27.12.2005 klo 22.50 TV2
Jailhouse Rock

Kuva: Kuvanauhalta

- musiikki on naisvankien pelastusrengas

Bredvedtin naisvankila Norjassa. Muurien ja kalterien takaa kaikuu musiikki. Soitto ei ole puhtainta mahdollista eikä vailla soraääniä, mutta volyymia ja tunnetta tulvillaan. Bändissä soittavat Bente, Ulla ja Mona rakastavat musiikkia. Vankilatuomiotaan istuvat naiset ovat löytäneet musiikkiterapeutti Venja Ruud Nilsenin johdolla sisältöä yksitoikkoiseen ja ankeaan elämään.

Kitaristi Bente Ostensen on jättämässä vankilan portit taakseen, sillä vapautuminen häämöttää vain viikon päässä. Edellinen yritys viettää normaalia elämää vankilan ulkopuolella päättyi lyhyeen ja nytkin Bente on epätietoisuuden vallassa jopa siitä, löytääkö kattoa päänsä päälle, kun vapaus koittaa. Elämä vankilan ulkopuolella pelottaa. Venja on lupautunut Benten tukihenkilöksi ja suunnitelmissa on, että keskiviikkoisin Bente tulee mukaan vapautuneiden naisvankien omaan bändiin. Epävarmuuden keskellä Bentellä on jokin kiinnekohta, jotain, mitä odottaa. Pelastusrengas.

Ulla Andersen kärsii yliaktiivisuudesta ja keskittymisvaikeuksista. Kaikkeen nopeasti kyllästyvälle naiselle basson soittaminen on kuin lääkettä, sillä kaikki aiemmat harrastukset ovat loppuneet lyhyeen. Basso on nyt kuitenkin soinut hänen käsissään jo kuusi vuotta eikä into näytä laantumisen merkkejä. Huumausaineista tuomion saanut Ulla pelkää siviiliin päästyään joutuvansa jättämään Oslon - ja bändin. - Silloin lähtee elämästä viimeinenkin ilo, hän huokaa.

Mona Evensen panostaa tulevaisuuteen ja vankilanjälkeiseen elämään. Tähtäimessä on yo-tutkinnon suorittaminen vankilassa, parhaillaan ovat menossa yläasteen kurssit. Vapautumisen jälkeen Mona aikoo pyrkiä konservatorioon opiskelemaan musiikkia. 38 vuoden ikä ei ole este uuden elämän rakentamiselle.

Venja Ruud Nilsenin työ naisvankien parissa on uraauurtavaa. Vankilassa istuvat sekä vapauteen päässeet naiset ovat löytäneet musiikista tien oman itsetuntonsa kohottamiseen. Hankkeen tarkoituksena on saada vangit hallitsemaan aikaansa ja elämäänsä vapautumisen jälkeen, antaa heille mahdollisuus harrastaa jotain mielekästä ja verkostoitua muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Ensiarvoisen tärkeää on, että vankeusaikainen yhdyshenkilö jatkaa myös vankilan ulkopuolella.

Kun vapautuneiden naisvankien bändin Sweet Home Alabama rävähtää soimaan, eivät sävelet ja tempo osu aivan kohdalleen. Tunnetta soitossa on sitäkin enemmän.

Tuotanto Norjan televisio, 2003.

[Takaisin]

20.12.2005 klo TV2
Uudestisyntyneet

TV2 Tiedotus

(Born again)

Fanaattisuus ja uskonnollinen ehdottomuus ovat pelottavia ilmiöitä, joita löytyy kaikista yksijumalaisista uskonnoista. Uudestisyntyneitä eli uskonnon uudelleen löytäneitä on niin kristittyjen, islaminuskoisten kuin juutalaistenkin joukossa. Yhteistä heille kaikille on, että palavaa uskoa edeltää usein yliluonnollinen kokemus, katumus ja kääntymys. Vaikka jumala olisi eri, silmien palo ja uskon tuoma valaistuminen näyttävät olevan kaikille yhteisiä.

Islaminuskoon kääntynyt Latifa kertoo valaistumisen hetkestään. Yksi Koraanin lause muutti hänen elämänsä. Aiemmin paljon pukeutumiseensa ja ulkonäköönsä panostanut nainen puki ylleen hunnun - ja kaikki muuttui. Ulkonäköpaineet ja pätemisentarve katosivat, mutta tilalle tuli myös ongelmia. - Sen jälkeen kuin puin hunnun ylleni, on ollut vaikea löytää töitä, hän kertoo. Vakaumus on kuitenkin vahva eikä mikään saisi häntä palaamaan entiseen elämäntapaan.

