Moni on valmis pakon edessä lähtemään pois kotiseudultaan päästäkseen töihin. Aina ei voi itse päättää, mihin kotinsa rakentaa ja mistä elantonsa hankkii. Mutta vaikka jokaisella on oikeus muuttaa pois omalta maaltaan ja asettua jonnekin muualle, on jokaisella kuitenkin oikeus myös juuriinsa ja oikeus tietää, mihin kuuluu. On voitava luottaa siihen, että elämä kantaa siellä, mihin on juurensa kasvattanut.

Voiko ihmisiä riepotella miten vain? Määrittääkö työn perässä resuaminen koko elämän rakentamista? Kun sitä on, siihen on uppouduttava ja sitä on haalittava eikä sinä saa yhtään antaa periksi. Työn on imettävä ihminen sisäänsä, ja ihmisen on annettava itsensä työlle ja uskottava, ettei se jätä, vaikka perhe ja ystävät väsyisivät.

Mutta: suhdanteet saattavat muuttua. Silloin ihminen todetaan tarpeettomaksi ja tuomitaan istumaan yksin tyhjään väliaikaisasuntoon, josta korttipelikaverit ovat jo kaikonneet. Kukaan ei kysy, mitä hän ajatteli seuraavaksi tehdä eikä kukaan tule ajatelleeksi, ettei tyhjä, kolea asunto ole hänen kotinsa, ettei hän kuulu sinne. Silloin saattaa tulla mieleen, että juonpa tuosta tuon pullollisen viinaa ja mietin huomista vasta sitten.

Juuret on helppo repiä irti: kohta ei elämä ole mistään kotoisin. Yhteiskunta ilmoittaa, että olet hylkiö, epäonnistunut yksilö, hädin tuskin virallisesti olemassa. Ja kaikki vain siksi, että et osannut tehdä itseäsi uudelleen tarpeelliseksi ja tuotannollis-taloudellisesti korvaamattomaksi. Ikään kuin ihmisen arvo olisi siinä, miten suurta voittoa hän tuottaa, eikä siinä, että hän on ainutkertainen yksilö, jolla on oma paikkansa tässä maailmassa.

Hyvät ihmiset, todellisuus koostuu tilastoista. Tässä tapauksessa tilasto on karu.

Nuoria työttömiä miehiä, tuollaisia 15-24 -vuotiaita toimettomana seisovia miehiä, oli täällä Suomessa heinäkuun lopussa 30 000. Se on 50,5 prosenttia tai 10 000 koltiaista enemmän kuin heinäkuussa 2008. 10 000. Se on suunnilleen saman verran kuin Keuruulla on asukkaita. Ajatelkaa nyt: Keuruun verran uusia työttömiä miehiä. Mihin ne laitetaan?

Meillehän kerrotaan, että nuorisotyöttömyys on vakava uhka kilpailukyvylle. Jassoo. Minäpä väitän, ettei sillä kilpailukyvyllä tee yhtään mitään, jos sitä tavoitteleva yhteiskunta ei halua leikkiä kaikkien kanssa samoilla säännöillä.

Jos kaikista nuorista yli 20 000 on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella, ja jos 10 000 on suorittanut pelkän peruskoulun ja 14 000 vain ammattikoulun, niin eihän silloin voi olettaa, että nämäkin tyypit vaan kiltisti ajattelevat yhteiskunnan parasta ja ryhtyvät töihin ja veronmaksuun, kunhan vaan ihan kohta kynnelle kykenevät. Ja ei, se ei ole vain niiden oma vika, koska maailma ei ole niin yksinkertainen paikka. Mitäs jos vaikka kysyttäisiin heiltä itseltään, missä meni vikaan?

Nuorten kuuluu päästä töihin, kuuluu saada oppia ammatti, kuuluu saada ottaa selvää, missä on hyvä ja mihin voisi ruveta. Heillä on siihen perustavanlaatuinen oikeus. Tässä järjestyksessä se menee eikä niin, että yhteiskunta voi vaan ottaa syntipukiksi ne, jotka eivät automaattisesti ja heti muutu huollettavista lapsista kunnon veronmaksajiksi.

