Pakina: Hannu Saha
Valtiollista luovuusstrategiaa alettiin rakentaa Suomeen viitisen vuotta sitten. Opetusministeriöön perustettiin työryhmiä, pohdittiin ja raportteja julkaistiin. Lopputuloksena ymmärrettiin, että luovuutta on kaikkialla.
Virallinen suomalainen luovuusbuumi eli edellisen hallituksen ohjelmassa. Harmi, ettei se saanut jatkoa hallituksen erityisessä suojeluksessa, sillä sen korvasi nykyisessä hallitusohjelmassa niin kutsuttu innovaatiostrategia.
Harmi, että niin kävi, sillä innovaatiostrategialla ja luovuusstrategialla on eronsa. Kun luovuuden korostamisessa pohditaan pääosin ihmisten hyvinvointia, innovaatiostrategialla pyritään edistämään elinkeinoelämän hyvinvointia. Meneillään olevan strategiatyön tuloksista se on luettavissa. Viime vuoden lopulla ohjelma eteni Valtioneuvoston innovaatiopoliittiseksi selonteoksi. Sen mukaan innovaatio on ”hyödynnetty osaamislähtöinen kilpailuetu”.
Hyödynnetty osaamislähtöinen kilpailuetu? Se kuulostaa kovin teknokraattiselta ja ekonomistiselta, kun luovuus on innovaatiotkin laukaiseva voima. Se ei synnytä vain tiedettä ja taidetta, vaan se on kaikessa: kaikessa työelämässä, kaikessa arjen ahertamisessa. Siksi sitä kannattaisi edelleenkin pohtia ja tutkia.
Ensimmäisenä tehtävänä luovuudesta pitää karsia liiallinen hienous tai pyhyys. Jokapäiväinen luovuus voi olla ruoanlaittoa, pöydän kattausta, puutarhan tai viherkasvien hoitoa, ruohonleikkuuta, huoneiden kalustamista, omasta ulkonäöstä huolehtimista, pukeutumista – eli melkein mitä vain. Kaikkia toimiamme ja askareitamme ohjaa arjen – ja ajoittain tietenkin myös juhlan – estetiikka.
Esteettiset valinnat kuuluvat elämäämme. Päivittäin. Siinä on kaiken kansantaiteen ydin.
Iskusanalla ”jokaisella on oikeus luovuuteen” nousi maailman tietoisuuteen suomalainen ITE-taide, visuaalinen nykykansantaide, jonka tekijöitä löydettiin muutamassa vuodessa sadoittain, kaikkialta Suomesta. Ehkä virallisenkin Suomen luovuusbuumi auttoi: ITE-taiteilijoita, kouluttamattomia liiteri-picassoja on rakastanut jo useita vuosia niin media ja kriitikot kuin suuri yleisö. ITE on esitellyt uuden puolen virkeästä ja elävästä kansankulttuurista. ITE-näyttelyt ovat olleet korkealuokkaisia – tai ainakin hätkähdyttäviä – läpileikkauksia suomalaisesta elämästä ja elämänmuodosta.
1960-luvun lopulla nykykansankulttuurin lippulaivana toimi Suomessa kansanmusiikki. Myös se nousi lähes täydellisestä unohduksesta hetkellisesti jopa kaupallisesti merkittäväksi populaarikulttuurin muodoksi. Kansanmusiikki oli muoti, Konsta Jylhä oli pop-idoli kaikilla mittareilla määriteltynä.
Juuri nyt kansanmusiikki taistelee asemastaan julkisuudessa marginaalikulttuurin muotona, mutta oman arvonsa tuntevana, elävänä, olomuotoaan muuttavana, jatkuvasti kehittyvänä, fuusioituvana, maailmaa valloittavana. Kansanmusiikki on edelleen sekä ammattilaisten että kaikkien muiden omaisuutta – kuten aina ennenkin. Olennaista on, että kansanmusiikki antaa tärkeän väylän luovuuden purkamiseen, ITE-taiteen tapaan.
Kansanmusiikille ja kaikelle kansantaiteelle ominaista on jokaisen oikeus luovuuteen. Siksi luovuuden edistämisen ja kehittämisen haaste on niin tärkeä, että sille toivoisi jatkoa virallisinakin strategioina, tulevaisuuden tekemisen rakennuspuina.
Virallinen luovuusstrategia on oivallinen taide- ja kulttuurielämän tuki ja turva. Taidekasvatukselle luovuuden oikea ymmärtäminen ja tutkiminen ovat erityisen tärkeitä. Taidekasvatus on luovuuskasvatusta ja sitä tulee suunnata kaikkialle ja kaikille. Painopisteenä tulee olla jokaiselle suunnatut yleissivistävät taide- ja taitoaineet.
Myös taiteentutkimukselle luovuusstrategia tuo uusia haasteita. Taiteellisen tutkimuksen menetelmillä voidaan analysoida luovuuden olemusta. Taiteen ja tutkimuksen vuorovaikutuksella voidaan päästä uudenlaiseen tulokselliseen luovuuden analyysiin. Kansanmusiikista tohtoroituneet ovat antaneet tästä jo hienoja näyttöjä.
Hannu Saha, professori, Kaustinen/Helsinki
Radiopakina 5.5.2009
