Jokin aika sitten luin radion iltahartauksiin jatkoluentana apokryfikirjoista Ensimmäisen makkabilaiskirjan. Se on kuvaus tapahtumista Palestiinassa 160–130-luvuilla eKr., raaoista ja väkivaltaisista taisteluista ja juonitteluista. Vallanpitäjä, lähinnä Antiokhos IV Epifanes, halusi saada juutalaiset omaksumaan kreikkalaisen kulttuurin jumalineen ja temppeleineen. Taisteluja käytiin jo silloin Jerusalmin temppelistä ja erilaisista uskonnollisista käytännöistä ja siitä kenellä on oikea uskonto.

Kirja oli kuin kertomus tästä päivästä, armotonta taistelua vallasta uskonnon varjolla. Sitä on Lähi-idässä jatkunut yli kaksi vuosituhatta, se ei ole alkanut nyt tai kahdeksan vuotta sitten. Gazan tilanne tulee tietysti mieleen ja se miten vahvasti nykyinen sotatila tuo tunteet esille. Suomalaisissakin tiedotusvälineissä on väitelty asiasta kiihkeästi, jotkut keskustelut ovat olleet suorastaan dramaattisia.

Voiko tällaisesta ”dramaattisesta” aiheesta, Gazan kaistaleen sota, tehdä radiodraamaa? Tai kansainvälisestä taloustaantumasta/-lamasta? Nämä asiat koskettavat meitä, jos eivät suoraan käytännössä, niin ainakin tunne- ja mielikuvatasolla vahvasti. Voiko radiodraama yksilötason kohtaloiden kuvaajana ottaa kantaa ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tapahtumaan?

Kun tv-uutiset näyttää kuvan lapsivainajista, voiko sen jälkeen lähteä tekemään radioon tarinaa, jossa on palestiinalainen tai israelilainen päähenkilö ja jossa ihmispuheen ja äänimaisemien keinoin kuvataan heidän elämästään jokin tarina. Draama hakeutuu yleensä yksityisellä yleiseen, yleispätevään. Draama pitkine tekoprosesseineen jää jälkeen, ja on myöhässä, jos se yrittää kuvata ajankohtaista tapahtumaa. Se voi voittaa ainoastaan, jos se yksittäistapahtumaa, pientä yksityiskohtaa kuvatessaan samalla nousee universaaliksi, kaikkia koskettavaksi.

Tämä pätee niin sotatilanteisiin kuin taloudellisiin katastrofeihin. Pitkillä prosesseilla niihin pääsee kiinni vain luopumalla ajankohtaisuudesta ja näkemällä pieniä yksittäistapahtumia niin tarkasti, että niille syntyy universaali arvo.

Lyhyitäkin prosesseja draamalla voi olla. Voidaan ottaa kantaa juuri siihen, mitä nyt tapahtuu Gazassa tai New Yorkin pörssissä. Silloin pitäisi olla Reko Lundanin tapainen hetkellisten yhteiskunnallisten tilanteiden kytkentöjen näkijä. (Dokumentaarisen) draaman saa syntymään rinnastamalla vastakkaisia prosesseja, ei henkilöitä/luonteita, mutta siinäkin täytyy olla kirjoittajan kykyä kärjistyneistä tilanteista nähdä se olennaisin kärki.

Yleisradion tapaisella isolla tiedotusvälineellä on monia erilaisia ohjelmamuotoja ja toimintatapoja. Uutiset ja ajankohtaisohjelmat kertovat ja kuvaavat sitä mitä tapahtuu juuri nyt. Draama näkee prosesseja ja kokee ne ihmisten sieluissa.

Tässä radiodraamalle haastetta.

Makkabilaiskirjat olivat ehkä aikansa ajankohtaisohjelma, josta nyt on tullut radiodraama.

Kuunnelman keskeinen ominaisuus draaman lajityyyppinä on näkymättömyys. Teatteriesitystä, elokuvaa ja tv-draamaa katsellaan, vain audiodraamaa kuunnellaan. Näytelmää kutsutaan näytelmäksi, koska siinä näytetään ja näytellään katsojalle jotakin. Elokuva on elävä kuva, kuva joka liikkuu kuin elävä, ja jota katsotaan. Kuunnelma on kuunneltava, kuuntelemista varten tehty.