24-vuotiaan Muhammedin elämässä ei ollut sijaa uskonnolle ennen kuin yhtenä yönä, kaukana muusta perheestä, hän koko herätyksen. Suoranainen kuolemanpelko valtasi hänet kesken rauhallisen lehdenlukuhetken, mutta yhtäkkiä Muhammedin ympärille laskeutui rauha ja hiljaisuus ja kaikki pelot olivat poissa. Enää Muhammed ei pelkää, sillä jumala on aina hänen turvanaan.

Strasbourgilainen rabbi Mendel Samama auttaa etsiviä löytämään jumalan ja juutalaisuuden uudelleen. Hän opettaa ja rohkaisee uskonsa kadottaneita ja vierailee usein juutalaisuuden uudestaan löytäneiden parissa, jotta nämä säilyttäisivät uskonsa. Työtään hän luonnehtii mainostoimiston johtajan hommaksi - hän vain markkinoi uskontoa. Mendel Samama kertoo, että yli kaksi tuhatta vuotta kestänyt odotus on päättymässä. - Ennusmerkit sanovat, että messiaaninen aika on lähestymässä, hän kertoo. - Itse asiassa se on jo ovella.

Ekumeeninen, karismaattinen liike "Ovi auki kristillisyyteen" painottaa jumalanpalveluksissaan armolahjojen merkitystä. Esimerkiksi kielillä puhuminen on mahdollista pyhän hengen vallatessa ihmisen. Liikkeessä mukana oleva Jean kertoo, miten hän kesken jumalanpalveluksen ymmärsi, mitä jumalan läsnäolo on. Saman tien jäivät huumeet ja koko elämä sai uuden merkityksen. Saman liikkeen kannattajat Catherine ja Daoud kuvailevat vuolaasti, millainen paratiisi heitä kuoleman jälkeen odottaa, mutta Marie-Therese tiivistää liikkeen uskon säteilevin kasvoin. - Maan päällä ollaan vain läpikulkumatkalla ja odotetaan pääsyä taivaaseen, hän toteaa. - Meillä on koko elämä aikaa valmistautua kuolemaan. Elämä on elämisen arvoista, kun tietää, mitä on tulossa.

Tuotanto Point du Jour, Ranska.

Teksti: Elina Ristmeri

[Takaisin]

13.12.2005 TV2
Mitä pomo haluaa

(Equal Opportunities, La tête du client)

Miten syrjintä näkyy työnhaussa? Sorbonnen yliopistossa tehtiin tutkimus, jossa näyttelijät esittivät työnhakijoita. Ikä, sukupuoli, ihonväri tai fyysinen vamma vaikuttivat kaikki siihen pääsikö hakija edes työhaastatteluun.

[Takaisin]

6.12.2005 klo 22.45 TV2
Takaisin Karjalaan

Kuva: TV2 Tiedotus

- Kesämökki Karjalassa kysyy suomalaiselta rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta.

Synnyinseutu rajan takaisessa Karjalassa ei unohdu. Kymmenisen vuotta sitten alkanut kotiseutumatkailu on nyt jo kuihtumassa. Entisten evakkojen ja heidän lastensa täyttämät linja-autot eivät enää seiso raja-asemien jonoissa kesäviikonloppuisin. Nyt näkee henkilöautoja kattokuormineen ja peräkärryineen. Ihan kuin mökille menossa, ja niinhän se onkin. Suomalaisilla on kesämökkejä myös Venäjällä. Uskomatonta, vaiko sittenkään? Jo kymmenen vuoden ajan on ollut mahdollista saada vuokratontti Suomen entisiltä alueilta joko Karjalan tasavallasta tai Kannakselta. Kuinka moni on käyttänyt tilannetta hyväkseen ja palannut takaisin Karjalaan tällä tavoin osa-aikaisesti, ei ole tarkkaan tiedossa. Tapauksia arvellaan olevan satakunta . Ulkomaalainen voi Venäjällä ostaa taloja, mutta ei maata. Vuokrasopimus, missä toisena osapuolena on paikallishallinto, syntyy useimmiten helposti. Venäjän Karjala on enimmäkseen harvaan asuttua.