Ensisijainen asia on nuorten oma oikeus saada fiksua työtä ja saavuttaa säällinen toimeentulo. Heillä on oikeus tulevaisuuteen, miten he sen sitten päättävätkin järjestää. Vasta sen jälkeen voidaan vaatia, että yhteiskunnan kassa saa kerrannaisvaikutuksista osansa.

Jos nuorilta ryöstetään heidän tulevaisuutensa, on yhteiskunnasta kohta kuulkaa leikki kaukana.

Ihmiset, tässäpä teille väite, jota ette hevin pysty kiistämään: se, joka ei itse ole köyhä, ei tiedä köyhyydestä mitään!

Köyhyyttä on, kun pienellä eläkkeellä sinnittelevä vanhus köpöttelee vaikean näköisesti kivitalon viertä, tai kun kolmen lapsen yksinhuoltaja yrittää ehtiä töistä tarhaan hakemaan flunssaisia lapsiaan kotiin. Köyhyyttä on päihdeongelmainen keski-ikäinen ihminen, joka on juonut perheensä, työnsä ja kotinsa ja johon kukaan ei enää usko. Kaikki nämä ihmiset ovat oikeasti olemassa, mutta vaikka te näkisitte heidät joka päivä, te ette silti tietäisi, millaista köyhyys on.

Kaikkein vaikeinta on ymmärtää, millaista köyhyys on silloin, kun sitä ei ihmisestä edes huomaa. Eivät läheskään kaikki minimituloiset, etuusviidakossa samoavat ihmisyksilöt nimittäin erotu lähimmäisistään, ja miksi pitäisikään. Köyhä saattaa olla saman rapun yksinäinen naapuri, joka on töissä tai ainakin ammattiin koulutettu. Tällä ihmisellä ei ole päihdeongelmaa, vaan hänen aatoksensa on kirkas ja aikomuksensa aito. Hänestä on vaikka mihin, ja hänen elämänsä on pitkä. Mutta yksi mutta hänellä on hän elää yksin.

Ja nyt ei puhuta sinkuista, ei cityseuraa hakevista ja sitä alati saavista. Nyt puhutaan niistä, jotka vaikka sairastuvat niin pahasti, että joutuvat vuodeksi sairaslomalle, niin että työelämä heittää häränpyllyä ja kaikesta tulee vaikeaa. Varsinkin, jos elää yksin.

Sillä yksin oleminen tarkoittaa: ilman puolisoa, ilman lapsia, ilman suurenmoisia verkostoja. Ja tämä tarkoittaa: ilman arkista keskusteluseuraa, ilman kättä, joka koskettaisi, ilman ratkaisuja, jotka toinen keksisi, kun syntyy ongelma.

Yksinäinen köyhyys on sitä, ettei jaksa ei osallistua toisten elämään, ei yhteiskunnan vaatimustalkoisiin, ei aina edes omaan arkeensa. Uupunut ihminen keskittyy olemaan olemassa, ja silloin on oikeasti olemassa vaara, että muuttuu näkymättömäksi.

Ihmiset, näettekö te näkymättömiä ihmisiä keskuudessanne, ovatko he siellä? Kyllä he ovat, teidän on vain katsottava tarkemmin.

Kansalaiset, minä en usko, mitä teistä sanotaan. Minä en usko, että te olette tyystin vieraantuneet politiikasta tai että teitä ei kiinnosta, kuka yhteiskunnan asioista päättää. Minä en usko, että te ette äänestä siksi, että teille on aivan sama.

Sen sijaan teitä etoo suomalaisen poliittisen järjestelmän sulkeutuneisuus ja suunnaton itsetyytyväisyys. Poliitikot käyttäytyvät kuin heillä olisi yksinoikeus keskustella politiikasta. He omivat politiikan itselleen ja kieltävät sen arvokkaimman ulottuvuuden, julkisen väittelyn. Vain jäsenille, lukee politiikan suljetussa portissa.

Te, kansalaiset, te kyllä ymmärrätte, miten tärkeistä ja monimutkaisista asioista politiikassa on kyse. Te vain törmäätte jatkuvasti siihen, että politiikkojen suljettu kerho ei tahdo kuulla teidän mielipidettänne. Eivät kiinnosta vaihtoehtoiset ratkaisumallit, ei tehtyjen päätösten kyseenalaistaminen, puhumattakaan kollektiivisesta kummastelusta.

