Anna Tulusto:
Luuletko että kitaraa, soittamalla voi parantaa maailmaa? kysyi Eppu Normaali vuonna 1988 kappaleessa Afrikka, sarvikuonojen maa.
Olen aina halunnut uskoa, että taiteella voi parantaa asioita. Taiteen kokeminen ja tekeminen ovat hyväksi ihmisen hyvinvoinnille. Ja onnelliset ihmiset hyväksi koko maailmalle. Haluan myös uskoa, että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa muullakin tavalla.
Alkukesän kiehtovinta katsottavaa televisiosta oli Bob Marleyn hienosta reggaeklassikosta nimensä saanut kuusiosainen dokumenttisarja Get up, stand up - musiikki politiikan voimana. Itävaltalaista tuotantoa oleva sarja palautti mieleen ajatuksen, että kevyellä musiikilla voi ja SAA olla painava yhteiskunnallinen sanoma. Sarja esitteli teemoittain erilaisia tiedostamisen ilmiöitä rock-kulttuurissa. Paikoitellen hieman epäloogiselta – ainakin ajallisesti ajateltuna – tuntuvat, mutta tunteita herättävät Get up stand upin jaksot kertoivat siitä, miten populaarimusiikin voimalla on otettu kantaa sotaa, rasismia ja ydinvoimaloita vastaan, puolustettu sademetsien suojelua ja kerätty rahaa Afrikan nälkäänäkeville. Kansalaisoikeustaistelu ja Vietnamin sotaa vastustanut liike Yhdysvalloissa, Etelä-Afrikan apartheid-politiikka, Chilen ja muiden Etelä-Amerikan sotilasdiktatuurien ihmisoikeusloukkaukset nostivat popparit barrikadeille.
Get up, stand up - Bob Marleyn ja Peter Toshin kirjoittama väkevä reggaekappale julkaistiin samana vuonna kuin synnyin, 1973. Se soi levysoittimessani, kun olin 16-vuotias ja halusin parantaa maailmaa. Musiikintunnilla aina joku pyysi, että laulaisimme amerikkalaisen folk-musiikin legendan Peter Seegerin tunnetuksi tuoman laulun We Shall Overcome. Ja me lauloimme. Ehkä runsaan kertauksen takia We Shall Overcomista tuli joksikin aikaa mielessäni kliseinen maailmaparannuslaulu, mutta tämän kesän dokumentti palautti erään ajan ja aatteen tunnussävelmän uudelleen arvoonsa.
Sarjaa katsoessa tunsin samanlaista kaihon sekaista kateutta, kuin joskus teini-ikäisenä. Miksi joukot yhdistyivät niin vahvoina silloin ennen? Suuret hyväntekeväisyyskonsertitkin, joista löytyy taatusti paljon kritisoitavaakin, hiipuivat jonnekin 80-luvulle. Toisaalta synnyttää nykypäiväkin kannanottojaan – jättikonserttejakin - kuten tuore Live Earth, seitsemässä maanosassa samaan aikaan järjestetty konserttisarja, jolla otettiin kantaa ilmastomuutokseen. Takavuosina konsertteja ja levyjä vain ilmestyi tiuhemmin, toivottavasti laatu korvaa nyt tiheän tahdin. Ilmastomuutoksen ehkäiseminen on yksi ihmiskunnan tärkeimmistä tehtävistä, kannanottamisen aiheena se vain tuntuu jollain tavalla siistimmältä aiheelta kuin nälänhätä tai rasismi.
Väitetään, ettei rockilla ole enää yhtä suurta yhteiskunnallista merkitystä kuin 30–40 vuotta sitten. Voisiko kuitenkin olla? Otetaan esimerkiksi rockin kotimaa Amerikka. Voiko Neil Young, joka julkaisi taannoin Living With War –levyn, joka - erästä kriitikkoa siteeraten - on ”kokoelma peittelemättömän suoria ajankohtaisia protestilauluja” muuttaa maailmaa? Entä texasilainen Dixie Chicks –yhtye, joka joutui oikeistolaisten hampaisiin pari vuotta sitten, kun yhtyeen laulusolisti kertoi häpeävänsä sitä, että on kotoisin samasta osavaltiosta kuin presidentti Bush? Tai Get up, stand up –dokumentissakin useasti vilahtanut Bruce Springsteen, jonka viime vuonna ilmestynyt Peter Seegerin kunniaksi tehty levy on yksi Springsteenin yhteiskunnallisimmista?
Toivon, että he voivat. Ja toivon, että muusikot muuallakin maailmassa uskaltavat haluta parantaa maailmaa. Esimerkkiä Get up, stand up – dokumentissa antoivat kymmenien muiden lisäksi esimerkiksi vihainen Bob Geldof, joviaali Bono ja väsymätön Harry Belafonte.
Miksi rokkarin pitäisi ottaa kantaa? Kysymys on perinteestä. Rock’n’roll synnytti aikanaan ilmiön, jota kauhisteltiin yhteiskunnassa. Se oli vaaraa ja kapinaa. Muusikot, ottakaa riski.
