Suomalaiset, meillä on upea maa, oikea mallimaa. Varsinkin sananvapausasiassa Suomi on oikein top tenissä, sillä meidän on kymmenen vuoden aikana jopa seitsemän kertaa todettu loukanneen Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen sananvapausartiklaa. Se on huikea suoritus.

Huikeaa on sekin, että Suomessa kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa, mutta kuka tahansa saa myös väittää, ettei niin olisi saanut sanoa, ja että nyt kyllä vedät sanasi takaisin. Näin saa väittää vallankin pääministeri, suurenmoiseksi lähdesuojan puolustajaksi ilmoittautunut valistunut johtaja, joka aggressiivisesti vaatii suojan murtamista heti, kun media väittää jotain, mitä hän ei voi sietää.

Suomessa poliitikoilla on ylipäätään oikeus sanoa, että lehdet ovat ihan itse keksineet kaiken, mitä ovat kirjoittaneet, ja että kyllähän nyt kansa mieluummin poliitikkoja uskoo kuin mediaa, joka vain tahallaan käyttää väärin valta-asemaansa ja tuulesta tempaa epätotuuksia heistä, kansan itse valitsemista rehellisistä edustajista.

Vaan nytpä tähän viattomuuden tiiviiseen tynnyriin on pilkkakirveellä iskettävä reikä ja reiästä saatettava julkisuuteen vuoto. Vuoto on välttämätön, sillä vain sen avulla voidaan julkistaa eli tehdä näkyväksi eli saattaa kansalaisten tietoon, ettei kyse ole vain jutun tekijän ja sen väärin kohdellun kohteen välisestä mittelöstä. Kyse on myös yleisön eli kansalaisten eli meidän oikeudesta saada tietoa.

Aivan varmasti poliittinen järjestelmä mieluummin päättäisi asioista keskenään, ja aivan varmasti se mielellään olisi vallan kokonaan keskustelematta, varsinkaan mistään keskeneräisestä. Vaan sepä ei sananvapauden tunnustavassa oikeusvaltiossa onnistu, ja kyllä Suomenkin kannattaa ilman muuta sellaiseksi pyrkiä.

Siinä on nimittäin sekin hyvä puoli, että kun sananvapauteen ihan oikeasti aletaan uskoa, saa niistä keskeneräisistäkin asioista sanoa sen jälkeen myös semmoista, joka ei toisten mielestä lainkaan ole se oikea totuus tai tulkinta. Eikä kukaan voi sellaisen väärinsanojan suuta tukkia, sillä vapaan sanan kailottaminen ei monen ihmisen hartaista toiveista huolimatta kulu siitä, että sitä kailottaa.

Suomalaiset, oletteko kuulleet puhuttavan pohjoisesta ulottuvuudesta? On syytä tehdä selväksi, mitä se oikeasti tarkoittaa.

Pohjoinen ulottuvuus on osa suomalaista todellisuutta, mutta toisin kuin matkailunedistäjien haavekuvissa, se ei ole vain taloudellisesti tuottoisa temaattinen painopistealue, vaan pohjoisessa asuvan kansan omaa maata. Pohjoinen on saamelaisten kotiseutu, joka ei katso valtioiden rajoja, vaan ulottuu Suomesta Ruotsiin, Ruotsista Norjaan ja Norjasta Venäjälle. Siellä kesän valo ja talven pimeys ovat kaikille samat, ja siellä maisema on laaja ja vanha.

Pohjoinen ulottuvuus on velvoite, imperatiivi, joka on kohdistettu hyvinvoivalle ja etuoikeutetulle enemmistölle, valtaa pitävälle väestölle. Ymmärrä, se käskee, myönnä, ja ennen kaikkea: tunnusta.

On ymmärrettävä sana kansa ja käsitettävä, että on mahdollista elää kansana kansan sisällä ja silti olla kokonainen, vahva ja elävä yhteisö, joka haluaa itse päättää omista asioistaan. Saamelaiset ovat tällainen kansa.

On myönnettävä, että saamelaisten kansalla on oikeuksia, joita myös suomalaisten enemmistön on puolustettava. Ja on tunnustettava, että kansan on saatava elää, asua ja harjoittaa elinkeinoaan siellä, missä he alunperinkin ovat eläneet ja asuneet. Juuri siksi he ovat alkuperäiskansa.

