Skip navigation.
Home

Aina vähän jäljessä, aina vähän hämillään

(Tämän tekstin lähetti Elina Vanhanen)

Ollessani kahdeksantoistavuotias asuin talven Tzafon Jehudalla – vuorella lähellä Jerusalemia. Juutalaisen setäni kauhuksi pidin tuohon aikaan nenäkorua, ohutta hopeista rengasta oikeassa sieraimessa. Tämän lisäksi pyöräilin aamuisin arabihuivi kaulassa puolenkilometrin matkan kalkkunatarhojen ohi viereiselle moshaville lapioimaan lantaa. Olin töissä hevostallilla, jonka Etelä-Afrikasta Luvattuun Maahan muuttanut isonenäinen juutalainen oli perustanut henkensä pitimiksi. Hevostalli oli rakennettu kesken jääneeseen hotellinlaajennukseen, hevoset asuttivat näin hotellihuoneita, joiden ikkunoista oli upea näköala Tel Aviviin päin. Kirkkaalla ilmalla sieltä saattoi nähdä jopa pilkahduksen Välimerta.

Hevosia oli 26 ja ponit päälle, joita oli likainen tusina. Hepreankielisiä nimiä en osannut edes ääntää. Satulahuoneessa tuijotin kauhuissani koukeroisia nimilappuja varusteiden yläpuolella. Ensimmäisen työpäiväni päätyttyä tallinomistaja, isonenäinen juutalainen, antoi käteeni omenankokoisen avainnipun ja sanoi, että huomenna hän tulisi vasta puolenpäivän jälkeen. Saisin selvitä 26 hevosen ja likaisen ponilauman ruokkimisesta - ja niiden erilaisista ruokavalioista - omin päin. ”Okey” sanoin ujolla englannilla. Kotiinpäin pyöräillessä nieleskelin itkua aina kalkkunatarhoille asti.

Seuraavana iltapäivänä paikalle tulvahti joukko paikallisia nuoria. Kauniita, tummasilmäisiä, EastBack-reppuisia nuoria, jotka huutelivat iloisesti toisilleen hevosten selkien yli. Hakivat suvereenisti satulahuoneesta oikeat varusteet ja alakerran keittiön jääkaapista lämmintä Coca-Colaa. Nauroivat ja halailivat, sitoivat ruskeita luonnonkiharoitaan poninhännille ennen kuin nousivat kevyesti ratsaille. Jalustimet kilahdellen satulavöiden solkiin. Minä seisoin kottikärryjen vieressä mustassa poolopaidassa, onneksi sentään arabihuivi oli mykkyrässä repussa, enkä ymmärtänyt mitään, eikä kukaan sanonut minulle mitään. Ruskeat silmäparit katsoivat minua ehkä huvittuneen uteliaina, joku, jostain suomesta. So what?

SO WHAT.

Olla ei kukaan. Olla kotoisin ei mistään. Täysin vailla kiinnikkeitä tai maamerkkejä mistä sinua kartoittaa, millä kartoittaa itseäsi toisille. Irrallinen ihminen. Aina vähän jäljessä, aina vähän hämillään, vähän kömpelö, vähän varjossa. Aina lause puolinaisena, väärinymmärrystä seuraava kiusallinen hiljaisuus. Ja kaiken yllä, Davidin tähti tummuvaa iltataivasta vasten. Valitun kansan kauniit jälkeläiset, kapeanenäiset, kirkasotsaiset, ja minä slaavilainen suru suupielissä. Laitan hiljaisen rukouksen kielimuurin rakoon.

Ja se kuullaan.
Kuluu päiviä, viikkoja, viikkokausia, mutta se kuullaan. Davidin lapset kääntyvät hitaasti minun puoleeni ja hitaasti alan saavuttaa ihmisen muotoa. Yhtävertaista kuin heidän muotonsa. Vaikkakin erilaista, erinäköistä.

Ohut hopeinen rengas sieraimessa kiiltelee aamuauringossa. Pyörän pyörät pyörivät kevyesti, vaihde raksuttaa. Kalkkunat lehahtavat kotoisasti kauemmaksi kun pyörä ohittaa tarhan.