock odottaa vain vuoroaan.

Kansanmusiikkia siinä muodossa, kuin herrat Armas Otto Väisänen ja Erkki Ala-Könni sitä tallensivat, ei ole enää olemassa – paitsi tietenkin arkistoissa. Jo vuosikymmeniä sitten kansanmusiikista tuli osa populaarikulttuuria. Sen tunnetuimmat tekijät ovat korkeakoulun käyneitä ammattimuusikoita. Etujoukon taustalla on tosin vielä suhteellisen laaja harrastajakunta, mutta heistäkin useimmilla on musiikkiopiston putki takanaan. Kansanmusiikki on koulutettujen taidetta ja yhä vähäisemmässä määrin itseoppineiden itseilmaisua.

Uusi kansanmusiikki onkin pääosin populaarimusiikkia. Sillä on oma julkisuutensa, kriitikkokuntansa, omat lehtensä, levy-yhtiönsä ja faninsa. Jopa videoita on julkaistu. Tässä ei ole mitään kummallista. Nykyisessä maailmassa suurin osa musiikista on populaarimusiikkia: siis musiikkia joka perustuu tallenteiden kauppaan, on globaalisti medioitua ja julkisuushakuista. Myös Luciano Pavarotti oli kiistatta populaarimuusikko, vaikka samalla klassisen laulutaiteen fantastinen tulkitsija.

Kansanmusiikki on populaarimusiikkia, mutta onko se oikeasti suosittua? Ja pitäisikö sen olla? Se ei tietenkään ole suosittua samalla tavalla kuin Madonna tai Michael Jackson ovat olleet. Kansanmusiikki on silti ainakin Suomessa melkein yhtä tunnettua: jokainen meistä tunnistaa kansanmusiikkiesityksen muista tyyleistä ¬– riippumatta siitä pitääkö hän siitä vai ei. Kaikki eivät kansanmusiikista välttämättä pidä, mutta aika monet silti arvostavat. Tämä on kansanmusiikin ammattilaisen kannalta melko haastavaa. Kissa kiitoksella elää, mutta tuskin kansanmuusikko. Arvostus tosin auttaa apurahojen ja tuotantotuen saamisessa, ja isänmaallisiin juhliin saa nykypelimanni helpommin keikan kuin rockmuusikko.

Vesa Kurkela
Professori (populaarimusiikin tutkimus)
Sibelius-Akatemia & Tampereen yliopisto

Tradio – kolme viikkoa kansanmusiikkia, mutta mitä sen jälkeen
Pakina: Hannu Tolvanen

"kansa soitteli miehet kertovat"

Miltä tuntuisi ajatus radiokanavasta, josta kuuluisi kansanmusiikkia aina kun avaisit vastaanottimen? Mahdotontako? Ei todellakaan!

Muutama vuosi sitten pääkaupunkiseudulla toimi kuukauden ajan paikallisradio, joka lähetti 60-70-lukujen legendaarisen ääniteyhtiön Love Recordsin tuottamaa musiikkia, ja jossa oli paljon keskusteluja ja muita asiapitoisia ohjelmia. Silloin päässäni naksahti ja tajusin, että tässähän on mainio malli jonkun aikaa muhineelle ajatukselle kansanmusiikkiradiosta. Tähtäimessä oli silloin Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston neljännesvuosisadan juhlistaminen eli vuosi 2008. Muuten kaikki oli hyvin, mutta vain tekijät, ohjelmat ja koko tekniikan rakentamisen taustavoima - raha - puuttuivat. Lopulta rahaa kertyi eri tahoilta, niin että ohjelmakartan ideointia voitiin huoletta jatkaa ja ohjelmia alkaa tilata eri puolilta. Varojaan hyvään asiaan antoivat erityisesti Sibelius-Akatemian kehittämiskeskus ja Suomen kulttuurirahasto – ja juuri päättyneen lokakuun kolmena viimeisenä viikkona tavoite saatiin toteutettua. Syntyi Tradio.

Kolmen viikon ajan soi kansanmusiikki kellon ympäri, se kuului pääkaupunkiseudulla eetterissä ja internetissä maailmanlaajuisesti. Sellaista ei ollut ennen koettu.