Pitääkö tähän sitten tyytyä? No ei pidä, sillä meillä jokaisella on oikeus osallistua ja jokaisen meistä on päästävä päättäjäksi, jos niin haluamme - me kaikki olemme yhteiskunnan omistajia.

Mutta nykyisessä systeemissä oikeuden ja pääsemisen välissä on paitsi portti, myös roppakaupalla korruptiota, joka pilaa koko jutun. Se ei kenties merkitse lahjontaa tai merkittyjen seteleiden siirtämistä kourasta toiseen. Mutta järjestelmän sisäistä rappioitumista se merkitsee. Se on tyytymistä omiin sisäisiin moraalikäsityksiin ja avoimesti toisenlaisten näkemysten hyljeksintään. Se on moniarvoisuuden kieltämistä ja omien sulkeutuneiden arvojen pönkittämistä. Se on jotain, joka vaikuttaa vähintäänkin arveluttavalta.

Siksi, rakkaat kanssakansalaiset, politiikan muuri on murrettava! On ryhdyttävä äänekkääseen väittelyyn, vaikka sitten ilman lupaa. Politiikka on arvokasta, ja politiikan tekeminen on perusoikeus parhaasta päästä.

Ja muistakaa: se on myös paras keino varmistaa, että ihmisten oikeudet ylipäätään toteutuvat!

Hyvät ihmiset, hyvät erilaiset ja samanlaiset oppijat, hyvät lapset ja aikuiset, hyvät julkiset ja hyvät yksityiset kansankynttilät: Suomen koululaitos on pulassa. Missään toisessa maailman parhaassa koululaitoksessa ei ole asiat niin hyvin, että opettajia olisi varaa pidätellä kotosalla ilman palkkaa samalla, kun oppivelvollisuuttaan suorittavat oppilaat koettavat keskenään keksiä tekemistä. Meillä sen sijaan rikotaan kasvatussopimusta räikeästi.

Sopimuksen mukaan lasten on käytävä yhdeksän vuotta peruskoulua ja huoltajien on huolehdittava lapsensa kouluun joka päivä. Julkisen vallan taas on huolehdittava, että peruskoulussa annettava opetus edistää sivistystä ja yhteiskunnallista tasa-arvoisuutta sekä oppilaiden edellytyksiä kehittää itseään koko elämänsä ajan. Ja vieläpä yhdenvertaisesti koko maassa. Jos opettajat lomautetaan viikoksi, ei kenties rikota lakia, mutta sopimusta kylläkin.

Vaan seuraako sopimusrikosta sanktioita? Ei, ei meillä. Meillä on varaa ihan mihin vain. No, tietenkin te nyt kysytte, että kuinka pahasti se muutaman päivän tai viikonkaan hötkyily tavallisen kouluarjen keskellä mitään häiritsee. Mutta kun ei se jää siihen. Ensin on 5 a:n Pirkko pakkolomalla, ja sillä välin 5 b:n Terttu yrittää Pirkonkin muksujen kanssa noudattaa opetussuunnitelmaa. Sitten jää 5 c:n Paavo töihin tulematta, ja sen jälkeen Kerttu, puhumattakaan Taunosta, jonka piti opettaa kaikille korkeushyppyä. Kohta onkin jo toista kuukautta kulunut ja prosessit on levällään kuin porvarihallituksen julkinen keskustelu.

Ryhmäkoko on samalla vaihdellut jokaisessa luokassa vuorollaan kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen  eikä ryhmäkoko todellakaan ole opettajien salakielinen viesti siitä, että he inhoaisivat työtään, vaan se ironista kyllä kertoo ihan suoraan, kuinka monta keskittymiskyvytöntä räkänokkaa luokassa kulloinkin etsii itseään. Ja tämä taas on paitsi mukavuus-, mielekkyys- ja kohtuullisuuskysymys, myös argumentti turvallisuudesta, vähintäänkin henkisestä turvallisuudesta.

