Kuunnelma kulkee monia teitä

Jäin huhtikuun alussa eläkkeelle toimestani Radioteatterissa, jossa olin työskennellyt vuodesta 1986 lähtien. En kuitenkaan istahtanut keinutuoliin, vaan aloin tehdä radiosarjaa radiokuunnelman vaiheista Suomessa/Yleisradiossa ja vähän muuallakin. En halunnut ottaa mitään historioitsijan kulmaa kuunnelmaan. Tiedän että on vireillä useampikin kirjallinen, enemmän tai vähemmän tieteellinen ja historioiva, hanke ja suunnitelma radion, radiokuunnelman ja Radioteatterin vaiheiden selvittämiseksi.

Koska olin yli kaksikymmentä vuotta valinnut mm. ohjelmistossa uusittavat kuunnelmat, joita alkuvaiheessa oli vuosittain aika paljon, ja myöhemmin vähemmän, olin joutunut tutustumaan satoihin ellen tuhansiin vanhoihin kuunnelmiin eri vuosikymmeniltä. Ajattelin että teatteripäällikön ohjelmistonvalintatehtävissä kertynyttä tietoa kannattaisi ehkä jakaa muillekin ja tehdä ohjelmasarja kuunnelman menneistä vaiheista. Niin syntyi ajatus parhaillaan radiossa pyörivästä 12-osaisesta sarjastani Kuunnelman tiet.

Kuunnelma on ollut olemassa jo yli 80 vuotta, mutta sen näkymättömyys on meidän ylivisualisoituneena aikanamme saanut eräänlaisen puutteen leiman. Kun puuttuu visuaalisuus, puuttuu kaikki. Kuunnelmaa ei huomata, korva ei ikään kuin erota sitä visuaalisesta välkkeestä eikä äänellisestä kilkkeestä.

Olin vuosien varrella vakuuttunut siitä, että kuunnelma/radiodraama nuorena taiteenlajina kulkee koko ajan tietään kohti omalakista, itsenäistä taiteenlajia, jonka risteys- ja käännekohtia kannattaisi esitellä. Radiodraamahan syntyi näyttämöteatterin ”sokeana pikkusisarena”, mutta löysi sodan jälkeen oman äänen ja soundin tekniikan kehityksen suodessa siihen koko ajan lisääntyviä mahdollisuuksia. Päätin ottaa kaksitoista eri näkökulmaa, kutsun niitä kuulokulmiksi (koska radio on akustinen ei visuaalinen väline), joista tarkastella kuunnelman kulkua.

Kuvittelin että vuosien mittaan kertynyt tieto oli päässäni sopivina paloina kuin valmiiksi leikattu täytekakku. Otan sieltä vain sopivan palan ja koostan radio-ohjelmaksi. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että vaikka tietoa päässä oli, se ei ollut kakun muodossa saati paloiteltuna.

Tein yli puolen vuoden työn järjestäessäni yli kahdenkymmenen vuoden aikana keräämiäni aineksia ensin kakuksi ja sitten niiksi kahdeksitoista palaksi, jotka nyt ovat tarjolla.

Ensimmäisissä jaksoissa jouduin hiukan kertomaan radion ja radiodraaman historiaa, sitten myöhemmin, kun perusasiat oli selvitetty, halusin keskittyä tarkastelemaan kuunnelmaa niiden erilaisten mahdollisuuksien kannalta, joita kutsun kuunnelman teiksi. Kuunnelmalla oli ja on edelleen monia mahdollisuuksia jatkaa tietään (minä siis esitän, että teitä on monia, nykyisistä tekijöistä sitten riippuu mitä niistä kuljetaan). Halusin avata näiden teiden päitä, eräänlaisia lähtöpisteitä ja osoittaa pienin esimerkein, miten niitä on kuljettu. Samalla olen toivonut pystyväni pitämään mielessäni kuunnelman itsenäistymisprosessin, joka on koko ajan käynnissä.

Kuunnelma oli aluksi kuulonäytelmä, sitten kuulelma/kuullelma, josta muodostettiin kuunnelma. Nyt puhutaan radiodraamasta ja kohta aivan ilman sarvia ja hampaita audiofiktiosta.

Samalla kun näitä pohdin, huomasin tekeväni eräänlaista irrottautumistyötä Radioteatterista, joka oli ollut minulle tärkeä elämäntehtävä, kuin huomaamatta 50 jopa 60:kin tuntia viikossa vienyt kutsumus. Kuunnelman tiet (1-12) oli myös oman itsen paikantamista siihen historiallis-ajatukselliseen prosessiin, joka radiodraaman ja Radioteatterin kehitys on. Oli sekä mahdollisuus että halu katsoa missä kohdassa tämän taiteenlajin matkaa itse tuli mukaan. Työtä tehdessäni pidin kuitenkin sen varan, että en halunnut käsitellä sitä aikaa enkä niitä vaiheita, joissa itse olen ollut mukana. Tai niitä ihmisiä jotka hyvin tunsin tai tunnen.

Kuulokulmia olisi voinut syntyä toinen tusina lisää, mutta se on jo toinen juttu.