Näyttelijää kutsutaan radiossakin näyttelijäksi. Radiossa näyttelemiselle ei ole ollut tarvetta kehittää omaa käsitettään, koska vaikkei näykään, näyttelijä silti näyttelee, näyttää verbaalisin keinoin henkilönsä ominaisuudet ja toiminnan.

Kuten tiedämme, näyttelijät hyvin usein ovat persoja sille, että heitä katsotaan, että he ovat yleisön silmien edessä. Radiossa tälle persoudelle ei ole käyttöä. Kuuntelijan ei tarvitse tietää, minkä näköinen näyttelijä on, miten hän käyttää fyysisiä ilmaisukeinojaan, millainen vartalo hänellä on, miten liikunnallinen hän on tms., kuulija voi sen itse kuvitella (tai olla kuvittelematta).

Toistan: radio on näkymätön, televisio on visuaalinen, näkyvä. Julkisuudessa tv:n visuaalisuus nostaa henkilöitä esille, kun taas ääntä, näkymätöntä ei voi, eikä ole mitään mieltäkään, ruveta visualisoimaan.

Uskon että kuulijat arvostavat kuunnelmaa ja hyväksyvät lajiin itsestäänselvästi kuuuluvaksi näkymättömyyden, vapauden omien mielikuvien luomiseen. Samaa ei voi aina sanoa alan, siis teatterin, tv:n, elokuvan tekijöistä. Sillä kentällä visuaalisuuden yliarvostus on niin suurta, että näkymättömyyttä pidetään puutteena. Oma itse on saatava näkyville ja näkyvilläolo on kaiken autuus. Ja kun radio ei tätä tarjoa, sitä ei myöskään osata arvostaa.

Yksi suuresti radiota arvostava kuulijaryhmä ovat näkövammaiset. Näkövammaisten keskusliitto palkitsee vuosittain Sokeain kuunnelmapalkinnolla vuoden parhaan kotimaisen alkuperäiskuunnelman tai ensidramatisoinnin. Tämä palkinto jaetaan aina tammikuussa, tänä vuonna perjantaina 9:ntenä päivänä. Olen saanut seurata tuon palkintoraadin työskentelyä jo lähes kaksi vuosikymmentä. Voittajan valinnan seuraaminen on käynyt koulutuksesta. Raati keskustelee perusteellisesti jokaisesta kuunnelmasta. Sen työskentely on opettanut ymmärtämään sitä, mikä kuulijaa kuunnelmassa kiinnostaa. Myös sen se on opettanut, että näkövammaiset ja sokeat eivät mitenkään eroa muista radionkuulijoista. Samassa asemassahan jokainen kuulija on vastaanottimensa ääressä, ääni luo mielikuvan tietystä tapahtumakulusta ja tarinankerronnasta.

Kuulijalle on tärkeä aihe, asia, teema. Se että se häntä koskettaa tai huvittaa. Hän arvostaa tarinan rakenteen yllätyksellisyyttä, tutustakin asiasta oudomman puolen kääntämistä esille. Hän ei toivo, että asioista toitotetaan suoraan. Epäsuoruus ja oman oivalluksen mahdollisuus, liittyy kuulijan toiveisiin.

Sokeain kuunnelmapalkinnon voittaja julkistetaan siis 9. tammikuuta. Seuraavana sunnuntaina, 11:ntenä päivänä lähetetään (seuraavat lähetykset 12.1. ja 13.1.) sokeain raadissa jo neljä vuosikymmentä työskennelleen Eero Vartion haastattelu ja hänen kirjoittamansa lyhyt tarina ”Suhari”. Vartiolla on pitkä perspektiivi kuunnelman vaiheisiin ja kehitykseen.

Ja vihdoin 18.1. lähetetään (seuraavat lähetykset 19.1. ja 20.1.) perinteiseen tapaan palkinnon voittajakuunnelma uusintana.

Olen muutaman kerran kirjoittanut Täällä Pohjantähden alla –radiosarjan valmistumisen etenemisestä. Sarjan jossa on 21 osaa ja jonka jokaisen osan kesto on 40 – 45 minuuttia, tekeminen kestää kauan. Sarja pyörii ensi elokuusta lähtien koko loppuvoden 2009.

