Äskettäin Berliinissä pidettiin vuosittainen Prix Europa –kilpailu, festivaali eurooppalaisille radio- ja tv-ohjelmille. Olen vieraillut festivaalilla parinkymmenen vuoden aikana monta kertaa, koska se on ammatillisesti tasokkain alan tapahtuma.
Prix Europassa arvioidaan radio- ja tv-ohjelmia useissa eri väline- ja ohjelmakategorioissa. Minä olen tavallisesti ehtinyt seurata vain radiokuunnelmasarjaa, mutta nyt oli mahdollisuus katsoa tv-fiktiota ja tv-dokumentteja sekä kuunnella radiokuunnelmia ja radiodokumentteja.
Berliinin kilpailussa radion painoarvo on televisiota suurempi. Ainakin jos sitä mitataan kuunteluihin ja katseluihin osallistuvien määrissä, radiokategorioiden kuuntelijoita oli selvästi enemmän. Prix Europa on alun perin radioasema Sender Freies Berlinin (nykyään Rundfunk Berlin-Brandenburg, RBB) perustama, silloin nimellä Prix Futura. Kilpailussa kaikki kuulijat, jotka edustavat eri eurooppalaisia radio- ja tv-yhtiöitä, käyvät kunkin päivän kuuntelun tai katselun jälkeen keskustelun jokaisesta kuullusta/nähdystä ohjelmasta. Ja kun kuulijat/katsojat muodostuvat alan ammattilaisista, tekijöistä ja tuottajista, keskustelu on periaatteessa ammatillisesti tasokasta. Joskus se tosin menee jänkkäämiseksi, kun ruvetaan käymään rajaa määritelmistä ja käsitteistä, vaikkapa siitä, mikä on esim. kuunnelma ja mikä ei. Onko kuunnelma dialogimuotoinen näyttelijöiden esittämä draama vai voiko se olla muunkinlainen fiktiivinen tai jopa faktapohjainen teos.
Vielä 90-luvulla ohjelmien aiheet liittyivät juutalaisvainoihin ja sosialismin jälkipuinteihin. Nyt vaikuttaa siltä, että sairastuminen, sairaudet, sairauden pelko ja sen vaikutus ovat nousseet keskeisiksi. Ihmiset elävät pitkään ja ovat hyväkuntoisempia kuin ennen, mutta katsovat ja kuuntelevat ohjelmia sairaaloista ja kirurgisista operaatioista, fyysisistä ja mentaalisista ongelmista ja tarkkailevat omaa itseään ja kehoaan löytääkseen oireita ja ”vikoja”. Lohdun tarve on suunnattoman suuri. Hellyyden kaipuu ja huomion kipeys valtavia.
Minusta kannattaa muistaa vaikka sellainen kirjailija, mestariohjaaja ja –käsikirjoittaja kuin Ingmar Bergman, joka viljeli näitä lohdun ja hellyydentarpeen teemoja, mutta ihmiskohtaloiden ja sukupolvien välisten suhteiden synnyttämin tarinoin. Hieno on Bergmanin yksi viimeisimmistä teoksista, elokuva Saraband. Kolme sukupolvea, joita kaikkia yhdistää paitsi kaipuu vakavaan sairauteen kuolleeseen henkilöön, myös keskinäisten suhteiden katkera valtapeli.
Radion ei tarvitse tv:n lailla heittäytyä aivan päättömäksi kepeiden asiantuntijoiden avulla tapahtuvien tavallisten ihmisten yksityisasioiden penkojaksi. Radiolla on vielä mahdollisuutensa, vaikkapa bergmanilaisen draaman avulla ja alueella.
