Pakina: Karoliina Kantelinen
Työn lomassa laulelu, soitto, runoilu, yhteiset iltaviihdykkeet, vapaa-aika, työ ja elämän kiertokulkuun liittyvät rituaalit. Kaikki tämä itselle ja yhteisölle, jumalille ja luonnolle. Siinä kansan tuhatvuotinen musiikkielämä pähkinänkuoressa.
Nykyisellä koulutustasolla kansanmusiikki on määritelty monin kerroksin ja kansanmusiikkia harjoittaville on kehittynyt tietyt raamit, joiden sisällä kuitakin tyylilajeja esitetään. Kun kansanmusiikista tuli ns. opetusaine, niin se tuli myös julkisesti arvioitavaksi. Säännöstöjen tuntijat arvioivat miten hyvin esiintyjä täyttää nämä tyylilajien raamit. Vaarana on, että esiintyjä alkaakin toteuttaa vain näitä odotuksia.
Monet viimeaikaisista esiintymisistäni ovat olleet paljolti juuri arviointilähtöisiä. On pitänyt pärjätä, todistaa, edustaa tai myydä musiikkiaan. Itselleni tärkeitä ja hienoja tapahtumia kaikki. Ongelmanani on nyt se, että laulamisen iloni on vaarassa kadota, kun esiintymistään on joutunut heijastamaan ajatukseen: kelpaanko. Ehkä siksi olen alkanut miettiä kenelle oikein esiinnyn.
Kollegojen kanssa treenaaminen, tiiviit periodit tai viikoittaiset harjoitukset ovat sekä henkilökohtaisen muusikkouden että yhteisen soinnin kehittämistä varten. Harjoitustilanteessa mietitään, kokeillaan, hiotaan, valmistetaan ohjelmistoa, mutta myös viihdytään. Projektin alussa musiikkia vie tekemisenpalo ja yhdessä soitetaan sitä mikä ryhmän mielestä kuulostaa hyvältä. Kuitenkin niin usein konsertin lähestyessä muusikoiden itsekritiikki kasvaa ja toistuvat lausahdukset: ”voiks näin tehä”, ”mitä muut muusikot tästä sanovat”, ”muista ammattimaisuus, tekninen osaaminen, tämä on näytönpaikka” täyttävät tilan. Kolme kovaa Veetä: ”vastuu, virheettömyys, virtuoositeettisuus” alkaa painaa otsalohkoa. ”Seis! Hetkinen! Kenelles tätä musiikkia tehdäänkään?” Musisoinko ihmisille vai onko tekemiseni arvottamisen taustalla toiset ammattilaiset.
Kansanmusiikin genre on kaikessa noususuhdanteessaan silti vielä marginaalissa. Tästä syystä yleisössä istuu enimmäkseen kansanmusiikin harrastajia ja ammattilaisia.
Esiintymään mennään tietenkin työn merkeissä ja nauttimaan siitä mitä tekee, mutta etenkin tuottamaan kuulijoille eli kansalle kokemuksia. Epävirallisissa tilanteissa sitä musisoi ystäville ja yhtyekavereille siinä hetkessä, sen hetken tunteella. Mutta kun jamittelu ja harjoittelun tulokset siirretään areenalle, asenne muuttuu. Kanssasoittajasta saattaa tullakin itselle arvioija ja kuuntelijasta ”uhkaava mörkö”.
Itse konsertissa kuulijana ollessani sitä nauttii ja vastaanottaa musiikkia ilman jokahetkistä analysointia tai kriittistä asennetta. Niin usein muusikkoystävät ovat esiintymisensä jälkeen kysyneet: ”kuuluiko moka?” Ja niin usein olen vastannut takaisin kysymyksellä: ”Anteeksi mikä moka? Minä vain kuuntelin”
Tällaiset hetket tulisi myös itse muistaa keikan jälkeen. Yleisössä istuu musiikkini ystäviä. Ihmisiä, jotka ovat tulleet puhtaasti nauttimaan kuulemastaan. Kiitos siis teille, joille saan esiintyä ja suurkiitos teille, joiden musiikista saan nauttia.
Palaan kuitenkin vielä hetkeksi miettimään onko laulamiseni tarkoituksena olla yleisölle kokemuksia antavana vai näytteenä musiikin ammattilaiselle? Tunne- tai musiikkikokemuksen antaminen ns. tavalliselle kuuntelijalle tuottaa itselleni aitoa iloa. Kaikenkuulleen asiantuntijan kehu taasen hivelee itsetuntoa. Arvioijan positiivinen palaute kehittää taiteilijaa teknisesti parempaan esitykseen, mutta sitä kautta myös vielä voimakkaampaan yhteiseen tunnekokemukseen.
Kun oma musiikillinen auktoriteettini tokaisee esiintymiseni jälkeen, että: ”hienosti meni”, niin ei voi kuin nöyränä kiittää ja olla onnellinen saamastaan kommentista. Koskettavinta on kuitenkin se, että vielä kuukausi konsertista ”tavallinen toimistotyöntekijäkansalainen” kiittää vaikuttavasta musiikkielämyksestä. Niin juuri. Heillehän me pääasiassa esiinnymme. Rehellisinä siinä musiikissa, jota kukin tekee.
Kansanmuusikkona voin olla tyytyväinen, kun esiintymisiä ja opetustyötä on
riittänyt niin harrastus- kuin ammattitasolla. Silloin kun yksikin kuulija naurahtaa tai liikuttuu tai yksikin opiskelija oppii jotain uutta, on työni tehtävä saavutettu. Se yksi ja omakin päivä on pelastettu. Ja voi sitä sydämen riemua, kun tuntematon lapsi juoksee yleisön joukosta halaamaan ja kuiskaa: ”Kiitos, ihana esitys.”
Karoliina Kantelinen, Helsinki
FM, Laulaja ja tohtorikoulutettava