Pohjantähdestä vain juontuu mieleen, että kaikki tällaiset Radioteatterin ns. klassikkosarjat perustuvat merkittäviin ja laajoihin eeppisiin romaaneihin. Seitsemän veljestä, Sinuhe egyptiläinen, Tuntematon sotilas, Rikos ja rangaistus, Saatana saapuu Moskovaan, Taikavuori ja monet muut. Tällaisessa radiollekin sopivassa suuressa romaanissa on yleensä paljon materiaalia, josta draamallisia kohtauksia voi rakentaa eli dramatisoida. Romaanit heijastavat ja kommentoivat jotakin tiettyä aikakautta, ajassa ilmeneviä aatteellisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä ja historiallisia tapahtumiakin. Ja samalla ne kertovat joidenkin yksilöiden ja yhteisöjen tarinan, jonkin tapahtumakulun joka saattaa ulottua yli sukupolvien niin kuin Pohjantähdessä tai kuvata yhden tapahtuman oikeudellis-moraalisine seurauksineen niin kuin Rikoksessa ja rangaistuksessa.

Eeppinen kirjallisuus on siis radiolle hyvin luontuvaa ja jatkosarjoina myös ”kuulijaystävällistä”. Vankka havainto on myös se, että suuret kertomukset, joissa ihminen, yksilö, asettuu historiankulun suureen koneistoon, historian tekijäksi ja kokijaksi, viehättävät ja kiinnostavat kuulijoita.

Kun kerran tällainen ohjelmamuoto on radiolle ominainen, siitä kai loogisesti seuraa, että radio myös alkuperäisiä radiolle kirjoitettuja sarjoja tuottaisi. Kysyn tätä tietenkin retorisesti, koska olen vuodesta 1990 ollut itse vastaamassa Radioteatterin ohjelmistosuunnittelusta ja siten avainpaikalla. Mutta emme ole sellaista synnyttäneet.

Syyt ovat konkreettisia. Radioteatteri tuotti vuosikausia viikottaista sarjaa Kantolan perhe, joka kuvasi suomalaista maaseututaajamaa ja maaseudun elinkeinoja yhden perheen, suvun ja kyläyhteisön kautta. Tämä sarja ei ollut aivan se, mitä tarkoitan suurella kertomuksella, mutta resursseja sekin sitoi, sekä taiteellisia että aineellisia, vaikka jaksokesto olikin vain 15 minuuttia. Tämän sarja kolmikymmenvuotinen taival toki antaa kuvan Suomen muutoksesta, vaikka se olikin viihteellinen perhesarja. Eräänlainen tv:n Kotikadun edeltäjä.

Kun Pohjantähden tarina päättyy 1950-luvun alkuun, sodan jälkeiseen jälleenrakennuskauteen, voisi olla luontevaa tuottaa sarja joka kuvaa aikaa 50-luvulta tähän päivään. Ehkä suuriin ikäluokkiin kuuluvana haikailen oman ikäpolven individuaalihistorian, yksilö, yhteisö- ja sukutarinoiden kautta tapahtuvaa kuvausta Suomen suuresta linjasta Neuvostoliiton kouran alta ja sodan sukupolven kaikkien arvojen kieltämisestä tämän päivän eurooppalaisuuteen, vanhojen arvojen ylöskaivamiseen ja täydellisen aivopesun aikakauteen.

Pitäisi löytää kirjoittaja, joka tuntisi välineen tarpeeksi omakseen, niin että haluaisi kirjoittaa dialogi- ja draamamuodossa tämän kaiken pitkän epiikan. Hänellä tulisi olla luja usko Radioteatteriin instituutiona, samoin siihen että Radioteatterilla on tarpeelliset aineelliset ja henkiset resurssit tällaisen teoksen tuottamiseen.

Romaani, kirja, on edelleen se tuote, se käyttöliittymä, joka on arvostetuin. Kirjailija on kirjailija, jos hän on kirjoittanut kirjan. Mutta jos hän on kirjoittanut ns. mediaan, hän on käsikirjoittaja, joka valmiin teoksen työryhmään kuuluvana on yksi sen jäsen, kun taas kirjailija on individuaali, tekijä.

Olen aina silloin tällöin kuvitellut sellaista tilannetta, että syntyisi eräänlainen radiodraamallinen ”pitkä proosa”, jonka avulla radio lisäisi meidän sosiaalis-yhteiskunnallista itseymmärrystämme.