Ja se kokemus oli hieno: asiantuntijoiden mainioita ohjelmia, arkistojen aarteita, pitkiä, levollisia keskusteluja kansanmusiikista, ja paljon musiikkia. Ja arkikin saatiin vielä liitettyä juhlaan taitavien toimittajien makasiiniohjelmilla suorissa lähetyksissä. Vaikka vähän jäävi olenkin arvioimaan, niin tuloksena oli oikea kulttuurikanava, jota jaksoi kuunnella koko päivän. Kuuntelijapalautetta tuli ympäri Suomen, kaukaisimmat kirjeet tulivat Yhdysvalloista ja Australiasta. Jollakin oli läppäri auki kellon ympäri, ettei vain jäisi mitään kuulematta, toiselle tuli joulu jo syksyllä, kolmannelle Tradio oli lähinnä taivasta mihin voi hengissä päästä. Kolme viikkoa huumaa - ja nyt ovat kuulemma monille iskeneet pahat vieroitusoireet.

”Kyllä kansa tietää”

Miten sitten tästä eteenpäin? Kansanmusiikkiväki osoitti valtavaa yhteistyöhalua Tradion rakentamisessa. Tärkeimmät instituutiot olivat riemumielellä mukana ja ihmiset tekivät talkoilla töitä paremman huomiseen eteen. Yhteinen tahto on kova, mutta kestävää ratkaisua ei ihan talkootyöhön voi rakentaa.

Tällaisen kansanmusiikkikanavan ylläpito olisi mitä luonnollisimmin Yleisradion tehtävä. Helpoimmin sen saisi aikaan nettiin. Internetin maailmassa on tuhansia webbiradioita, joissa soitetaan paljon myös kansanmusiikkia, mutta maailmassa ei liene yhtään kanavaa, joka keskittyisi suomalaisen kansanmusiikin esittämiseen. Kuulen jonkun sanovan ettei sellaista tarvitakaan. Mutta miksipä ei? No, ehkä kanava, jossa olisivat laajasti esillä koko maailman kansanmusiikit, olisi kestävämpi ratkaisu, mutta kuitenkin sellainen jonka pääpaino olisi kotimaisessa musiikissa.

Ja se musiikki ei ainakaan loppuisi kesken: kun rakensimme Tradion musiikkitietokantaa, pääsimme viimeisenä päivänä teosmäärään 4434 - ja silti siitä puuttui vielä tuhansia julkaistuja sävelmiä. Yksin tänä vuonna on ilmestynyt viitisenkymmentä cd:tä, eli erillisiä sävelmiä julkaistaan varmaan kuutisen sataa, ja epäilemättä sama vauhti jatkuu tulevina vuosina. Lisäksi erilaisia konserttitaltiointeja on satoja tai tuhansia tunteja Kansanmusiikki-instituutissa ja Sibelius-Akatemiassa, ja jos kanava olisi osa Yleä, mukaan tulisivat ne tuhannet tunnit, jotka odottavat esille pääsyä Ylen arkistoissa.

Kun Yleisradiossa nyt kaavaillaan järjenvastaisesti kansanmusiikin, jazzin ja uuden musiikin vähentämistä Yle Radio 1:n ohjelmistossa, pitäisi tehdä juuri päinvastoin: lisätä näiden muilla kanavilla vaiettujen musiikkien lähettämistä. Pitäisi oikeastaan perustaa uusi kanava, jossa juuri nämä musiikit pääsisivät esille, tai vaikka useita kanavia.

Miten sitten naapurissa? Ruotsin radiolla on useita webbikanavia, joissa soi muukin kuin listapoppi. Kaikenmaailman musiikkeja soittavat Sveriges Radio Atlas ja Världen ovat esimerkkeinä – ja niistä poimitaan aina silloin tällöin ohjelmia valtakunnan P2-verkkoon. Kuitenkaan niissä ei soi ruotsalainen kansanmusiikki, enkä ole löytänyt naapurista muutakaan kanavaa, missä näin olisi. Voisiko Suomi ja Yleisradio olla kerrankin naapuria edellä, ja voisimmeko voittaa nämä kulttuurin edistämisen kisat? Silloin voisi todella ylpeydellä pyytää: ’Pasila ”Porilaisten marssi"’.

Hannu Tolvanen 10.11.2009
Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto
Tradion päätoimittaja oto

Välitilinteko eli Kaksikymmentä vuotta kansanmusiikkia
Pakina: Sanna Kurki-Suonio

Nyt on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloitin opinnot Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla. Ja yhdeksäntoista vuotta olen elättänyt kansanmusiikilla itseni, tehnyt erilaisia siihen liittyviä töitä. Olen saanut kiertää ympäri maailmaa, työskennellä eri musiikin aloja edustavien loistokkaiden muusikoiden kanssa, laulaa oopperaa ja nykymusiikkia, opettaa ja säveltää.

