(Tämän tekstin lähetti "Koppakuoriainen")
Voiko ulkopuolisuuden ymmärtää tavoittamalla kohtaamisen? Jonkin varhaisen…
Olipa kerran… tyttö, 17 v. Hän toivoi tapaavansa pojan. Toive toteutui, keskellä ihmisvilinää, keskellä katua, keskellä Helsinkiä, noin vuonna 1975. Matka vei Stockmannin edestä Vironkadulle, jonne tyttö oli menossa. Pieniä sanoja, ajatuksenpätkiä, yltyvää keskustelua. Jaettu ymmärrys, ilo. Syysaurinko hehkui vaahteroissa. Sanottiinko mitään todella tärkeää; ehkei. ”Mutta olin onnellinen jo siitä, että hän sanoi haluavansa tulla mukaani. Hän tiesi, ettei matkasta tule sanaton.”
Ulkopuolisuus on tila, josta kohtaaminen tai sen mahdollisuus puuttuu. Kaikilla tasoilla, täydellisesti. Hylkäämistä viistävä, ja siksi niin kipeä.
Entä tietoinen ulkopuolisuus? Halu pysyttäytyä ulkopuolella, jotta näkisi kirkkaammin? Senkin olen kokenut.
