Kuuntelin ohjelman pitkästä aikaa. On kulunut jo yli kuukausi lähetyksestä. Mietin paljon sitä että täyttikö ohjelma itsensä, sille asetetut tavoitteet. Minun rimani sekä yleisessä dokumentaarisessa genressä olevan pelottavankin omakohtaisuuden tunnelman.
http://www.yleradio1.fi/mp3/dok_ulkopuolinenfi.mp3
Tavoitteenahan alunperin oli asettua kokonaan ulkopuolelle, koostaa ohjelmakin muiden materiaaleista, kokemuksista, äänistä ja kuvista. Tämä kuoli jo alkumetreillä. Tälläinen blogi, päiväkirjamainenkin ilmaisumuoto vaatii henkilökohtaisuutta, jotta sitä jaksaisi kirjoittaa. Samoin radiodokumentti lähtee henkilökohtaisesta kiinnostuksesta, innostuksesta aiheeseen tai materiaaliin. Jos sitä ei ole, ei ole leikkiä ja loppua.
Lähdinkin liikkeelle muutamasta kuvasta ja äänestä, ohjelmanteon kerästä. Katosin, kyllästyin ja ihmettelin. Sain materiaalia ja kysymyksiä muilta. Tuottaja ihmetteli, antoi tilaa. Innostuin muiden lähettämistä materiaaleista aluksi, ne tuntuivat pelastukselta. Mutta sitten tuli taas pääteasema. Dokumentin juna pysähtyi ja en osannut samaistua jonkin toisen kokemukseen ulkopuolisuudesta. Se on henkilökohtainen tunne joka tulee ja menee. Toisten ulkopuolisuus ja sen jakaminen on pelottava elämän imuri.
Loppujen lopuksi ohjelmaan päätyi kymmeniltä ihmisiltä ajatuksia, tekstiviestejä, lauseita ja ääniä. Pieniä palasia ulkopuolisuudesta. Ei isoja tarinoita vaan lyhyttä mutta suoraa ulkopuolisuutta. Se oli minulle helpompaa, antaa tilaa hetkeksi ja sitten hämmentää soppaa ohjelmanrakenteella ja äänillä.
Kaikenlaista materiaalia tuli ja piti olla. En vaan aina jaksanut. Kuviakin on miljoona kertaa vähemmän kuin ajattelin. Onneksi radiodokumentti on vapain ohjelmamuoto ja tuottaja ymmärtäjä. Monesti ohjelmani muuttavat muotoaan, varsinkin tälläisessä pitkässä, avoimessa, epämääräisessä projektissa.
Osa ohjelman rakenteesta on myös hatusta. Eli siis arvottu. Tasa-arvoiset ohjelmanpalaset järjestyivät näin kivuttomasti. Se oli metodi ja hattu se on mielikin.
Tämä onkin ensimmäinen radiodokumentti, nettiradiodokumenttin johon on kerätty materiaalia tekstiviesteillä ja muilla satunnaisilla välineillä. Ohjelmassa on materiaalia ympäri Suomen, ulkomailta ja tuntemattomien ihmisten sisältä. Ja minä en tavannut kuin yhden rotantappajan, kodin viihdekeskuksen sekä miehen kodissaan.
Pitkästä aikaa radiodokumenteissani ei esiinny suoraan minä, paitsi pari kertaa humalassa, baarissa hoilaamassa karaokea. Pakko ulkoistaa itsensä ja kuitenkin olla mukana, nöyränä, ilman suuria sanoja.
Dokumentissa olen kuitenkin kaikkialla. Yksinäinen nainen pimeässä hotellihuoneessa, ulkomailla. Se olen minä. Rottia jahtaava sanavalmis setä. Se olen minä. Turta hidas mies esittelemässä kotiaan. Se olen minä. Tuttujen ja tuntemattomien lähettämät viestit, ulkopuolisuudesta. Kaikki minun lähettämiä.
Niin siinä aina tapahtuu, löytää itsensä dokumenttinsa sisältä, ajatusten ja äänien maailmasta. Vasta sitten on valmis, kai. Radiodokumentissa ei minulle ole ulkopuolisuutta, on vain kaikenlaista.
Kuuntelin siis ohjelmani. Se on kaunis. Ainakin nyt aamuyöllä yksin koneen ääressä tuntuu siltä. Itkee pois pelkojaan ja ohjelmanteon tuskaa sekä pakoa. Nukkuvia lapsia ja avonaisia ovia. Onhan siitä jo aikaa, mutta portti sisälleni on enemmän auki. Pitkä matka vielä täydelliseen ohjelmaan, minuun.
Sitten viileään analyysiin, tekniseen ja tekemisen malliin. Mitä erikoista tässä ulkopuolisuuden nettiradiodokumentissa on?
Se on monimuotoisesti verkon ja erilaisten nykyviestimien avulla koottu. Materiaalia on paljon tuntemattomista lähteistä. Ensimmäinen kollektiivinen radiodokumentti. Osittain arvottu rakenne. Toinen blogia hyväksikäyttävä nettiradiodokumentti (ensimmäinen oli tekemäni http://www.kuolema.fi ). Ns. teostovapaa, eli vapaasti netin kautta levitettävä ohjelma. Kaikki musiikit ja äänet ovat tekemiäni sekä ohjelmassa esiintyvät ihmiset ovat vapaita. Ensimmäinen radiodokumentti joka julkaistaan, lähetetään netissä päivää ennen varsinaista radiolähetystä. Kaikenlaista.
Olenko tyytyväinen. Verkostoituminen on valhe.
Kiitoksia kaikille osallistuneille, kuulijoille ja muille.
Terveisin ulkopuolinen, Mikko Paartola.
