Konsta Jylhän 100-vuotisjuhlaa vietetään tänä vuonna
Pakina: Paavo Helistö
Kesällä 1971 olin Kaustisella keräämällä materiaalia Konsta Jylhästä kertovaan radio-ohjelmaan. Eräänä päivänä menin Konstan kanssa Järvelän kylälle tapaamaan hänen vanhaa ystäväänsä, paikkakunnalla tunnettua kotiseutumiestä ja murteen tuntijaa Arvid Virkkalaa.
Tämä muisteli mielellään Kaustisen vanhoja aikoja, kylän pelimanneja ja muita entisiä asioita. Kertoja oli tavannut Konstan isän Viljamin, viulupelimanni Friiti Ojalan ja jopa surumarssistaan tunnetun Peltoniemen Hintrikin. Se oli unohtumaton keskustelutuokio Virkkalan keltaisen talon pirtissä. Konsta ja Arvidin puoliso puuttuivat välillä puheeseen ja täydensivät Arvidin kertomuksia.
Lopuksi Arvid sanoi erään tärkeän lauseen, joka hetkessä avasi minulle aivan uusia näkymiä Konstan vaiheista:
”Nyt kun Konstakin on viime vuosina ruvennut tekemään näitä uusia ja kauniita kappaleita niin kuin Kruunu-Marjaanan polska ja Vaiennut viulu, niin tätä kansanmusiikkia on ruvennut kuuntelemaan aivan kuin uudella tavalla.”
Tämä lause sai omatkin silmäni avautumaan. Tottahan tunsin Konstan menneisyyden yhtenä Perhonjokilaakson taitavimmista viulupelimanneista, mutta olin ottanut hänen sävellystyönsä jo ikään kuin tuttuna ja itsestään selvänä asiana: kyllähän silloin Helsingissäkin tiedettiin, että Konsta oli ansioitunut uusien sävelmien tekijänä. Mutta siinä tämä vanhan perinteen hallitseva Arvid Virkkala puhui ihaillen Konstan uudesta musiikista – ja oli harvinaisen oikeassa. Tuohon aikaan Konsta oli tehnyt omia kappaleitaan vasta 7-8 vuotta. Ne olivat uusia vielä monelle kaustislaisellekin eikä niitä vielä ollut läheskään niin paljon kuin hänen kuolinvuotenaan 1984. Olin tullut keskelle suomalaisen kansanmusiikin suurta muutosta, ja sen Konsta ja Arvid Virkkala olivat osoittaneet minulle.
Konstan omat sävellykset vapauttivat kymmenet tai jopa sadat suomalaiset pelimannit tekemään omia kappaleita. Enää niitä ei ujosteltu niin kuin joskus aikaisemmin. Konsta oli antanut hyvän esimerkin. Virisi virsien tulva, kuten Merikannon laulukin kertoo.
Toinen muisto tuolta samalta ajalta vie meidät kaustislaisen Kantele-Kreetan, Kreeta Haapasalon äärelle. Konsta Jylhällä ja myös itselläni oli ajatus siitä, että olisi hyvä haastatella iäkkäitä kaustislaisia Kreetasta - olisiko hänestä vielä säilynyt joitakin muistitiedon rippeitä? Siksi tapasimme vanhoja kaustislaisia, muitakin kuin Arvid Virkkalan ja kävimme jopa vanhustentalossa haastattelemassa sen asukkaita. Yrityksemme jäivät kylläkin turhiksi: Kreetan kuolemasta oli kulunut jo noin 80 vuotta. Kreeta oli vanhuksille hyvinkin tuttu, mutta mitään tuoretta tietoa hänestä ei ollut ainakaan sillä kertaa saatavissa. Panin kuitenkin merkille, millä lämmöllä Konsta puhui Kreetasta ja näytti arvostavan häntä hyvin paljon.
Tuosta ajasta on nyt nelisenkymmentä vuotta. On kasvanut uusi pelimannipolvi, jolla on omat ihanteensa. Siitä huolimatta Konstan omat sävelmät ovat säilyttäneet arvonsa. Niihin palataan yhä uudelleen ja uudelleen. Niitä soitetaan joko alkuperäisessä asussaan tai uusina sovituksina, mutta ne ovat edelleen elävää musiikkia. Jokainen soittaja ja kuulija vaistoaa niiden harvinaisen hienon melodiikan, luontevat sävellajien vaihdokset sävelmien eri taitteissa, niiden omaperäisen rytmiikan ja ne pienet yllätykset, joita hän usein tarjoaa. Niitä ovat vaikkapa Metsämarssin pizzicato-taite, polskien vaihtuva rytminen liike 2- ja 3-iskuisten tahtien välillä, Hurmurin vakaa tempo, joka tuo silmiemme eteen vanhan hevosen kopsuttelemassa Pajalantietä Konstan ja Rebekka Jylhän talon vieressä. Kun joskus joutuu lähes yllättäen Kaustisen juhlilla keskelle Konstan vanhaa, tuttua sävelmää, huomaa vanha festivaalin kävijä nielevänsä palaa kurkussaan tai kuivailevansa vaivihkaa silmiään. Se on varma merkki hänen musiikkinsa voimasta.
Saattaa olla, että Konsta Jylhän sävelmät nousevat ensi kesän Kaustisen kansamusiikkijuhlien henkiseksi pelastajaksi. Eräitä viitteitä tästä tarjosi jo Kaustisella viime maaliskuussa järjestetty Kansanmusiikkiliiton Samuelin Poloneesi –tapahtuma, jossa hänen musiikkinsa oli yksi tilaisuuksien pääteemoista. Köyhyydestäkin voi tehdä myös hyveen – kun rahat eivät riitä ulkomaalaisten esiintyjien tuomiseen Kaustiselle, saattaa olla kaikin puolin järkevää tulla toimeen kotimaisella kansanmusiikilla ja jopa nauttia siitä. Eikös olekin niin, että se suomalainen ruisleipäkin nousee parhaiten mieleen silloin, kun sen saaminen on syystä tai toisesta käynyt vaikeaksi.
Paavo Helistö
FM, musiikkitoimittaja, harrastajaklarinetisti - intohimoinen Mahlerin, kansanmusiikin ja torvisoiton ystävä.
