Innostamisesta ja kannustamisesta
Pakina: Antti Koiranen
Pelimanni-isän soitin riippuu seinällä, juuri ja juuri lapsen ulottumattomissa. Lapsi hakee tuolin ja kurottelee soittimen itselleen, ryhtyy näppäilemään, koettaa vetää jousta samalla tavalla kuin isänsä. Syntyy ääniä. Niitä haluaa lisää ja lisää. Soiton kärpänen on puraissut ja vienyt mennessään.
Tällaisia tarinoita on lukuisia kansanmusiikin historiassa. Viimeksi itse näin sen kuvaelmana Tuuli Talvitie-Kellan väitösesityksessä Tampereella. On lähes uskomatonta, että homma toimii vielä nykypäivinä samalla tavalla. Itse olen ensi kerran viitisenkymmentä vuotta sitten tarttunut seinällä roikkuneeseen isän viuluun ja vetänyt ensimmäiset viisi säveltä tuntemastani laulusta Täällä pohjantäh[den alla], saanut luvan pyrkiä musiikkiopistoon, päässyt ja oppinut soiton alkeet. Kansanmusiikki-innostus iski, kun Suomen Nuorison Liitto järjesti ensimmäisen nuorille kohdistetun kansanmusiikkikurssin Lappeenrannan Skinnarilassa. Sitä ennen olin kokeillut sitä tavallista klassista, joka ei kuitenkaan sytyttänyt samalla tavalla.
Kansanmusiikkiin innostamisen ei tarvitse olla aktiivista. Mahdollisuuksien tarjoaminen on tärkein askel eteenpäin. Lapsella on itsellään kokeilunhalua. Mutta soittimen kunnioitus on syytä opettaa alkuun – soitin ei ole lelu, jota saa viskoa ja paiskoa. Muuten soittoa ei tarvitse kahlita tai suunnata. Se löytää kyllä linjansa ja paikkansa. Musiikillinen kaikupohja on inspiroiva ja monipuolinen erityisesti Suomen Kansanmusiikkiliiton järjestämillä KAMU-leireillä, joilla asiaan vihkiytyneet opettajat ohjaavat nuoria soiton saloihin.
Suomen Kansanmusiikkiliiton perustajan, professori Erkki Ala-Könnin ja monien muiden mittava tallennustyö tarjoaa harrastajille ohjelmistoa mistä ammentaa. Monet nuoret soittajat ovat löytäneetkin arkistot ja arkistoaineistoon perustuvat julkaisut ohjelmistolähteekseen. Pohjoismainen yhteistyöfoorumi Nordlek ja sen kansanmusiikkijaos on saanut viime vuonna eurooppalaisen apurahan kokemusten keräämiseen siitä, miten arkistoja hyödynnetään kansanmusiikkikentässä. Miten sinua on palveltu arkistoissa? Onko arkistoista mahdollista saada uutta ohjelmistoa? Entä taustatietojen selvittäminen: miten papinkansliassa tai kansallisarkistossa tarjoillaan tietoa pelimanneista yms.? Kerrohan kokemuksiasi vaikkapa Suomen Kansanmusiikkiliittoon kirjallisesti.
Vapaus luoda musiikille oma sfäärinsä innostaa ja kannustaa. Uskon, että entisajan pelimanneillakin on tilanteesta riippuvaa variointia soitossaan. Kukin aika tuo omat piirteensä perinteiseenkin musiikkiin. Kansanmusiikista saa ja pitää tehdä soittajan itsensä näköistä ja oloista. Muuten se ei elä kauaa.
Vuoden Nuori Pelimanni 2009 – titteli myönnettiin Folklandialla 19-vuotiaalle Valtteri Lehdolle, joka pienkanteleineen tuo kansanmusiikkiin uutta väriä ja osoittaa soitossaan valtavaa innostuneisuutta. Suomen Kansanmusiikkiliitto on yhdessä Koirasen perheen kanssa perustanut Juho Koirasen nimeä kantavan stipendirahaston, josta jaetaan pieniä kannustusstipendejä ja Vuoden Nuori Pelimanni – titteli nuorille musiikin harrastajille ja tekijöille. Apuraha on myönnetty nyt jo kolme kertaa. Tarkoitus ei ole hakea valmiita tähtiä, vaan kannustaa lupaavia ja innostuneita, alle 24-vuotiaita nuoria kansanmusiikin pariin ja pysyttelemään sen piirissä. Juho itse sai toimia kansanmusiikin parissa 24-vuotiaaksi. Hän aloitti olemalla mukana yhteisesityksissä heti, kun viulu alkoi pysyä leuan alla ja sävelsi viimeiseksi jääneen kappaleensa Helsinki-Vantaan lentokentällä vuorokautta ennen kuolemaansa. Isoveli Topi oli saanut viulun jo kastelahjaksi ja onnittelukorteissa häntä kutsuttiin syntymävuotensa Suomen euroviisun nimen mukaan Viulu-ukoksi. Vaimoni Siru sanoikin jo silloin viisaasti: Soittamiseen ei ole pakko, mutta soittamiseen täytyy olla mahdollisuus, jos omaa halua ja innostusta riittää.
Antti Koiranen
FL, Tampereen yliopiston Virtain kulttuurintutkimusaseman johtaja,
Suomen Kansanmusiikkiliiton puheenjohtaja