Moni asia alkoi, kun yhdeksäntoista vuotta sitten eräänä iltana soi kotona lankapuhelin.
Ruotsalaisen Hedningarna-yhtyeen luutisti Totte Mattson soitti ja kysyi, voisinko pyytää jotakuta kaveriksi ja lähteä Ruotsiin yhtyeen kiertueelle äänijänteitä venyttämään. Eipä tarjoukseen suostuessani mikään kello kilajanut merkkinä uran urkenemisesta. Matkalle mukaan pakkasin Kantelettaren ja kopioita joistain Armas Launiksen toimittaman Inkerin runosävelmät –kirjan lauluista. Tukholmassa tapasin Paulaston Tellun ja yhdessä lähdettiin kohti Falunia. Indiskasta käytiin ostamassa samanlaiset, värikkäästi kirjaillut mustat pitkähihaiset teepaidat esiintymisasuiksi. Parin päivän innokkaan ja onnekkaan harjoittelun tuloksena kokoonpanolla Hedningarna med finska Tanter oli yhteisiä kappaleita jo muutamia. Kiertuebussiin haettiin vielä matkan varrelta voimallisesti partavedeltä tuoksuva näyttelijä Rolf Lassgård, joka konserteissa kertoi tarinoita ja lauloi yläsävel-laulua. Se kiertue oli alku minun kansanmusiikin ammattilaisuudelleni.

Ainoaksi luulemani kiertueen jälkeen yhteistyö jatkui hedelmällisenä melkein vuosikymmenen ajan ja loppui, kun minusta tuntui tärkeältä voida kehittää itseäni muunkinlaisten töiden parissa. Hedningarna-kortti oli tullut katsottua jo sangen tarkkaan. Lentokoneessa tapaamani ekonomisti-nainen totesi minun selkeästi sahaavan altani tukevaa oksaa, kun kerroin hänelle lopettamispäätöksestäni. Siitä huolimatta pidin pääni. Olin toki niiden vuosien aikana työskennellyt erilaisissa produktioissa, tehnyt biisejä, opettanut ja ollut muutenkin kaikin tavoin puuhakas. Mutta selkeästi uutta kohti ei voi kulkea, jos vanhaa roikottaa mukana vaikka vain varalta.

Leivän päällä on näiden kymmenen Hedningarnan jälkeisen vuoden ajankin ollut kansanmusiikki-voita, muita laatuja ei ole tarvinnut kokeilla. Viimeiset kuusi ja puoli vuotta on mennyt vaihtelevan tiiviisti Joensuussa Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun leivissä. Välillä olen saanut nauttia apuraha-kausista ja palkallisesta tutkijakoulupaikasta, joiden turvin tohtoriopinnot eivät venyneet maisteriopintojen tavoin teini-ikäisiksi asti. Työssä saan kulkea opiskelijoiden rinnalla heidän opintojensa ajan, nähdä ja kokea yhdessä heidän kehityksensä kulminaatiopisteet, jakaa ahaa-elämykset. Se on antoisaa. Myös opetuksen suunnittelu ja kehittäminen tuntuu mielekkäältä. Oma taiteellinen työskentely erilaisissa konteksteissa jatkuu. Ilman sitä tuntuisi, kuin olisin puolikas, kuin kyky ilmaista itseäni katoaisi.

Mitä olen oppinut näiden kahdenkymmenen vuoden aikana? Instrumentin käsittelyä, uusia tiedollisia asioita ja sen, etten tosiaankaan tiedä juuri mitään. Että loputtomasti on asioita, joista olisi ihana ja tärkeä tietää enemmän. Huomaan musiikillisesti kulkeneeni kohti paljasta ja pelkkää, yksinkertaista ja sen vuoksi vaativaa. Hiljaisuuden soiminen musiikissa tuntuu eniten tavoittelemisen arvoiselta asialta, samoin se, että tarinat koskettavat kuulijaa, herättävät tunteita.

Mielenkiinnolla odotan seuraavia kahtakymmentä vuotta. Uusia alkuja häämöttää edessä, uudet polut kutsuvat kiehtovina. Tai, ekonomisti-naisen käyttämää kielikuvaa lainatakseni, puussa kasvaa uusia oksia istahtaa.

