Mikä kuunnelmassa on vanhanaikaista?

Kuunnelma syntyi radion synnyn myötä n. 90 vuotta sitten. 90 vuotta on taiteenlajien historiassa silmänräpäys. Ja kuunnelma erittäin nuori ilmiö. Mutta kun mediamaailma, radio siinä mukana, muuttuu huimaa vauhtia, on kuunnelmaa alettu sanoa vanhanaikaiseksi lajiksi. – Miksi ihmeessä?

Kuunnelma on radion synnyttämä taiteenlaji ja ohjelmamuoto. Ja sen suunnat ja muodot ovat olleet kiinnni siitä, minkälaisilla kanavilla kuunnelmia on lähetetty. Kanavien profiilit ja niiden kuulijakunnat ovat määritelleet myös kuunnelman aseman, arvostuksen, ilmiasun ja monen muun seikan. Tässä katsannossa kuunnelma on aina vertautunut kaikkiin muihin radio-ohjelmien muotoihin. Uutisia, ajankohtaisohjelmia, asia-, puhe- ja kulttuuriohjelmia, hartausohjelmia, musiikkiohjelmia on aina käsitelty yhdessä kuunnelmien kanssa, kun kanavien kokonaisilmettä on määritelty.

Kuunnelmien tekijät eivät kuitenkaan yleensä ole uhranneet turhia ajatuksia sille, millaisessa ”ympäristössä” heidän kuunnelmansa lähetetään ulos. Heille tärkeintä on ollut teos, jonka he ovat tehneet ja yhteisessä erilliskuuntelussa hyväksi todenneet. Minun kokemukseni mukaan erittäin harvinaista on, että kuunnelmien tekijät kuuntelisivat teoksiaan radiosta silloin kun ne tulevat. Heillä on siis aika huono käsitys siitä radiomaailmasta, mihin heidän teoksensa sijoittuvat. Ja tämä on ymmärrettävää. Tekijät tekevät. Eri henkilöt ovat sitten ne, jotka asettavat teokset kuulijoiden ulottuville radio-ohjelmistoon.

Kuunnelmien eli radiodraaman, tai audiofiktion kuten nykyään yhä useammin sanotaan, pääasiallisin lähetyskanava on ollut ns. kultuurikanava, joka nyt on nimeltään Yle Radio 1. Kuunnelmalle on traditionaalisesti annettu suhteellisen pitkä kesto, niin että kuunnelma on voinut kertoa jonkin tarinan, kehittyvän prosessin vaiheineen ja mutkineen. Tämä kesto on merkinnyt sisäänrakennettuna sitä ajatusta, että tätä lajia kuunnellaan keskittyneesti alusta loppuun jokainen repliikki ja äänellinen detalji huomaten. Väkisinkin kuunnelman sisäiskuulija istuu nojatuolissaan, häiriöttämässä tilassa vastaanottamassa teosta korkatasoisin laittein.

Mediamaailman pirstoutuminen, visuaalisen viestinnän päällekaatuminen ja radiomaailman sähäköityminen ja musikalisoituminen on synnyttänyt sen harhakuvan, että kuunnelma olisi jäänyt vanhanaikaiseksi, että aika olisi ajanut sen ohi. Näin ei ole. Kuunnelma on aina ollut monimuotoinen. Ja erityisesti viime vuosina monin eri lajityypein hakeutunut perinteiseltä kanavaltaan ulos ja myös sillä kanavalla etsinyt uusia ilmenemistapoja.

Itse olen mm. ohjannut 90 kappaletta minuutin mittaisia kuunnelmia Radio 1:lle ja ollut mukana tilaamassa ja suunnittelemassa Juha Vuorisen kanssa hänen Juoppohullun bonusraita- ja Kaksipäisen vekaran varjossa –draamasarjojaan iPod-jakeluun. Täällä Pohjantähden alla –radiosarjakaan ei ole vanhanaikainen: se etenee kertojattomasti, nopein leikkauksian kohtauksesta toiseen laulullisen ja tunnelmaa luovan äänellisen ambienssin kera. Ja sitä lähetetään kolmella eri radiokanavalla.

Vanhanaikainen ei ole kuunnelma itse, vaan vanhanaikainen on kuunnelman vastaanottotapa eli sen reseptiokonsepti. Niitä radionkuuntelunojatuoleja enää harvalla on. Televisio toimii monen ihmisen radiona. Mutta onneksi tekniikka ja pikapuoliin ehkä myös tekijänoikeussopimukset sallivat audiodraaman lataamisen omalle laitteelle ja näin muodoin kuuntelemisen milloin se itselle sopivinta on. Ja tämä vapauttaa tuottajat pyytämään tekijöiltä entistä useammanlaisia draamoja ja draamaformaatteja.