Muutama vuosi sitten eräs opiskelija, joka tutki opinnäytetyötään varten Radioteatterin kellarivarastoa, löysi sieltä Olavi Paavolaisen jälkeenjääneitä papereita. Kolmisenkymmentä konekirjoitusliuskaa "Synkän yksinpuhelun" käsikirjoitusta ja seitsemisenkymmentä sivua suunnitelmaa kirjaa, jonka nimi oli "Eros ja Prometeus". Samassa yhteydessä löytyi myös Paavolaisen vanha matkalaukku jossa oli muutama valokuva-albumi ja joitakin suvun papereita.

Sain tutustua kirjalliseen materiaaliin ennen kuin se luovutettiin omaisille. "Eros ja Prometeus" on todennäköisesti se kirjahanke, josta Paavolainen puhuu Kolmannen valtakunnan vieraana –teoksensa alussa. Teos jonka oli määrä ilmestyä syksyllä 1936. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut ja tutkijat olettavat, että mahdollinen materiaali tuhoutui sodan aikana Paavolaisen kodin palossa Kivennavalla.

Tämä Radioteatterin arkistovarastosta löytynyt käsikirjoitus tai oikeastaan suunnitelma ja materiaalikokoelma oli kirjoitettu paperille, jonka ylälaidassa luki Finlands Anonnscentral Ab. eli Suomen Ilmoituskeskus, mainostoimisto jonka palveluksessa Paavolainen oli v. 1933-35.

Paavolainen sanoo mainitun Kolmannen valtakunnan vieraana- teoksensa esipuheessa 19.11.1936: ”Valmistin ennen matkaani teosta, joka minulla on ollut työn alaisena jo seitsemän vuotta. Näin ollen olen kirjassani omistanut hyvin laajaa huoimota uudelle vitaaliselle ja yksinkertaistetulle ihmistyypille, antikristilisyydelle ja sukupuolimoraalissa tapahtuneille muutoksille. Nämä kolme ilmiötä olivat uuden kirjani johtoaiheita, ja niiden tutkimista varten matkani Kolmanteen Valtakuntaan tarjosi valtavan rikasta aineistoa.”

Ja juuri näihin aiheisiin löydetty materiaali keskittyi. Aineisto koostuu Paavolaisen kirjoittamista lyhyistä, aivan lauseen, kahden kommenteista sivun, parin pituisiin kehitelmiin sekä hänen lehdistä leikkaamiinsa juttuihin ja kuviin. Uuden vapaamman seksuaalimoraalin käsittely on teoksen ydin. Ja olennaista tässä käsittelyssä on 1920-30 –lukujen vanhoillisen kristillisen sukupuolimoraalin kritiikki. Naisen asema, avioliitto, nudismi, ruumiillisuus, atleettisuus, sotilaallisuus ja urheilu liittyvät keskeisesti kirjasuunnitelmaan.

Kirjasynopsiksessa on paljon lainauksia D.H.Lawrencelta (jota ei vielä tuolloin ollut suomennettu), Freudilta, avioliitto- ja sekusaaliopaskirjailijalta Van de Veldeltä ja sadoilta muilta tuon ajan tutkijoilta ja kirjailijoilta. Suureen osaan niistä Paavolainen on liittänyt nootin, mitä asiaa käsittelevässä luvussa hän mitäkin merkintää käyttää. Paavolaisen suunnitelma on hyvin selkeäkäsitteinen kuvaus hänen seksuaalipoliittisesta ajattelustaan. Tässä mielessä siihen oli mukava saada tutustua.

Muistan tuosta materiaalista tällaisen muistiinpanon: ”Meidän aikamme on lopussa – Jumalan kiitos, se on lopussa. Uusi aika tulee – se on oleva toisenlainen! /Paul Ernst/”.

Kirjasuunnittelma ehkä hautautui Paavolaisen matkakirjojen ja sodan alle. Sitten kun sota loppui ja Paavolainen 1940-luvun lopulla aloitti työnsä Radioteatterin päällikkönä, hän ehkä otti kirjahankkeensa esille, tutki sitä työpaikallaan, mutta huomasi, että uusi aika oli tullut ja tämä suunnitelma hautautui vuosikymmeniksi arkistoon. Onneksi on tutkijoita ja opiskelijoita, jotka haluavat penkoa perusteellisesti jokaisen mapin ja kääntää jokaisen sivun.