Alkuperäiskansa ei ole jotain, jonka voimme mielessämme sijoittaa imperialistisiin seikkailutarinoihin tai hukata eksoottiseen kaukaisuuteen. On sysättävä sivuun eksoottisuuden valheellinen harhakuva ja tunnustettava, että saamelaiset elävät meidän kanssamme aivan samassa konkreettisessa yhteiskunnassa.

Ja juuri tämän yhteiskunnan on kannettava vastuunsa siitä, että saamelaiset voivat tulevaisuudessakin asua ja tehdä työtä nimenomaan pohjoisessa, sillä se on heidän kotinsa. He ovat todellinen pohjoinen ulottuvuus.

Kansalaiset, jos minä yhden asian saan teille sanoa, yhdellä lauseella maailmaa teille avata, kuuluu se ehdottomasti näin: pysykää loitolla rasismista!

Unohtakaa kerta kaikkiaan, että kukaan koskaan on ollut sitä mieltä, että toisen värinen tai toisaalta kotoisin oleva jotenkin uhkaisi meitä, jotka olemme samanlaisia. Ei ole mitään samanlaista. Ne, jotka täällä ovat vähemmistössä, ovat toisaalla enemmistössä. Ne, jotka täällä poikkeavat katukuvasta, kiinnittäisivät huomiota sinuun, kun saapuisit heidän luokseen. Jokainen on jossakin tavanomaisen näköinen, eikä sillä ole mitään väliä, että se jossakin ei satu olemaan juuri täällä.

On älyllisesti epärehellistä luokitella ihmisiä, sillä jokainen meistä tietää, miten monimutkainen olento ihminen on, ja miten paljon monimutkaisemmaksi hän käy, kun on tekemisissä toisten monimutkaisten ihmisten kanssa. Jokainen ihminen kantaa itsessään lukuisia määrittelyn näkökulmia, ja jokin niin banaali asia kuin ihonväri on aivan vihoviimeinen syy väittää jotakuta alempiarvoiseksi kuin toista.

Rasismi on auringonlaskun ismi. Se on hämärässä hiippailevien, omituisia rotuideologisia idiotismeja hellivien ressukoiden märkä uni siitä, että he muka olisivat toisten yläpuolella. Miksi ihmeessä kukaan olisi?

Rasismi on monimutkaisiin korulauseisiin tai muka-huolestuneeseen yhteiskuntakritiikkiin verhottua pelkoa siitä, että onkin väärässä, että toisen värinen ei olekaan hirviö. Rasismi on vihaa, jonka rasisti on sisäistänyt niin perusteellisesti, ettei enää huomaa vihaavansa, vaan luulee rakastavansa. Rakastavansa milloin mitäkin, isänmaataan, kulttuuriaan, samanlaisia lähimmäisiään, jopa oman maailmankuvansa ääliömäistä mustavalkoisuutta.

Mutta älä usko rasistia, vaan pysy loitolla hänestä, sillä hän haluaa sokaista sinut, jotta et näkisi maailman värejä riittävän tarkkaan. Äläkä varsinkaan usko rasistia, joka sanoo, ettei ole rasisti, sillä se on vain osoitus siitä, että jopa rasisti tietää, ettei kannata leimautua pelkurimaiseksi ihmiskieltäjäksi.

Rakkaat lähimmäiseni, asia on äärimmäisen yksinkertainen: jos ihminen sairastuu, häntä on hoidettava ja hänestä on pidettävä huolta.

Tämä yhteiskunnallinen ja inhimillinen tosiasia ei muutu toiseksi siksi, että ihminen sairastuu syövän tai diabeteksen sijaan mielen sairauteen. Se ei muutu siitä, että ihmisen mieli pirstoutuu tai hän masentuu. Kyse on yhtä kaikki sairaudesta ja ihmisestä, joka on sairastunut.

