Radiomafia, olin siellä minäkin

Aloitin Radioteatterin päällikkönä keväällä 1990. Se oli Yleisradion suuren radiouudistuksen aikaa. Perustettiin mm. Radiomafia, populaarikulttuurin kanava. Ylen Ykkönen (nykyinen Yle Radio 1) ja Radiomafia muodostivat organisatorisesti ns. radioyksikön, jonka johtaja oli Olli Alho. Olli Alho oli sekä korkeakulttuurin että populaarikulttuurin tuntija. Hänelle olivat yhtä tärkeitä niin Alivaltiosihteeri, Gösta Sundqvist kuin RSO:kin. Tuo aika oli kulttuurin ja radiokulttuurin yltäkylläisyyden aikaa.

Radioteatteri sijoitettiin tässä organisaatiossa Ylen Ykkönen -kanavalle, mutta sen tehtävä oli tuottaa draama- ja fiktio-ohjelmistoa kaikille suomenkielisille radiokanaville (siis Ylen Ykköselle, Radio Suomelle ja Radiomafialle).

Me Radioteatterissa olimme jatkuvassa yhteydessä Radiomafian tuottajiin, me ideoimme yhdessä erilaisia ohjelmia ja ohjelmamuotoja. Kaikki draama oli kestoltaan lyhyttä, osa oli improvisoitua, osa suoraa lähetystä mitä erilaisimmista paikoista, syksyiseltä uimarannalta muun muassa. Oli jopa yhden kauden mittainen stand up –kokeilu ravintolassa suorana lähetyksenä, oli lyhytdekkareita, oli rokkarielämäkertatarinoita, oli draamaa ja iltasatuja lapsille. Kaikki muistavat legendaarisen Nalle Puh –tulkinnan, jossa Matti Pellonpää ja Kari Väänänen tekivät kaikki roolit. Oli Teatteri 1990, jonka muodostivat ns. Jumalan teatterin näyttelijät, oli kirjallisuuden klassikoilta viidessä minuutissa.

Olin säännöllisessä yhteydessä Radiomafian johtaja Pentti Kemppaiseen ja ohjelmakoordinaattori Ismo Nykäseen. Radioteatteria ja Radiomafian ohjelmaprofiilia istutettiin yhteen. Rahat vain eivät riittäneet kaikkiin niihin ideoihin, joita syntyi. Tärkeitä yhteistyökumppaneita olivat Radiomafian toimittaja/tuottajat Tarleena Sammalkorpi, Nadja Nowak, Marika Kecskemeti, Jake Nyman, Pertti Ylikojola.

Radioteatteri eli tuolloin vahvaa kautta. Se tuotti paljon ohjelmistoa Radiomafiaan ja kehitteli populaaria ja nuoremmalle yleisölle suunnattua radiofiktiota. Sitten valitettavasti ajat muuttuivat. Talous tiukkeni ja siitä kärsivät erityisesti radiodraaman kaltaiset suhteellisen kalliit ohjelmamuodot.

Minusta tuntuu, että sitten 1950-luvun Radio Days –aikojen Yleisradiossa ei ole eletty vastaavaa radiorenessanssin aikaa kuin tuolloin 1990-luvun alussa, kun kuulijoita kunnioitettiin kulttuuri-ihmisinä, olivat he sitten korkean tai matalan kulttuurin harrastajia, tai molempia. Heitä ei tuolloin vielä nähty kuluttajina/asiakkaina.