Nyt kun ensi kesänä alkavan Täällä Pohjantähden alla –radiosarjan ensimmäistä jaksoa on muutaman kerran kuuntelutettu julkisesti koeyleisöille, se on jo saanut sekä kehuja että moitteita. Moitteet ovat koskeneet ”liian” realistista äänimaailmaa, joka kuitenkaan ei ole tarpeeksi ”oikean” kuuloinen.

En rupea taittamaan peistä sarjasta, jonka loppupäätä vasta editoidaan ja joka vasta kahdeksan kuukauden kuluttua alkaa kuulua radiosta. Sanon vain, että meidän Pohjantähden dramatisoinnin alullepanijoiden mielessä liikkuikin realistinen, mutta ei naturalistinen tulkinta, jonka äänimaailma kuitenkin on selvästi tyylitelty ja keskittyy tietynlaiseen agraariseen ja laululliseen akustointiin. Äänimaailma ei pyri ”oikeankuuloisuuteen”, vaan oikean tunnelman luomiseen. Tässä Pohjantähdessä seurataan yksityisen ihmisen, perheen, kyläyhteisön, sosiaalisen luokan, jopa kansan psyyken totuudenmukaisuuden linjaa ja halutaan löytää näiden osatekijöiden henkinen tunnelma. Siihen on 21-osaisessa dramatisoinnissa mahdollisuus.

Sarja kuljettaa Väinö Linnan pitkää proosaa radioon eeppistä tietä. Radio on nimittäin draamallisen vastakainasettelun ja kärkevän dramaattisuuden lisäksi myös kertova, eeppinen väline, joka sarjamuodollaan kuvaa laajoja kaaria ja näköaloja ja kulkee pitkiä matkoja niin maantieteessä kuin historiassakin.

Pohjantähdessä on paljon henkilöitä, ja paljon on myös radiodramatisoinnissa, mutta uskon että he tulevat tutuiksi ääninä ja päähenkilöt tietysti myös luonteina. Linna pitää kolmiosaisessa romaanissaan (ja Radioteatteri 21-osaisessa radiosarjassaan) langat hyvin käsissä yhden suvun asettamisella keskipisteeseen ja seuraamalla sen vaiheita eri sukupolvissa n. 80 vuoden ajan.

PS. Ryhtyessämme tämän laajan romaanisarjan dramatisointiin, päätimme että on tultava toimeen mahdollisimman vähällä henkilömäärällä osaa kohden. Syy oli paljolti taloudellinen. Mutta on myös niin, että 40 minuutin mittaisen radiodraaman henkilömäärä ei voi olla aivan rajaton. Kuulijan erottelukyky ei kestä. Ensimmäisissä käsikirjoitusversioissa oli neljäkinkymmentä roolia jaksossa, mikä oli paljon yli ajatellun keskiarvon - noin tusinan.
Lopultahan sarjassa oli eri näyttelijöitä noin 90.

Tv haluaa elvyttää teatteriesitysten taltioinnin. Se valitsee maan kohutuimpia tai merkittävimpiä esityksiä ja tekee niistä tv-kuvalle sovelletut taltioinnit. Se haluaa palvella koko väestöä antamalla mahdollisuuden tutustua esitykseen, joka on tavalla tai toisella valtakunnallisesti merkittävä.

Radiokuunnelman syntyminen 80 vuotta sitten alkoi teatteriesityksen välittämistä suorana radion kautta kuuntelijoille. Siitä alkanut kuunnelman historia on yhtäjaksoista kehittymistä kohti omalakista ohjelmalajia ja itsenäistä estetiikkaa. Kuunnelma on niin sanoakseni koko ajan matkalla eteenpäin. Mutta kuunnelman on pitänyt kulkea pitkä tie, jotta yksinkertainen perusasia on tullut kuuluviin: se että se on kuuloon perustuva, näkymätön, fiktiivinen, leikkauksen ja montaasin muoto.