Vaikka asian siis pitäisi olla hyvin yksinkertainen, me jostain syystä suhtaudumme siihen hyvin monimutkaisesti. Meitä nolottaa puhua depressiivisyydestä. Kaikki, mikä liittyy traumoihin tai ahdistukseen on meistä hankalaa, ja me mielellämme sysäisimme sivuun koko aiheen. Mielen sairastuminen on
epämääräistä ja omituista, jotain, jota ei voi kliinisesti ja yksiselitteisesti määritellä. Me ajattelemme, että masennus on häiriötila, poikkeama normaalista, luisumista pimeälle puolelle.

Ja niinpä me turvaudumme alkukantaisiin reaktioihin. Sen sijaan, että huolestuisimme ja kokisimme empatiaa, me leimaamme mieleltään sairastuneen ihmisen kummalliseksi ja jotenkin tasapainottomaksi – sanalla sanoen hulluksi. Hullussa on se hyvä puoli, että hänen kanssaan meidän tarvitse olla tekemisissä, sillä hänhän on mielenvikainen ja siis ilman muuta vaarallinen.

Mitään normaalia tai tavanomaista ei kuitenkaan ole. Me emme ole samanlaisia kuin kaikki muut, emmekä me myöskään sairastu samalla tavoin kuin kaikki muut. Yhteistä on vain se, että jokainen sairastunut tarvitsee apua, hoitoa ja huolenpitoa.

Kun jotain hajoaa ihmisen sisällä, elämä hidastuu ja elossa oleminen vaikeutuu. Silmien eteen laskeutuu sumu, keskipäivän aave istuutuu vastapäätä. Älä hyvä ihminen torju sellaista, jolle niin käy, sillä saattaa olla yhdestä terveen ihmisen tekemästä aloitteesta kiinni, että sairastunut saa apua ajoissa.

Arvoisat valtakulttuurin edustajat, oletteko koskaan pysähtyneet pohtimaan, mikä on edustamanne maailmankuvan oleellisin ominaisuus? Siis tämän keskiluokkaisen, keski-ikäisen, keskipainoisen ja ennen kaikkea keskinkertaisen elämänkatsomuksen tärkein juttu?

Ei, se ei ole se, että suhtautumalla kaikkeen keskiarvoasenteella te ette itse asiassa suhtaudu mihinkään mitenkään. Umpitavallisen keskitien valtakulttuurin huomattavin arvo on se, että koska se on niin laajalle levinnyttä, niin suunnattoman passiivista ja niin vallitsevaa, se on itse asiassa lakannut olemasta yhtään mitään. Se on kuin valtava, näkymätön sateenvarjo, jonka suojissa lukemattomat alakulttuurit kukoistavat.

Kuten esimerkiksi tyttöjen kulttuuri. Ei pidä olla naiivi ja kuvitella, että tytöt ilman muuta tekisivät mieliksi keskinkertaisuudelle ja sopeutuisivat sen ahtaisiin raameihin. Ei pidä olla ylimielinen ja epäsensitiivinen ja hokea, että tuo nyt on noita tyttöjen juttuja ja että oikeastihan tekin haluatte olla samanlaisia kuin kaikki muutkin.

Jos tytöt tahtovat tehdä toisin kuin pojat tai eri tavalla kuin kaikki muut tytöt, sallikoot samanlaisuuteensa alistuneet aikuiset sen heille ja toivokoot, että pystyisivät itse samaan. Harmaan massan keskiarvoja ei uhkaa, että joku pintamuodin sijaan kokee pukea päälleen muhkean mekon tai mustaa muovia. On naurettavaa kuvitella, että toisten rohkeus persoonallisuuteen jotenkin vaarantaisi toisten pelkuruuden.

Omintakeista tai omaehtoista olemustakin koskee tästä huolimatta samat säännöt kuin massaan sulautumista. Vaikka toinen olisi laittautunut miten silmiä hivelevän ihanaksi, vain hänellä itsellään on määräysvalta omaan ihanuuteensa. Erilaisen ihmisarvoa ja intimiteettiä on kunnioitettava aivan yhtä absoluuttisesti kuin samanlaisen. Jos haluat katsoa, katso, mutta älä kuvittele, että saisit puuttua.

Rakkaat lapset, hyvät vanhemmat, sallikaa minun lausua teille muutama latteus: ”Ei koulua, vaan elämää varten”. ”Mitä isot edellä, sitä pienet perässä”. ”Joukossa tyhmyys tiivistyy”.

