Tulin Yleisradioon, Radioteatteriin, radiomaailman vapautumisen jälkeen, vuonna 1986. Kaupalliset paikallisradiot olivat aloittaneet ja saaneet Ylenkin radiotoiminnan muutokseen. 1980-luvun puolivälissä radion yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma olivat muuttuneet radion 1-verkoksi ja 2-verkoksi, kahdeksi toisistaan erottuvaksi kanavaksi, Radio 1:ksi ja Radio 2:ksi. Niitä oli jopa hiukan profiloitu: toinen oli asia-, kulttuuri- ja konserttimusiikkipainotteinen, toinen ajankohtais-viihteellinen.
Radio eli silloin valtavaa renessanssia. Dynaaminen Radio City ja leppoisa Radio Ykkönen olivat Helsingin seudulla, minun kuulomaailmassani, ne paikallisradiot, jotka panivat Yleä tiukoille. Niiden innoittamana koin radion välineenä omakseni, nimenomaan Ylen radion, yleisradion, julkisradion ( jota käsitettä Pentti Kemppainen käyttää väitöskirjassaan ”Radion murros”). Olin saanut teatterikoulutuksen ja journalistikoulutuksen ja jo siksi Radioteatteri tuntui oikealta paikalta.
Seuraava Ylen radiotoiminnan muutos tapahtui vuonna 1990. Viimeisellä hetkellä, sanoisin. Syntyi kolme kanavaa, jotka olivat nykyisten Yle Radio 1:n, YleX:n ja Yle Radio Suomen edeltäjät. Uudistus oli perusteltu ja julkisen palvelun kannalta hyvä: profiloituja yleiskanavia.
Minulle ei ollut hetkeäkään epäselvää, etteikö se mitä Radioteatterissa teimme näille kolmelle kanavalle olisi ollut julkista palvelua. Sellaista ohjelmaa eivät kaupalliset tehneet (eivätkä olisi pystyneetkään tekemään) silloin, enkä ole kuullut niiden nytkään tekevän. Sama päti kaikkeen muuhunkin radio-ohjelmaan. Se oli selvästi aivan muunlaista kuin kaupallisten. Ja erityisesti kanavakokonaisuudet, ohjelmakokonaisuudet erottuivat. Minä koin että voin kuunnella radiota, saan olla rauhassa ja minua kunnioitetaan kuulijana. Kaupallisten moodi oli, ja on edelleen, ”pysykää kanavalla te olette mainostajiemme kohdeyleisö”. Ne määräilevät ja mielistelevät. Se ei ole julkista palvelua. Kun en enää ole yleläinen, voin sanoa, että Ylestä tuli parempia ohjelmia, koska sen toimittajat ja tekijät olivat koulutetumpia ja sivistyneempiä kuin kaupallisen puolen.
Se että Yleä rahoitetaan julkisin varoin, kansan rahoilla, on entistä enemmän alkanut hiertää mainosmyynnin katteella toimivaa mediaa, erityisesti sanomalehdistöä, koska raja sähköisen ja printtimedian välillä häilyy. On alettu kalastaa samalla järvellä. Ministeri Lindénin puoluetoveri Kimmo Sasi on Ylen arvoa korostaessaan todennut, että Suomen tilanne on erittäin edullinen kaupalliselle medialle. Lisään vielä, että sen etuja ajetaan, ikään kuin ne olisivat yhtä arvokkaat kuin julkisen palvelun toimijan.
Panin jo Ylessä ollessani merkille, että yhtiön johto sen paremmin kuin toimittajatkaan eivät suuremmin kiihkoilleet julkisuuden palstoilla Ylen tehtävästä, vaikka lehdistö tuota tehtävää pyrkiikin taajaan määrittelemään. Peistä taittavat enimmäkseen parlamentaarikot, hallintoneuvoston jäsenet ja muut, vaikka heidän tuntemuksensa itse yhtiön käytännön toiminnasta ovat puutteelliset. Keskustelua vie lehdistö ja se koskee usein vain TV1:tä ja TV2:ta tai nettiä, vaikka Yleisradio on paljon paljon muutakin. Katsokaa vaikka Ylen kotisivulta.
Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Taisto Hujanen on sanonut, ettei minkään ”merkityksekkään mediaorganisaation lähtökohtana voi olla, että toiset määrittelevät, mitä se tekee”.(Apu 11/2010) Silti leegio kilpailevia tahoja on jo pitkään halunnut tämän määritelmän tehdä. Ne ovat jopa saaneet kansanedustajat sekaisin. Mitään järkevää ei Yleisradiosta ole lausuttu pitkään aikaan. Mutta jotakin sentään.
Pakko siteerata: ”Eihän Yle ole kauppias, joka myy kansalaisille ohjelmiaan. Yle on puolueettomuuteen ja riippumattomuuteen pyrkivä instituutio, joka pitää osaltaan yllä moniäänisyyteen ja tasa-arvoon pyrkivää yhteiskuntaa. Jokainen käyttää ’Ylen palveluita’ ihan vain kävelemällä vapaasti kadulla.” (Susan Heikkinen, Suomen Kuvalehti 11/2010) Näin tasokasta tekstiä en ole lukenut aikoihin. Tämä on se asian ydin. Yle on meidän jokaisen elämänlaadun takuu, se ei ole kenenkään yksityisen lompakon pullistaja.
Susan Heikkinen jatkaa, että ”markkinamekanistisen maailmankuvan sisäistäneet pässit” nurisevat yleisönosastoissa ja vaatiessaan ”vastinetta rahoille” joutuvat nolaamaan itsensä julkisesti. Näinhän se on.
PS.
Julkisen palvelun yksityiskohta: Laskin Radioteatterissa ollessani, joskus viitisen vuotta sitten, että Radioteatterin palkkioina ulkopuolisille tekijöille (kirjailijoille, käsikirjoittajille, dramatisoijille, ohjaajille, näyttelijöille, muusikoille, säveltäjille, suomentajille) maksama vuotuinen summa vastasi n. 45:ttä valtion taiteilija-apurahaa. En tiedä, mikä on tilanne radiodraaman kohdalla nyt enkä mitä nämä luvut ovat tv-draaman puolella, mutta kannattaa joka tapauksessa muistaa että kansalaisilta kerätyillä varoilla tuetaan myös suomalaista kulttuuria suuntaamalla näitä varoja suomalaisille tekijöille ja taiteilijoille. Myös osa Radioteatterin vakinaisen henkilökunnan työpanoksesta oli ja on edelleen taiteellista työtä, joka voitaisiin lisätä edelliseen laskelmaan.
PPS.
Tänään oli Hbl:ssa kaksikin juttua Ylestä. Lue.
Kommenttina edelliseen
Kommenttina edelliseen postaukseesi: olen myös sitä mieltä, että ääni-ilmaisu on täysin oma kenttänsä, ei muiden draamamuotojen etäispesäke tai oheistuote. On myös totta, että radiodraama tuskin koskaan saa yhtä suurta "näkyvyyttä" kuin muut, seksikkäämmät välineet; mutta kyse onkin kvaliteeteista, ei kvantiteeteista. Edellisiä vain on vaikeampi mitata.
Tämän maan mediakenttää vaivaa ylipäänsä se pienen maan ongelma, että kaikki tiedotusvälineet kirjoittavat kaiken aikaa samat asiat, esittelevät samat julkkikset - sillä logiikalla, että niin tekevät muutkin mediat, eikä ole varaa jättää väliin. Muissa maissa taas usein pyritään erottautumaan kilpailijoista, profiloitumaan eri näkökulmiin ja aiheisiin. Näin myös syntyy enemmän ns. keskustelua.