Ajanviete

Kirjailija Kai Vakkuri esitti taannoin Radioteatterille suunnitelman sellaiseksi viihteelliseksi dekkarikuunnelmaksi, joka tapahtuisi Roomassa suomalaisturistien keskuudessa. Yksi päähenkilöistä olisi italialainen poliisi, joka osaa suomea koska on esiintynyt joskus 1950-60 –luvulla Suomessa Umberto Marcaton bändin jäsenenä. Muut henkilöt olisivat suomalaisia keski-ikäisiä ja –vertoja turisteja.

Kuunnelman aihe herätti odotuksia. Suomi ja Italia, Marcato ja 50-luku, italialaisiskelmät ja rikostarina. Miten tämä kaikki kietoutuu yhteen yhdeksi tarinaksi? Valmis käsikirjoitus ei sitten vastannutkaan niitä odotuksia, joita yhden liuskan synopsis herätti. Näin käy muuten melkein aina. Synopsista eli lyhyttä kuvausta tarinasta, juonesta ja henkilöistä, pyydetään mutta se millainen lopullinen käsikirjoitus tulee olemaan, ei tietenkään synopsiksesta selviä. Näin kävi urallani hyvin usein. Se mitä kirjoittaja tarkoittaa lyhyellä selostuksellaan ei vastaa sitä mitä tilaaja kuvittelee valmiista käsikirjoituksesta.

Nyt tuli siis käsikirjoitus, joka olikin enemmän tunnelmakuvausta Roomasta, suomalaisseurueen sisäisiä suhteita ja tietynlaisia tyypiteltyjä henkilöitä eräänlaiseen petosjuoneen kiedottuna. Yhteyksiä 50-luvun Marcatoon ei ollutkaan. Piti muuttaa suhtautumista käsikirjoitukseen, poistaa odotukset ja yrittää löytää uusi tulokulma käsikirjoitukseen.

Otin kuunnelman ohjattavakseni. Se oli muuten viimeinen vakituisena Radioteatterissa tekemäni. Käsikirjoituksen henkilögalleria toi hakematta mieleeni vanhan radioviihdesarja Kankkulan kaivolla –hupailujen tyypit ja sen näyttelemistavan, jolla tuolloiset näyttelijät niitä esittivät. Ja kun tuo Umberto Marcato oli jäänyt sananmukaisesti päähäni soimaan, päätin tehdä kuunnelman, jossa ylityypitellyt henkilöt elävät italailaisiskelmien 1950-60 –lukulaisessa maailmassa.

Päätin panna kuunnelmaan aivan tuhottomasti näitä iskelmiä ja niiden katkelmia, niin että niiden tunnelma ja Tiina Luoman taitavasti suunnittelema ja toteuttama vanhan elokuvan ja radion kuuloinen äänimaailma vetäisivät juttua. Tarina, juoni, henkilöt jäisivät sivuosaan. Korvat saisivat viettää aikaa.

Rikoin tietentahtoen erästä kuunnelman ”peruslakia” musiikin käytöstä. Nimittäin tätä: ole varovainen musiikin suhteen, koska tutut melodiat ja laulut johdattavat kuulijan musiikin tunne- ja mielikuvamaailmaan ja katkaisevat kuunnelman varsinaisen teeman ja tarinan. Koska kyse oli roomalaistunnelmista suomalaisseurueen kokemina, annoin suomalais-italaialaisen iskelmämaailman tulla pääosaan.

Eräs lehtiarvostelija pohti hiukan kuunnelmalle antamaani alaotsikkoa: ajanvietekuunnelma. Nimesin sen juuri näistä syistä ajanvietekuunnelmaksi: sen henkilö- ja äänimaailma viittaisvat nostalgiseen (ainakin joillekin kuulijoille) 1950-lukuun, siinä ”väännettiin tyyppiä” ja siinä vietiin tunnelmia eteenpäin vuorottelemalla musiikkia ja näyttelemistä.

Viihdettä kutsuttiin vanhan radion aikaan ajanvietteeksi ja viihteellisiä kuunnelmia tai vuoropuheluita hupailuiksi. Nämä termit ovat kauan sitten kadonneet. Halusin ottaa ajanvietteen takaisin käyttöön, koska se minusta antaa radion kuuntelijalle tietynlaisen odotuksen ja ohjeen vastaanottamisesta: vietä aikaasi (aivan rauhassa) ja kuuntele. Ajanvietteeksi käsitettiin kaikenlainen aikaa mukavasti viettävä ohjelma, ei vain sellainen jota nyt kutsumme viihteeksi (käsikirjoitettu tai reality).

Nythän toimitusjohtajaa myöten kuka tahansa voi tehdä omia viihdeohjelmiaan You Tubeen tai mihin tahansa verkkoon, jolloin vaikka koko jonkin päätelaitteen omistava maailma on yleisönä, miljoonat ihmiset. Jokainen voi kuvitella olevansa viihteen ammattilainen ja uskoa löytävänsä suuren yleisön omille ideoilleen. Ajanvieteohjelmien aikaan radiossa päätettiin, miten puhe ja musiikki liitettiin toisiinsa ja millä lailla parhaiten vastattiin niiden suomalaisten viihtymisen tarpeeseen, joilla oli radiovastaanotin.