Sanna Kurki-Suonio, MuT
Monessa mukana

Mitä tänään tutkittaisiin?
Pakina: Timo Väännen

Puuttuuko sinulta tutkimusaihe? Kaipaatko kiinnostavaa lopputyönaihetta? Olisiko tutkimus kiinnostava harrastus? Oletko tutkija ja kaipaat raikasta uutta aihetta, josta löytyy runsaasti aineistoa ja kiinnostavia näkökulmia? Valitse kantele niin saat elämänikäisen ystävän laajasta ja monipuolisesta tutkimuskohteesta. Eikä alkuun pääseminen ole vaikeaa – kulttuurielämä, arkistot, museot ja kokoelmat ovat täynnä aarteita. Tässä muutama aihe ajatuksen appeeksi:

Kanteleen vaikutus säveltäjiin – säveltäjien vaikutus kanteleeseen

Kanteleelle on sävelletty monenlaista: konserttoja, sonaatteja, improvisaatioita, kansanmusiikkikappaleita, sähkökanteletutkielmia, pienkantelesarjoja, yhtyebiisejä jne. Sibeliuksella on kantelekappaleita ja uusia teoksia eri säveltäjiltä, soittajilta ja muusikoilta syntyy jatkuvasti. Tässäpä oiva alue musiikista, jota ei ole kovin paljon tutkittu. Mikäpä sen parempi tutkija tähän olisi kuin kanteleen tunteva musiikintutkija – voisi olla vaikkapa kanteleensoittaja, jos tutkimus kiinnostaa.

Kanteleen viritysjärjestelmät ja sointiväri

Voi sitä kanteleen virittämisen iloa – voi sitä kanteleen virittämisen tuskaa! Kun soittimen saa hyvään vireeseen, se antaa ihmeellisiä elämyksiä eri sointiväreillään. Viritysjärjestelmiä on useita ja niitä voi löytää aina uusia. On merkillistä huomata, miten jokin viritys johdattaa löytämään uusia erilaisia sävelmiä kuin toinen viritys. Tietynlainen viritys luo ilon ja vastustaa melankoliaa. Jokin viritys taas johdattaa kaihomieliseen sävelmään ja karttaa riemullisuutta. Säveltäjä voi saada inspiraationsa jostakin matemaattisesta viritysjärjestelmästä ja soittaja voi saada improvisaatioonsa koko teoksen lähtökohdan erityisestä sointiväristä, jonka viritys tuottaa. Yläsävelet ja sävelten keskinäiset suhteet tulevat voimakkaasti esiin kanteleen soinnissa, joten tämä aiheen tutkiminen kanteleella on erityisen kiinnostava alue. Alkuun pääsee virittämällä ja soittamalla, mutta tutkimusta voi jatkaa vaikkapa äänen tietokonekuvantamisella.

Kantelepuhe – ylistystä ja vähättelyä kansallissoittimesta

Soitatko jotain oikeaa soitinta, minulta kysytään. Voisiko sitä selvemmin sanoa. Kantele on kansansoitin ei soitin. No, en ole samaa mieltä. Se on molempia. Kanteletta ylistetään taivaalliseksi enkelten soittimeksi. Soittaja voi taiteilla tylsyyden ja taivaallisuuden välissä, ainakin on liikkumavaraa. Mutta tämä puhe kanteleesta on mielenkiintoista. Mistä niin vahvat mielikuvat opitaan, kun soitin ei niin kovin paljon ole esillä? Mistä opitaan, että se on erityisesti suomalainen, vaikka kanteletta soittavia kansoja on useita, eivätkä ne edes ole kaikki suomalais-ugrilaisia? Mistä opitaan soittimen naisellisuus tai taivaallisuus? Kantele esiintyy useissa runoissa. Mitä kaikkea runokannel voikaan ilmaista? Se on mm. taiteen, kulttuurin ja runouden symboli. Miten se on tämän paikan saanut? Olisiko sillä ollut mahdollisuuksia päästä olutmerkin tunnukseksi irlantilaiseen harpun tapaan tai ylioppilaslakin tunnukseksi lyyran tapaan? Ehkäpä, mutta runoudessa sillä on ollut käyttöä.