Teatteri-sanan kanta on kreikan ”teatron”, joka alun perin merkitsee katsomispaikkaa, katsomoa. Teatteri on näyttelijän ja katsojan kohtaamista samanaikaisesti samassa tilassa. Esitystilan, huoneen, salin arkkitehtuuri määrittelee teatteriesityksen estetiikan. Eikä se ole lainkaan sama estetiikka kuin radion, jonka tila on rajaton ja assosiaatiokenttä laajaakin laajempi. Radio ei siis ole katsomista eikä se ole paikka. Itse asiassa siis käsite radioteatteri ei ehkä tunnukaan lainkaan oikealta tälle taiteenlajille ja ohjelmamuodolle. Käsite vain on niin vakiiintunut, että parempaa ja lyhyempää ei ole vielä toistaiseksi keksitty.

Radio ei sovi teatteriesitysten taltioinnin välineeksi. Sanon tämän kategorisesti, vaikka en käytännössä olekaan näin kategorinen. Usein ajatellaan, että pienimuotoiset esitykset tai monologit ovat omiaan radioon. Ja vaikka joskus niin onkin, niin peruslähtökohtana on kuitenkin se, että radioon tehdään ja suunnitellaan draamaesityksiä radion oman estetiikan pohjalta eikä teatteria heijastaen, puhumattakaan taltioinnista.

Kuten kai jo selvisi, minä en halua elvyttää teatteriesitysten taltiointia radioon.

Verkko tai muu sähköinen tietovarasto on juuri sellainen tarjonnan muoto, joka pitää radiokuunnelman hengissä ja monipuolistaa sekä sen tarjontaa että muotoja. Kun kuulija voi valita valikosta minkä kuunnelman haluaa, ja ladata sen mille kuunteluvälineelle haluaa ja kuunnella sen milloin haluaa ja missä haluaa, niin silloin vasta kuunnelma alkaa elää tasa-arvoista elämää esimerkiksi kirjan, myös äänikirjan, kanssa. Ja silloin vasta kuuntelemisen mahdollisuuksia hyödynnetään täydessä mitassa.

En usko, että radiokanavat ohjelmistoineen kovin pian häviävät. Ei siten myöskään nykyisenkaltainen lähettäjän määrittelemään ohjelmistokaavioon perustuva kommunikaatio kuulijoiden kanssa. Tällaisen järjestelmän etuhan on se, että kuulijan ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin avata kanava. Lähettäjä tekee valinnat ja kuuntelija joko kuuntelee tai ei kuuntele. Tai kuuntelee jotakin muuta kanavaa. Tähän ajatukseenhan kanavien ja ohjelmistojen moninaisuus pohjautuu.

Ns. ”on demand”, valintapohjainen ohjelmistojakelu perustuu kuulijan omaan aktiivisuuteen ja valinnanvapauteen. Mahdollistetaan se, että hänellä itsellään on mahdollisuus kuunteluun juuri silloin kun se hänelle on otollisinta. Ei kanavia, ei kellonaikoja.

Tällainen tilanne, niin uskon, elvyttää kuunnelman, radiodraaman, audiodraaman (mitä nimeä siitä tulevaisuudessa ikinä käytetäänkin), avaa uusia mahdollisuuksia ja luo uusia formaatteja. Voidaan tuottaa jättiläispitkiä tai jättiläislyhyitä kuunnelmia. Voidaan tuottaa luentaa eri kestoisina, muutaman minuutin novelleista kymmenien tuntien romaaneihin. Voidaan luoda interaktiivista draamaa. Sisällöt hakeutuvat uusiin muotoihin, koska jakelun ja vastaanoton muodot muuttuvat.

Ehkä kuuntelun olemus ei muutu siitä, mitä se oli radion alkuaikoina, jolloin puuttui kaikki se visuaalinen viestintä, joka nyt tuppaa imemään katsojista kaiken energian. Silloin oli mahdollista keskittyä kuuntelemiseen, häiriöttömään kuuntelemiseen. Ja nyt se tulee taas mahdolliseksi.

Uskon siis radion renessanssiin. Tulevaisuudessa, ja jo nyt, se on ”valitse itse” –radio. Kunhan tekijänoikeusasiatkin ratkaistaan. Ja ne ratkeavat kyllä.

Äskettäin Berliinissä pidettiin vuosittainen Prix Europa –kilpailu, festivaali eurooppalaisille radio- ja tv-ohjelmille. Olen vieraillut festivaalilla parinkymmenen vuoden aikana monta kertaa, koska se on ammatillisesti tasokkain alan tapahtuma.

