Tyylikirjot kunniaan
Pakina: Olli Kari
Sain jokin aika sitten lainaksi käytetyt laskusukset telemark-tyypin siteillä sekä niihin sopivat muovisaapasmonot. Alkoi raivopäinen verenkiertojärjestelmän uudelleenkouluttaminen sekä uudella tavalla hyödyntämäinen. Laskun feminiinis-aggressiivinen luonne sekä mahdollisuus uuteen tarkkuuteen suksitekniikassa tekivät alkuun isoimman vaikutuksen. Aiempi tuntuma pitkänmatkan pyöräilyyn ei tuntunut auttavan missään; satulassa istumisen ja suksilla kyykistelyn näennäisistä samankaltaisuuksista huolimatta toimintaan keskeisesti osallistuvat lihasryhmät vaihtoivat uuden lajin myötä paikkaansa. Vasta hämmästyttävän monen kaatumisen ja kiipeämisen myötä tekniikka alkoi hahmottua, ja sen myötä uuteen lajiin tutustumisen filosofia.
Ensimmäinen tunnettu huvikseenhiihtokilpailu suksittiin Norjan Tromsøssa vuonna 1843. Ensimmäinen virallinen maininta harmonikasta Suomessa on vuodelta 1854. Valistuksen uudenlaisen ajattelun leviäminen läpi vanhan mantereen tarkoitti teknistä kilvoittelua monilla aloilla ja toisaalta ihmisille lisääntynyttä vapaa-aikaa. Norjan Telemarkista alkunsa ja nimensä saanutta hiihtotyyliä pidetään suurelta osin yhden henkilön, Sondre Norheimin luovuuden tuloksena. Telemarkin seudun hiihtäjien nähtiin niittävän menestystä kansallisissa hiihtokilpailuissa, ja tämän katsottiin johtuvan lähinnä uudentyyppisistä suksisiteistään sekä niitä hyödyntävästä laskutekniikasta. Historiantutkimus hiihtourheilun alkuvaiheiden ja erityisesti Norheimin vaikutuksen suhteen on osittain puutteellista. Tiedetään kuitenkin, että paikalliset hiihtäjät Keski-Euroopan hiihtoseuduilla myös kehittelivät välineitään; paikalliset olosuhteet huomioonottava tuotekehitys synnytti kiinteäkantaisen nykyisin alan standardina tunnetun nk. alppisiteen.
Joidenkin mielestä telemark-hiihto on coolia, tai ainakin katu-uskottavampaa kuin laskettelu alppivälineillä. Samanlaista arvokeskustelua esiintyy myös esimerkiksi joidenkin polkupyöräilyn alalajien välillä. Norjalaiset keksijät olivat liikkeellä jonkin verran keskieurooppalaisia kollegojaan aiemmin. Kuitenkaan tällainen nykytilanteessa tyypillinen arvoasetelma ei heille itselleen ehkä olisi tullut mieleenkään.
Toisinaan joutuu osalliseksi keskusteluista, joiden korostettuna pääpyrkimyksenä tuntuu olevan toisen osapuolen edustamien kulttuuristen ideoiden vähättely. Kahden erilaisen näkemyksen välileen kasaamasta jalosta tietämyksestä poiketen oikeassa olemisen pakko vierottaa osapuolia toisistaan kuin suksisiteen tyyppi vapaalaskijoita; ja vapaalaskijat ovat vielä varsin suvaitsevaista väkeä. Välineiden ja tekniikoiden sijaan oleellista on sittenkin tarinat ja kokemus, jota toisen yksilön on toiselle mahdollista jakaa – edellyttäen, ettei tämän mielipiteen arvoa ole esimerkiksi vääränlaisten välineiden takia kyseenalaistettu. On ilmeistä, että puhe ei enää ole pelkästään hiihdosta, vaan kaikesta ihmisten kanssakäymisestä. Näinä päivinä tunnen monestakin syystä tarvetta korostaa monimuotoisuuden tärkeyttä itseisarvona jo olemassaoleviin kulttuurisiin käytäntöihin nähden.
Urheilun ja musisoinnin vertailu on perusteltua, sillä lihas- ja hienomotorisina toimintoina kyse on samoista asioista. Kulttuurit poikkeavat toisistaan lähinnä lopputavoitteidensa ja sitä myötä valmennuskäytäntöjensa osalta – rajatapauksina ovat urheilulajit, joissa kisataan tyylipisteistä ja estetiikasta, tai musiikin lajit, joissa paremmuus mitataan esimerkiksi aikayksikköä kohti tuotettujen sävelten lukumäärässä.
Gothoni kiteyttää kirjassaan Pyöriikö kuu mielestäni erinomaisella tavalla filosofiaansa: kamarimusiikissa on mahdollista vaikuttaa kanssaihmisiin merkittävällä tavalla. Tämä välitön reagoiminen on ensi sijassa lähimmäisen hyväksymistä ja hänen tuntemustensa kannustamista – riippumatta siitä, onko samaa mieltä musiikillisesta toteutumisesta. Toisaalta kokemusten vastaanottoon kuuluu itsensä altistaminen epävarmuudelle sekä opettajana että oppilaana. Gothonille kamarimusiikki ei ole riidaton yhteisymmärryksen valtakunta, vaan toisinaan kiivaankin ajatustenvaihdon näyttämö. Kuitenkaan taistojen syynä harvoin on väärässä olemisen pelko.
Tarkoitukseni on toivottaa peruskoulupuolella jo olemassaolevat konstruktivismiin nojaavat mediakasvatuksen käytännöt tervetulleiksi musiikkimaailmaan – siis osallistaminen, vuorovaikutuksellisuus sekä esitysten kriittinen arviointi ja sisällöistä keskusteleminen. Nykyaikainen musiikkikasvatus tunnustaa tyylien kirjon, eikä tähtääkään oppilaan kokonaisvaltaiseen paneutumiseen musiikkikentän kaikkine alaluokkineen. Mitkään musiikkiin liittyvät teoreettis-tekniset opinnot eivät nimittäin riitä hyvän elämän perustaksi, mikäli niiden yhteys lapsen tai nuoren omaan kokemuspiiriin jää epäselväksi. Musiikkikasvatus ja koulutusinstituutiot ovat viihteen ja muun joukkotiedotuksen ohella kulttuuria luovia ja uusintavia toimintaympäristöjä. Optimistisesti sanoisin kasvatuksen olevan aina askelen edellä, ja aidosti riippumattomalle toiminnalle on etumatkan turvaamiseksi taattava riittävät resurssit.
1800-lukua pidetään voimakkaan välineellisen murroksen aikana. Silti taannoin julkistettiin taas uudenlainen vapaakantainen telemark-sidetyyppi laskuominaisuuksien ja kiertojäykkyyden parantamiseksi, ja harmonikkojen tuotekehitystyö nykypäivänä vasta kovaa onkin. Tasokasta valinnanvaraa on oltava pienistä vähärivisistä isoihin melodiabassoihin, joista kukin valitkoon ihanteisiinsa ja omiin ominaisuuksiinsa soveltuvimman pelin.
Olli Kari
MuK