Aino-puvusta farkkuihin – kanteleensoittajien pukeutumiskoodit

Opetin muutamana vuonna Sibelius-Akatemiassa kanteleen taidemusiikin opiskelijoille kanteletietoa, jossa tutustuttiin mm. kanteleperinteeseen ja kansainväliseen kanteleeseen. Kysyin useana vuonna ryhmän jäseniltä, milloin he alkoivat käyttää farkkuja. Useat olivat alkaneet käyttää niitä vasta aikuisiällä. Emme puhuneet siis esiintymisestä vaan ihan arkivaatetuksesta. Otos oli toki aivan liian pieni tieteellisten johtopäätösten tekoon, mutta kyllä se minusta merkillistä oli. Eikös farkut muuten ole aika yleinen vaate jo teini-iässä tai aiemminkin? Lähes kaikilla kanteleensoittajilla on myös jokin suhde kansallispukuun, joten vaatetus liittyy soittimeen jotenkin. Kuka ottaisi asiasta selvää?

Saarijärvi, Karjala, Perhojokilaakso – kantele paikallisidentiteetin osana

Joillekin kantele on suomalainen, mutta monille se on myös erityisesti karjalainen, pohjalainen tai keski-suomalainen. Kerran eräs Kantele-lehden lukija soitti minulle, Kantele-lehden päätoimittajalle, ja halusi että toisin lehdessä esiin vahvasti sen että juuri karjalaiset ovat antaneet kanteleen suomalaisille. Toisinaan taas saan viestejä siitä, että kantelealueella erityisesti Haapavesi tai Keski-Suomi ovat tärkeitä. Olisikin hienoa saada esiin kanteleen paikallismaantieto sekä kanteleen merkitys paikallisen identiteetin luojana. Kantele on muutaman paikkakunnan vaakunassakin, näkyykö se paikkakunnalla muuten?

Keksit varmasti itse monia lisää. Sitten vaan tutkimaan.

Timo Väänänen
Kanneltaja

Setukaasmummaan kans samas liämes
Pakina: Kristiina Ilmonen

"Älä viitti laulaa. Jos se kuuluu meirän navettahan, se lyää vasikat ruikulle."

Nuan sanotahan tiätysti tunnetus kauhavalaases paukahrokses, jonka arvatenkin kaikki on kuullu. Tiärä häntä sitte vasikoosta Vironmaalla, mutta setulaulu ainakin on sen verran komiaa tavaraa, jotta saattaas tua vaikka niiren aineenvaihruntaa vähä petratakin.

Setukaaset on sellaanen omintakeenen piäni heimo tuala aivan Venäjän rajan tuntumas Viron kaakkooskulumalla. Kansanmuusikon näkökulumasta setuusta teköö erityysen merkittäviä ihimisiä niiren sellaanen vanhanaikuunen moniääninen laulutapa, joka on aika erikoosta ja hianua kuultavaa, ja on niinkun ihimeen kaupalla siäläpäin maailmaa viäläkin hengis. Sitä päästihin ihaalemahan elävänä täs ny justihin elokuulla, kun olimma Kansanmusiikin ja populaarimusiikin tutkijakoulun kans seminaarireissulla vähä muuallakin tuala Viros, mutta erityysesti Setumaalla.

Kävimmä toresta siinä reissun aikana oikeen peräti Venäjän pualella rajaa tajuntaa laajentamas. Päivän alakajaasiksi saimma ensteksi mennä hilakut päis Petserin luastarin Marianpäivän juhulahan kuuntelemahan kirkonkellojen soittua, joka oli kyllä aika jumalattoman komiaa pauketta ja moikaamista. Kyllä siinä tyhymempikin pakana olis menny transsihin, jos olis tohtinu koko keikan kuunnella läpitte sen taivahallisen korian luastarin sisäpihalla. Siälä nimittäin neliä miästä mennä kilakutti kelloosta sellaaset piisit ja muunnelmat, notta Kuljun Jaakkookin olis ollu hyvillänsä - ja oikeen tyytyvääsenä tälläänen postmoterni jäläkiurpaani nykykansanmuusikkokin pyäritteli silimiä ja korvia.

Kaikista vetävimmän näköönen munkki, oikeen sellaanen lihaksikas rasputiini mustis kutehis ja pitkä liahuletti poninhännällä, veteli isoon kellon narua siinä maan tasalla nuan vaan pualihuolimattoman näköösesti, notta siitä kyllä huamas, jotta tätä on ennenkin veretty tätä piisiä. Taikka narua. Toinen selevästi vähä vanhempi pitkäpartaanen herrasmiäs joutuu koko meleko olemattomalla elopainollansa kippuroottemahan kellon narus kiinni niin, jotta nousi aina välillä vähä ilamahan, heiluu hetken holtittoman näköösesti siinä köyres niinkun pikkuusen kohomeloonen tartsani, ja sitten aina kuitenkin sai viime hetkellä tasapainostansa hännänpäästä kiinni ja paineli toisella koivella menemähän, jotta sai uuren mojahruksen menemähän taimis.