Kuulostiko tutulta? Entä paikkansapitävältä? Niin arvelinkin. Kliseet ovat kliseitä siksi, että ne ovat totta. Ne kertovat ihmisten välisistä suhteista jotain oleellista. Te kaikki siellä ja minä, me tiedämme, ettei koulua käydä siksi, että sellainen nyt on satuttu perustamaan. Sitä käydään siksi, että oppisimme olennaisia asioita maailmasta. Tätä oppimista on pidetty jopa niin arvokkaana asiana, että oikeudesta siihen on säädetty ihmisoikeussopimuksissa ja laeissa.

Hyvä. Koulu on siis, ainakin periaatteessa, yhteiskunnan suojeluksessa. Mutta entä ihmiset koulun sisällä? Ottaako kukaan tosissaan huomioon, että koulu on kuin pelikenttä, jossa voimakkaat sosiaaliset jännitteet ohjaavat oppilaiden välisiä suhteita. Jos oppilas x haluaa käyttää valtaa ja alistaa oppilasta y, hän saattaa samalla sinetöidä tämän koko kouluajan kohtalon. Kiusattu, ressukka, päähän potkittu, kaikkien hylkäämä.

Entä ottaako kukaan tosissaan huomioon, että koulun sosiaaliset jännitteet eivät vaikuta vain koulussa, vaan kaikkialla, missä koulua käyvät lapset ja nuoret liikkuvat ja vaikuttavat. Uhkauksia saatetaan esittää illalla nuorisotalon nurkalla, niitä saatetaan tekstata öisin kännykkään tai ujuttaa irc-gallerian kommentteihin. On myös täysin mahdollista, että uhkauksien kohde ei suurin surminkaan pukahda niistä aikuisille mitään.

Siksi aikuisten on tajuttava, että on kyse kasvamisen suojelemisesta. On kliseistä sanoa, että ”ne muut nyt vaan meni sen Marko-Anteron mukaan, kun se vähän sitä Jyri-Petteriä höykyytti”. Sen sijaan on sanottava, että ”höykyyttäminen loppuu nyt, ja sillä uhkailu samoin”. Sekä Jyri-Petterillä että Marko-Anterolla on oikeus käydä koulua rauhassa, oikeus opetella ihmiseksi rauhassa. Koulua on suojeltava, ja ihmisiä sen sisällä on suojeltava kaksin verroin.

Rakkaat lähimmäiseni, Suomessa vallitsee väkivallan kulttuuri! Täällä puukotetaan epäröimättä, kidutetaan henkisellä painostuksella, raiskataan kuka tahansa ja vähät välitetään toisen ihmisarvosta. Täällä surmataan, tapetaan ja murhataan, kännissä ja selvin päin. Täällä myös kuvitellaan, että väkivalta on meihin jo geeneissä istutettu, että silmitön kajoaminen toiseen on väistämätön kohtalo. Mutta ei se ole niin, sillä mitään ei ole ennalta määrätty.

Suomessa tavallinen mies saattaa olla despootti, joka törkeästi alistaa puolisonsa valtansa alle. Hän voi tehdä sen niin, ettei kukaan näe tai edes aavista, ettei yhtäkään mustelmaa nouse iholle. Hän vaatii ehdotonta kuuliaisuutta, ja kaikki, mitä vaimo tekee, voi olla tekosyy kiristää otetta. Ja vaikka yhtäkään iskua ei lävähtäisi, on kyse hirvittävästä väkivallasta.

Suomessa tavallinen mies saattaa olla myös hirviö, joka lyö naiselta hampaat sisään, iskee silmän umpeen ja riuhtoo jäsenet sijoiltaan. Ja lapset katsovat vieressä, piiloutuvat ääneti sängyn alle ja pelkäävät liikaa kertoakseen kenellekään.

Väkivalta on sietämätöntä, epäinhimillistä ja tappavaa. 20 naista, 20 naista armaat lähimmäiseni, kuolee joka vuosi siksi, että entinen tai nykyinen puoliso lyö, hakkaa, paiskoo ja puukottaa. Eikä yhteiskunta reagoi juuri mitenkään.