Prix Europassa arvioidaan radio- ja tv-ohjelmia useissa eri väline- ja ohjelmakategorioissa. Minä olen tavallisesti ehtinyt seurata vain radiokuunnelmasarjaa, mutta nyt oli mahdollisuus katsoa tv-fiktiota ja tv-dokumentteja sekä kuunnella radiokuunnelmia ja radiodokumentteja.

Berliinin kilpailussa radion painoarvo on televisiota suurempi. Ainakin jos sitä mitataan kuunteluihin ja katseluihin osallistuvien määrissä, radiokategorioiden kuuntelijoita oli selvästi enemmän. Prix Europa on alun perin radioasema Sender Freies Berlinin (nykyään Rundfunk Berlin-Brandenburg, RBB) perustama, silloin nimellä Prix Futura. Kilpailussa kaikki kuulijat, jotka edustavat eri eurooppalaisia radio- ja tv-yhtiöitä, käyvät kunkin päivän kuuntelun tai katselun jälkeen keskustelun jokaisesta kuullusta/nähdystä ohjelmasta. Ja kun kuulijat/katsojat muodostuvat alan ammattilaisista, tekijöistä ja tuottajista, keskustelu on periaatteessa ammatillisesti tasokasta. Joskus se tosin menee jänkkäämiseksi, kun ruvetaan käymään rajaa määritelmistä ja käsitteistä, vaikkapa siitä, mikä on esim. kuunnelma ja mikä ei. Onko kuunnelma dialogimuotoinen näyttelijöiden esittämä draama vai voiko se olla muunkinlainen fiktiivinen tai jopa faktapohjainen teos.

Vielä 90-luvulla ohjelmien aiheet liittyivät juutalaisvainoihin ja sosialismin jälkipuinteihin. Nyt vaikuttaa siltä, että sairastuminen, sairaudet, sairauden pelko ja sen vaikutus ovat nousseet keskeisiksi. Ihmiset elävät pitkään ja ovat hyväkuntoisempia kuin ennen, mutta katsovat ja kuuntelevat ohjelmia sairaaloista ja kirurgisista operaatioista, fyysisistä ja mentaalisista ongelmista ja tarkkailevat omaa itseään ja kehoaan löytääkseen oireita ja ”vikoja”. Lohdun tarve on suunnattoman suuri. Hellyyden kaipuu ja huomion kipeys valtavia.

Minusta kannattaa muistaa vaikka sellainen kirjailija, mestariohjaaja ja –käsikirjoittaja kuin Ingmar Bergman, joka viljeli näitä lohdun ja hellyydentarpeen teemoja, mutta ihmiskohtaloiden ja sukupolvien välisten suhteiden synnyttämin tarinoin. Hieno on Bergmanin yksi viimeisimmistä teoksista, elokuva Saraband. Kolme sukupolvea, joita kaikkia yhdistää paitsi kaipuu vakavaan sairauteen kuolleeseen henkilöön, myös keskinäisten suhteiden katkera valtapeli.

Radion ei tarvitse tv:n lailla heittäytyä aivan päättömäksi kepeiden asiantuntijoiden avulla tapahtuvien tavallisten ihmisten yksityisasioiden penkojaksi. Radiolla on vielä mahdollisuutensa, vaikkapa bergmanilaisen draaman avulla ja alueella.

Lokakuun alussa Turun kirjamessujen aikaan Radioteatterilla oli, yhdessä Loimaan kuunnelmapäivien ja Varsinais-Suomen liiton kanssa, kuunnelmaklubi elokuvateatteri Kino Palatsissa Turussa.

Siellä kuunneltiin nyt vielä keskeneräisen Täällä Pohjantähden alla -kuunnelmasarjan ensimmäinen jakso. Tämä oli Pohjantähti-sarjan ja yleisön ensimmäinen kohtaaminen. Yleisöä oli salissa nelisenkymmentä henkeä, mikä on aika suuri luku näissä kuunnelmaympyröissä.

Täällä Pohjantähden alla -sarja koostuu 21 jaksosta, kunkin kesto on n. 40 minuuttia. Sarjan tuotanto on vielä kesken. Nauhoitukset on tehty, mutta sarjan editoiminen kestää vielä helmi-maaliskuulle 2009 saakka.

