Poistumia

Nyt kun Jungner on lähtenyt Yleisradiosta ja kertonut mitä sai viidessä vuodessa aikaan, minäkin ajattelin kertoa Ylestä lähdöstäni, mutta en siitä mitä mahdollisesti sain aikaan 23 vuodessa, vaan siitä miltä tuntui eläkkeellejäämisen jälkeen. Jäin eläkkeelle kolmetoista kuukautta sitten. Radioteatterista jossa olin ollut koko yleurani ajan.

Olen viime kuukausina lukenut kaksi teosta, jotka käsittelevät mm. työelämästä, yliopistourasta luopumista. Ne ovat Antti Eskolan ”Mikä henki meitä kantaa” ja Merete Mazzarellan ”Matkalla puoleen hintaan” (Resa med rabatt: om konsten att vara pensionär). Professorin eläkkeelle jääminen on tietenkin eri asia kuin paperitehtaan työläisen tai kauppa-apulaisen. Professori voi jatkaa itsenäistä työtään ja paljon vapaammin kuin virassa ollessaan. Mutta professorikin joutuu miettimään, mitä merkitsee viran ja päivittäisten rutiinien, hallinnon ja opettamisen, byrokratian ja organisaatiouudistuksiin osallistumisen loppuminen. Vaikka näiden professorien ura itseään ilmaisevina ja luovina tekijöinä edelleen jatkuu, pohtivat hekin sitä mitä merkitsee se, että ei enää ole siinä yhteisössä, jota on johtanut vuosikaudet, jonka kehittämistä on pitänyt tärkeänä ja johon on kuin kasvanut kiinni.

Kun ihmisen työvuodet loppuvat, alkaa eräänlainen loppunousun vaihe, johon pitäisi osata suhtautua. Ja suhtautua nimenomaan nousuna eikä laskuna. Minä olin eläkkeelle jäämisestä iloinen, koska pystyin sitä seuraavan puolen vuoden aikana tekemään 12-osaisen radio-ohjelman ja monta pienempää hommaa Ylelle ja jotain muillekin työnantajille. Sain vihdoin tehdä jotakin sellaista minkä tunsin vain minun omaksi työkseni. Ei tarvinnut ajatella Radioteatterin ohjelmistoa, ei henkilöstön kehittämistä, ei sen hyvinvointia, ei rahojen riittämistä.

Mutta samalla kun tein näitä töitäni (se tapahtui eräässä freelancer-huoneessa Radioteatterin tiloissa), saatoin edelleen seurata sivusta entistä työyhteisöäni. Ja ennen kaikkea sitä, että se näytti toimivan niin kuin ennenkin. Vain minä en enää kuulunut siihen. Se yhteisö joka oli ollut 23 vuotta keskeinen ja päivittäinen, ja jonka eteen olin tehnyt töitä iltaisin ja viikonloppuisin jatkoi edelleen toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tämä on kai se eläkkeelle jäämisen suurin oppi. On osattava suojata itsensä siltä yksinäisyydeltä, joka syntyy kun se mikä on antanut elämälle, tarkemmin sanottuna toiminnalle, kaiken sisällön eräänä päivänä loppuu. Työtoverit kiittävät, halaavat ja hyvästelevät, kukittavat kuin vainajan. Ja juotuaan lasillinen palaavat jokapäiväiseen työhönsä. Vain minä en enää sinne palaa. Tämä on kosminen hetki. Työelämä oli siinä. Siinä seison kadulla keskellä yötä odottamassa taksia kotiin. Olin yksi siinä eläkkeelle siirtyjien sarakkeessa, jonka avulla henkilöstöhallinto kalkyloi htv-poistumia.

Opin päällikkönä (mutta varmaan vasta liian myöhään) sen, että kun ihmisen työura loppuu, siihen ei pitäisi suhtautua henkilötyövuosipoistumana, vaan sinä mikä se on. Erään elämänvaiheen loppuna, joka on eläkkeelle lähtijälle ainutkertainen asia ja suuren muutoksen paikka. Ja panee hänet katsomaan omaa elämänkaartaan aivan uudesta näkökulmasta. Esimiehethän kokevat poistumia tavan takaa ja heille se on byroktraattinen kirjaus. Saavutus ja ilo.

Radioteatteri oli minulle kaikki kaikessa. Erittäin uhanalaisena ja perifeerisinä ohjelmalajina se tuntui sitäkin tärkeämmältä. Minulla on pahvilaatikossa nelisenkymmentä muistikirjaani ylevuosiltani, niissä on kehityssuunnitelmia, organisaatiokaavailuja, ohjelmasuunnitelmia, budjettikehittelyjä, mutta myös purkauksia asioista jotka eivät onnistu, jotka eivät mene niin kuin toivoisi. Luonnoksia puheiksi eläkkeellelähtijöille. Ja muuta sellaista. Kaikki muut paperit heitin roskikseen.ja johtamistaidon oppaat annoin muille. Tuon pahvilaatikon sisältöön en palaa vähään aikaan. Nyt olen ottanut Radioteatteriin henkistä etäisyyttä. Se ei ole enää minun asiani. Vain tekijänä haluaisin palata sinne joskus. Ehkä tuosta pahvilaatikosta on silloin iloa.