Kuka puhuu kun joku puhuu

Kun Kaarina Hazard julkaisi Tony Halmeen muistokirjoituksensa, kävi heti ilmi miten vaikeata kertojan käyttö tekstissä on. Hazard selitti, että hänen kirjoituksensa oli senasaatiojounalismin ironiaa ja pilkkaa. Kolumnista olisi vain pitänyt osata erottaa kertoja jutun todellisesta kirjoittajasta. Todellinen kirjoittaja käänsi sanomansa kertojan avulla päinvastaiseksi tarkoituksena paljastaa julkisuuden tekopyhyys. Tehtävä oli vaikea, varsinkin niin vaikeassa tyylilajissa kuin ironia. Ei se Hazardilta tainnut oikein onnistua, kun syntyi niin paljon tyytymättömyyttä ja kapinaa hänen tekstiään kohtaan.

Genesis alkaa näin: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.” Tässäkin on kertoja, joku joka näkee syvyydet peittävän pimeyden, aution ja tyhjän maan sekä Jumalan jonka henki liikkuu. Jumala on kuten tiedämme kaikkivaltias ja kaikkivoipa, mutta vielä häntäkin kaikkitietävämpi hahmo on tämä kertoja, joka siis näkee jumalankin ja tämän teot ja pystyy ne luettelmaan. Hän myös kuulee, mitä Jumala päivittäin sanoo: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Tässä vaiheessa Jumala siis ajatteli jo ihmistä ja hänen tulevaisuuttaan ja toimeentuloaan luomalla heti kärkeen karjaeläimet. Ja kertoja näkee myös Jumalan mieleen: ”Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.”

Eivät lukijat tässäkään tarinassa välttämättä havaitse kertojaa eivätkä kertojan ironiaa, vaan tulkitsevat että Jumala itse tässä kertoilee tekosistaan. Ja vielä suurempi probleema syntyy, jos kysytään kuka tämän on kirjoittanut. Missä on kirjoittajan ääni?

”Täällä Pohjantähden alla” alkaa näin: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Tiedämme että kirjoittaja on Väinö Linna ja havaitsmme, että tarinaansa hän kuljettaa kaikkitietävän kertojan avulla. Tämä kuvailee mitä tapahtuu, kertoo mitä kukin sanoo ja tietää vielä henkilöiden ajatuksetkin.

Äskettäin loppuneessa Pohjantähden kuuunnelmasarjaversiossa tarina kuljetettiin ja esitettiin näkökulmahenkilöiden kautta. Henkilöt toimivat ja kuvailivat toimintaansa ja tapahtumia. Näin haluttiin päästä suurempaan hetkelliseen läsnäoloon. Kaikkitietävä kertoja, joka Linnalla tietää tarinan ”lopputuloksenkin”, puuttuu. Hänen välittämänsä tarinan kannalta välttämätömät tiedot on sisällytetty roolihenkilöiden puheisiin ja näin eletään kertomuksen henkilöiden kanssa preesensissä. Kaikkitietävä ei voi tulla tarinan ulkopuolelta, tulevaisuudesta sanomaan mitään. Häntä ei päästetä sisään.

Kuunnelma voi käyttää hyvin vapaasti monenlaisia kertojia: kaikkitietävää, sisäistä, roolihenkilökertojaa jne., ja koska kuunnelma on näkymätön, se ei henkilöi asioita ja väitteitä niin rajusti kuin visuaaliset välineet. Se ei mene heti henkilökohtaisuuksiin. Niinpä uskonkin että audiolla on suuremmat mahdollisuudet myös leikitellä kertojan mahdollisuuksilla, jopa kertojan ironisuudella, ilman että vastaanottajat heti reagoivat raivolla ja pettymyksellä.