Kaks nuarempaa kloppia sitte oli korkiammalla tornis ja hoiteli kumpaanenkin usiampaa hellua, anteeksi kellua, yhtä aikaa niinkun ny vaan poijat voi hoirella osata. Toinen paineli menemähän naruusta neliää plimputtajaa, ja siinä piti olla kyllä Petserin poijilla kiäli keskellä suuta, jotta ne meni koriasti yhtehen kaikki ne äänet. Ja oli niillä sen verran hikinen se urakka, että aina välillä vaihtoovat soittajaa lennosta, jotta pääsi aina yks pelimanni vuarollansa huilaamahan.

No sitten iltapäivällä, kun viälä ne punaaset kellot moikas itte kunkin pääkopas kenellä enempi kenellä vähempi, lähärimmä setukaasten vuasijuhulahan, mikä oli vähä niinkun vaikka Kaustisen juhulat oikeen ennen muinoon. Tunnelma oli juhulallinen mutta samalla aikalailla kotoonen, ja tälläänen jo kläppinä vestivaalilla kontannu ja päälavan penkkien välis pelimannien jaloos pyhää Kaustisen multaa imeskelly sulautuu joukkohon tuasta nuan vaan, niinkun ittestänsä. Hilakut vaan pois päästä ja pöfföttelemähän!

Siälä oli juhulas keskellä peltua soittolava, johona koko päivän ramppas kansanpukuusta setukuaroa toinen toisensa perähän rintasoliet auringos säihkyen, niin että tottumatoonta suamalaasta musiikkitiäteelijää ja usiampaakin sellaasta taisi jo vähä se kaikki laulu huimata. Hianua oli nähärä, jotta nuariakin oli mukana sekä esiintyjis että yleisös. Ja vaikka laulu olikin paikalla ollehien akateemisten asiantuntijooren ja rohovessorien mukahan aavistuksen verran yksinkertaastunu elikkä putsaantunu niistä hauskimmista entisaikojen erikoospiirteestänsä, niin oli se silti mahtavaa kuunnella ja kattella. Välihin ihaaltihin kuinka kaikenkarvaasta väkiä tryykäs vaan lisää paikalle, nuarten kansansoitinorkesteri päästeli nurmikolla palalaikoolla menemähän ja kaalipiirakat, käsitööt, saslikki ja hunajasta tehty erikoonen terveysjuama teki kauppansa. Se olikin muuten sellaanen hunajaliämi notta!

Kansanmusiikin osaston vanahemman poloven laulajillahan on ollu virolaasehen ja setukaasperinteesehen läheenen suhure jo vuasien aijalta, kun ovat paikan päällä usiamman kerran rampannehet mummaan peräs laulamas ja levyllen asti lauluja viimeesen päälle hariootellehet. Panimma merkille, että nykypäivänä voi olla niinkin, jotta monimuatoosimpana saattaa tuallaanenkin uhanalaanen perintehenlaji nykypoloville säilyä, kumma kyllä, ulukomailla, ja viäläpä akateemises ympäristös, täs tapaukses Sipeliuksen Akatemias täälä Suamen pääkaupungis. Notta.

Tulomatkalla toimma sitten jos jonkin mallista iloosta laulajamummaa ja vähä nuarisoakin reissubussin mukana rajallen asti, ja luulimma jo, että kohta päästähän takaasin seminaarihommihin Viron pualelle. Niin eikö se piäni ja siävä liahuvakorvaanen äitee Venäjän virkaintoonen huumekoira haista meirän linja-autos jotakin epäälyttävää! Siälä sitten olimmakin nalakis tullis viis pitkää tiimaa keskellä yätä. Mutta se onkin jo sitten aivan toinen juttu, johonka siihenkin, niinkun täs maailmas aivan kaikkehen, löytyy pohojalaanen miätelause täynnänsä vanahan kansan viisautta:

"Kyllä mä lentää osaan, mutta en muistanu räpyttää, sanoo Perätuvan äijä, kun savikrooppihin putos."

Kristiina Ilmonen
MuM, muusikko, tohtoriksikurmootettava