Olin etukäteen aika jännittynyt. Onhan tämä sarja eräällä tavalla minun lapseni, koska panin sen suunnittelun ja toteuttamisen alulle kolmisen vuotta sitten.

Ensimmäisessä jaksossa tutustumme Koskelan Jussiin ja hänen vaimoonsa Almaan ja siihen, miten pappilan suosta aletaan raivata peltoa ja rakentaa torppaa tulevan perheen elinkeinoksi ja asunnoksi. Jakso päättyy siihen, että pariskunnalle syntyy poika. Pojan nimeksi tulee Akseli, niin on isä Jussi päättänyt.

Jakso vie huomattavan liikuttavalla tavalla meidät 1880-luvun suomalaisen maalaisköyhälistön elämään. Leena Landerin dramatisoimassa jaksossa Alman merkitys ja vaikutus mieheensä Jussiin, ja huolenpito tästä, nousee lämpimänä esille. Samoin tietenkin miehen ja hevosen suhde. Kun jaksossa rakennetaan taloa ja raivataan peltoa, ja sen lopussa vaimo on raskaana ja hevonen tiineenä, niin jakso valaa uuden synnyttämisen ja syntymisen optimismia hienosti koko sarjan aloitukseen. Se herättää toivetta ja kiinnostusta sarjan seuraamiseen kokonaisuudessaan, jakso jaksolta.

Kuunnelmaklubin kuulijoiden kommentit olivat positiivisia. Kaikki sanoivat, että sarjan ensimmäisen jakson perusteella he kyllä kuuntelevat myös seuraavat. Paikalla tilaisuudessa olit myös sarjan kaksi dramatisoijaa Leena Lander ja Hannu Raittila, joiden romaanin tarkka lähiluku vakuutti yleisön. Jussin pidättäytyminen sukupuolisesta kanssakäymisestä avioliittonsa alussa tai Akseli-nimen merkitys ja assosisaatiot tulivat perusteellisesti selitetyiksi.

Tämä radiosarja tulee kuvaamaan Suomen maaseudun kehitystä 1880-luvulta 1950-luvulle yhden perheen ja yhden kyläyhteisön näkökulmasta, kuulokulmasta. Laaja romaani saa arvoisensa ja mittaisensa tulkinnan radiossa. Mielestäni vain radio on sellainen väline, jolla voidaan tarpeeksi laajasti ja yksityiskohtia viljellen siirtää Väinö Linnan laaja eeppinen romaani sarjadraaman kielelle. Radio mahdollistaa miehen ja hevosen väliset yksityiset keskustelut, mutta avaa tarvittaessa myös suuret, veriset taistelukentät eteemme.

Täällä Pohjantähden alla -sarja alkaa Yle Radio 1:ssä 9. elokuuta 2009 ja jatkuu siitä viikottain vuoden loppuun. Kullakin jaksolla on kolme lähetystä, sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina. Sarjan ovat dramatisoineet Leena Lander (jaksot 1-7, trilogian ensimmäinen osa), Juha Seppälä (8-14, toinen osa) ja Hannu Raittila (15-21, kolmas osa). Ohjaus jakautuu samassa suhteessa kolmen ohjaajan kesken. He ovat Tarja Jakunaho, Ari Kallio ja Sakari Kirjavainen. Näyttelijöitä sarjan tekemiseen on osallistunut yli 90. Akselin roolissa on neljä eri henkilöä, neljässä eri iässä.

Timo Koivusalo tekee samanaikaisesti suurelokuvaa samasta romaanista. Siitä tulee aivan toisenlainen kuin meidän versiostamme, vetoaahan visuaalinen spektaakkeli aivan toisiin asioihin vastaanottajassa ja hänen tajunnassaan kuin auditiivinen, kuuloon perustuva radiosarja. Kuulo kulkee syvyyssuunnassa, kun taas visuaalisuus hivelee laajaa pintaa.

Jään jännityksellä odottamaan molempien suurteosten valmistumista.

Pekka Kyrö
vastaava tuottaja
Radioteatteri

PS.
Loimaan kuunnelmapäivät? Ne järjestää vuosittain Suomen kuunnelmayhdistys. Se on Loimaalla toimiva yleishyödyllinen yhdistys, jonka tarkoituksena on tukea kuunnelmien tekemiseen ja kuuntelemiseen liittyvää toimintaa.