Vaan nyt, nyt tämän on muututtava! Viranomaisten, terveyden ammattilaisten ja julkisten vastuunkantajien asennevammat on murrettava! Aivan liian usein nostetaan vielä kädet pystyyn tai tuijotetaan lyöjän promilleja. Aivan liian usein annetaan tekijän kertoa, mitä muka on tapahtunut. On niin vaivatonta unohtaa, ettei ihminen henkihieverissään pysty puolustamaan itseään.

Kyvyttömyys auttaa on aivan yhtä raukkamaista kuin kyvyttömyys olla lyömättä. Jos yhteiskunta ei auta, se syyllistyy itse henkiseen väkivaltaan ja pelon laillistamiseen. Mutta pelolle me emme saa antaa valtaa.

(Sairastapauksen vuoksi tämä syyskuussa 2009 lähetetty ohjelma kuullaan myös lauantaina 7.11.2009 klo 12.15 - 13.00.)

Rakkaat suomalaiset ja kaikenmaalaiset ihmiset, kannustan teitä ennakkoluulottomaan sana-analyysiin. Kuvitelkaa mielessänne käsite turvapaikanhakija. Erotelkaa sitten käsitteen kolme eri sanaa toisistaan ja tarkastelkaa niitä. Turva, paikka ja hakija.

Turva tarkoittaa jotain, joka on inhimillisempää ja parempaa kuin hätä, vaara tai pelko. Paikka on sijaitsemista, jossain olemista. Turvapaikka on olemista jossain, jossa ei tarvitse pelätä ja josta ei koe tarvetta paeta. Hakija taas – no, hän on tässä tapauksessa ihminen, jolla on tarvetta hakeutua turvaan, paikkaan, jossa saa olla turvassa.

Mitä käsite turvapaikanhakija siis meille kertoo? Se luo kuvan ihmisestä, joka on syystä tai toisesta hädänalainen, pelokas ja vaarassa. Se tarkoittaa, että ihminen pyrkii hakeutumaan paikkaan, jossa asiat olisivat toisin, jossa voisi olla turvassa.

Ja mitä me teemme, miten me tähän ihmiseen suhtaudumme? Me haluamme, että hän selostaa ja erittelee, millaista hätää tai miten syvää pelkoa hän on kokenut. Me vaadimme häntä muistamaan yksityiskohtaisesti ja kuvailemaan tarkasti turvattomuutensa olosuhteita. Me edellytämme, että hän asettaa sivuun traumansa ja inhimillisen hätänsä ja vakuuttaa meidät.

Me myös laadimme raportteja paikasta, josta hän on kotoisin. Me väitämme, että raportista käy ilmi, miten turvallista tai turvatonta tuossa paikassa on. Meistä on selvää, että raporttimme tiedoilla on suurempi painoarvo kuin ihmisen omalla kertomuksella. Ja niinpä me sanomme turvapaikkaa hakevalle ihmiselle, että hän on väärässä: raportin mukaan hän on täysin turvassa myös siellä, mistä on paennut.

Ihminen ei pakene viekkaudella tai vääryydellä. Ihminen pakenee, koska hänen henkeään uhataan tai koska hänen elämänsä on käynyt sietämättömäksi. On meidän velvollisuutemme auttaa ihmistä, joka etsii turvaa. Hän ei ole rikollinen eikä uhkatekijä, vaan lähimmäinen, joka ansaitsee uuden mahdollisuuden.

Rakkaat lähimmäiset, kerron teille tarinan perheestä.

Perheeseen kuuluivat äiti, isä ja Anna. Annasta tuntui, että äiti ja isä rakastivat häntä ja pitivät huolen, vaikka heillä menikin joskus huonosti.

Yhtenä yönä Anna kuitenkin kuuli, miten isä huusi äidille. Sitten huusi äiti, vielä kovempaa. Aamulla isää ei näkynyt missään, vaikkei hänellä ollut töitä eikä hän koskaan mennyt aamuisin mihinkään. Anna kysyi äidiltä, missä isä oli, mutta äiti oli vaan hiljaa ja sillä oli poolopaita, vaikka oli kesä.

Anna muutti lastenkotiin. Vuodet kuluivat. Anna valvoi öisin tuntikausia ja mietti, mitä sossun täti oli sanonut. Että ehkä oli ihan hyvä, ettei sitä sijaisperhettä koskaan ollut löytynyt. Että kun Anna varmaan pääsisi pian takaisin kotiin, niin oli varmaan hyvä, ettei hän ollut kiintynyt uuteen äitiin.