Ei ole yhdentekevää, onko kunnan työntekijä työssään tekemisissä puistojen, vesitornien vai kasvavien lähimmäistensä kanssa. Lapsilla nimittäin on oikeus vaatia, että koulusopimuksesta pidetään kiinni, ja vanhemmilla, että se laitos, johon he lapsensa luovuttavat, kohtelee näitä säädyllisesti ja tasavertaisesti.

Kummassa luokassa lapset ihan oikeasti ja vilpittömästi tahtoisivat kouluaan käydä, täpötäydessä ja kaoottisesti itseohjautuvassa, vaiko järkevän kokoisessa, rauhallisessa, työhönsä keskittyvässä ja sosiaalisesti tolkullisessa? Älkääkä nyt vain sanoko, ettei se aina ole sellaista kumminkaan, sillä sillä vastaväitteellä ei ole tässä keskustelussa mitään virkaa. Ei voida huonontaa, köyhdyttää, surkeuttaa tai säästää idioottimaisen lyhytnäköisesti sillä perusteella, ettei asiat ole aina niin hyvin muutenkaan. Jos kunta x lomauttaa ja joutuu siksi koko lukuvuoden ajan luopumaan yhdestä viikkotunnista äidinkieltä, ja kunta y ei lomauta eikä luovu, ei yhdenvertaisuus toteudu, ja sillä siisti. Ja tämä on ihmisoikeuskysymys.

Vaatikaa opettajien lomautusten vakavaa uudelleenarviointia kaikissa Suomen kunnissa. Ja vaatikaa, että vaikka kunnat eivät yksinään kykenisi luovempiin talousratkaisuihin, niin lainsäätäjä ainakin säätää lain, joka silti tai juuri siksi kieltää säästämisen opettajien työstä.

Ei voida säästää ihan kaikesta ja ihan kaikilta vain sillä perusteella, että silloin surkeus jakautuu tasaisesti ja jakautuessaan lievenee ja laimenee. Kun ei lievene, eikä laimene, ei silloin, jos on kyse jostain niin tiheästä, sakeasta ja väkevästä kuin ihmisten väistämätön yhteisö, jossa vanhemmilla on vastuu ja velvollisuus nuorempiaan kohtaan.

Oikeutta ihmisille! Suoraa puhetta tasavertaisuuden harhasta. Puhelin suoraan lähetykseen on (09) 144 800.

Alkusyksyn lauantaipäivien suorassa ja pelottomassa Suoraa puhetta -sarjassa käsitellään ihmisoikeusasioita. Suoraan kontaktiin kuuntelijan kanssa heittäytyy Jussi Förbom, joka väittää, että Suomi loukkaa ihmisoikeuksia.

Miten oikeudenmukainen maamme on, ja miten YK:n Ihmisoikeusjulistuksen artiklat täällä toteutuvat? Jokaisessa lähetyksessä kuullaan "Ihmisen tarina" ja studiossa on asiantuntijoita kommentoimassa ja kenties antamassa ongelmaan myös ratkaisuehdotuksia.

Ohjelmissa puhutaan mm. lapsista, luottokorttidiktatuurista, maassamuuttajista, köyhyydestä ja korruptiosta. Jokaisessa lähetyksessä kuullaan päivän aiheesta manifesti sekä ojennetaan kuuntelijalle teemallinen 'Kansalaisen Työkalupakki' asioiden parantamiseksi.

Jussi Förbom on 37-vuotias helsinkiläissyntyinen tekstityöläinen ja mikroyrittäjä. Hän on elokuvatiedettä lukenut filosofian maisteri, joka on työskennellyt mm. kulttuurisihteerinä ja toiminnanjohtajana. Förbom asuu puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa omakotitalossa Hyvinkäällä, mutta ei omista autoa. Hän toimii Amnestyn Suomen osaston puheenjohtajana, koska ei voi sietää yhteiskunnallista välinpitämättömyyttä tai älyllisesti epärehellisiä ratkaisumalleja.

Lauantaisin 29.8. - 24.10. klo 12.15 - 13.57.

Soita Jussi Förblomille suoraan lähetykseen numeroon (09) 144 800.