Anna ei ymmärtänyt, mistä täti puhui. Ei Annalla ollut kuin yksi äiti, mutta se oli paskapää, koska ei kuunnellut Annaa vaan tolkutti vain, että aikuisten pitää saada asioita hoidettua. Siinä paperissa koulussa oli lukenut, että lapsella oli oikeus elää perheessä. Mutta heidän perhe oli kyllä jo lakannut, koska isä oli jossain ja äiti oli omituinen. Ja tolkutti vaan, että hän päättää, koska hän on huoltaja.

Anna inhosi aikuisten sanoja. ”Huoltaja”, ”huostaan otettu”. Anna tahtoi, että olisi otettu syliin eikä mihinkään huostaan. Miksi semmoista piti erikseen päättää. Ei Anna halunnut olla huostassa, vaan olemassa. Sillä tavalla, että huomattiin. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää.

Sitten Anna taas muisti sen äänen. Sellainen lämähdys, tai niin kuin raskas mätkähdys. Ja sitten hirveä rämähdys. Aamulla eteisen peili oli ollut sirpaleina roskiksessa. Äiti ei ollut vastannut mitään, kun Anna oli kysynyt, että miksi.

Tarinan opetus on, että on aikuisten velvollisuus selvittää lapselle, mitä on tapahtunut. Sen jälkeen on kuunneltava, mitä lapsi tilanteesta ajattelee. Vasta sitten voidaan tehdä päätöksiä, jotka muuttavat lapsen koko loppuelämän. Muuten käy kuten Annalle, eikä lapsi enää koskaan saa yöllä unta.

Nyt on kuulkaa hullut päivät! Joku puhui jotain jostain lamasta, mutta ei meidän siitä tarvitse välittää. Me voidaan sen sijaan kuluttaa ja ostaa ja shoppailla, ja hankkia ja hoitaa ja törsätä. Ihan mitä vaan, kunhan on uutta ja ihan mistä vaan, kunhan on halpaa ja säihkyy ja pyörii ja soi!

Vaan mistäpä rahat? Tili on tyhjä eikä työtä ole luvassa, ei ainakaan juuri nyt eikä ainakaan riittävän hyvällä palkalla. Mitenkö aukeaisi siis köyhän kulutusjuhla? No kuule, otapa luottoa, tekstaapa vippiä, hoidapa hynää ihan mistä vaan ja miten kalliilla tahansa. Onhan nyt ihmisellä rahaa oltava, ja pienituloisella varsinkin. Ja nuohan sitä paitsi oikein tyrkyttävät sitä, kerrassaan tunkevat kaikkien taskuihin. Vippiä vippiä, fyrkkaa fyrkkaa, halvalla halvalla, nopeasti ja saman tien!

Kunnes sitten koittaa päivä, jona tiedot asiakkaan veloista kirjataan järjestelmään. Sen jälkeen on julkista tietoa ja kaikille selvää, että velallisen luotto on loppunut eikä häneen saa enää suhtautua täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä. Ilman luottoa velallinen ei voi hankkia mitään, sillä arjen hinta on nousussa ja ainut maksutapa on luotto. Velalliselle ei saa myydä eikä hänen kanssaan saa tehdä sopimuksia. Hän on yksinomaan häiriöksi, sillä hänessä on häiriömerkintä.

Luoton saaminen on sietämättömän helppoa, mutta jokainen, joka myöhästyy viimeisestäkin eräpäivästä, putoaa syvään, markkinoiden kaivamaan ansaan. Mutta luottofirmoja tämä ei huoleta, sillä ne kyllä saavat aina omansa, siitä pitävät perintäfirmat huolen. Ja jos eivät perintäfirmat, niin käräjäoikeus sitten.

Ihmisille myydään heidän oma ihmisarvonsa pilkkahintaan, mutta huikealla korolla, eikä kukaan kysy, kuinka monet kaupat olet jo tehnyt. Kunnes otat yliannostuksen ja kaadut luottotiedottomana koronkiskureiden jalkojen juureen. Ja siihen loppuvat hullut päivät.