Suomalaistyyppistä haja-asutusta ei neuvostoaikana suvaittu, joten tilaa löytyy. Vanhan kotipaikan maisema ja talon kivijalka saattaa olla lähes entisellään. Vasta nyt ovat myös venäläiset alkaneet asettautua kylien ulkopuolelle ja perustaa itsenäisiä tiloja.Venäjälle suunniteltu mökkihanke kysyy ennakkoluulottomuutta, mutta myös rohkeutta. Viranomaisten kanssa pärjää hyvin ja itse asiassa suomalaiset ovat toivottuja asukkeja. Ainoa mikä arveluttaa on turvallisuus: Karjalassa ollaan omalla vastuulla. Kokemukset ovat vaihtelevia. Haja-asutuksessa hyvät naapurit ovat elintärkeitä. Taajamissa taas suhteet viranomaisiin auttavat ratkaisevasti. Jos mafia haistaa, että raha liikkuu, se pyrkii helposti kahmimaan osansa. Mitä tehdä, maksaako "suojelusta" vai luottaa onneensa?

Kokemuksia on monenlaisia. Vakuutusta ei kuitenkaan Venäjällä mökkeilyyn myönnetä. Ohjelmassa Takaisin Karjalaan osa-aikaiset paluumuuttajat kertovat, millaista on elämä entisillä kotitanhuvillamme venäläisten naapureiden kanssa. Kukaan haastelluista ei penää Karjalaa takaisin. Ei sitäkään toki unohdettu ole, mutta nyt kokeillaan tällaista rinnakkaiseloa. Neuvostoaikaiset fraasit kansojen välisestä ystävyydestä voi jättää omaan arvoonsa. Tärkeää on ystävyys ihmisten kesken. Dokumentti on esitetty aiemmin TV2:lla 21.3.2003.

[Takaisin]

29.11.2005 klo 22.50 TV2
Kun maailma hajosi

(Victims of Terrorism, Terrorisme: parole aux victimes)

- Ranskalaisraportti antaa puheenvuoron terroristien uhreille.

Ranskassa elää satoja terroristi-iskujen uhreja. Yksi heistä on Marcelline Donnart, joka loukkaantui vakavasti vuonna 1996 Pariisin metroon tehdyssä pommi-iskussa. Marceline ei ole vieläkään toipunut tapahtuneesta. Hän on edelleen vihainen ja katkera, ja elämän uudelleen rakentaminen on ollut vaikeaa.

New Yorkin WTC -iskuissa haavoittunut Bruno Dellinger ajattelee toisin. Hän kävi lähellä kuolemaa, mutta epätoivoon vaipumisen sijasta Brunolle valkeni, mikä elämässä on tärkeintä.

Marion Suberville ei ole enää täällä kertomassa omaa tarinaansa. Hän kuoli maaliskuussa 2004 Madridin junapommi-iskuissa. Vanhempien lisäksi Marionia jäivät kaipaamaan vanhemmat sekä espanjalainen puoliso ja 11 kuukautta vanha tytär Inès. Marionin vanhemmat puhuvat nyt ensimmäistä kertaa julkisesti tyttärensä kuoleman jälkeen. He kertovat siitä shokista, minkä uutinen tyttären kuolemasta aiheutti. Marionin vanhemmat tekevät nyt kaikkensa suojellakseen pientä tyttärentytärtään.

Euroopan vuoksi -rapotin Kun maailma hajosi (Victims of Terrorism) ovat ohjanneet Valérie Gaget-Deslandes ja Philippe Jasselin.

Teksti: Essi Myllyoja

[Takaisin]

22.11.2005 klo TV2
Tee-se-itse televisio

Kuva: TV2 Tiedotus

(We need Hobbies, Menschen Brauchen Hobbies)

- Saksalaiseläkeläiset tekevät itse mieleisensä tv-ohjelmat.

Jos televisiosta ei tule katsomisen arvoisia ohjelmia, älä ruikuta, vaan tee itse parempia. Niin tekevät myös saksalaiset eläkeläiset Adele, Herrman ja Wolfgang.

Kuvanlaatu on kehnoa, ohjaus hanurista ja käsikirjoitus - no, sitä ei ole. Mutta kaikilla on hauskaa ja koko kaupunki tuntee ohjelmat "Cooking and Baking with Adele", "Herrman's Hydepark" ja "Keep It Country".

Kaikki alkoi Adelen keittiöstä. Adele tykkää leipoa ja siippa Eugen räpeltää teknisten vempeleiden, kuten esimerkiksi videokameran, kanssa. Pari päätti yhdistää taitonsa ja paljastaa keittiönsä salat kaikelle kansalle. Hermann Siemering puolestaan on kiihkeä kommunisti. Hänen vaimonsa Inge ei ole aina kaikesta samaa mieltä, mutta jaksaa silti uskollisesti nauhoittaa miehensä palopuheet, jotka ovat sosiopolitiikan erikoisohjelma Herrman's Hydeparkin kantava voima.

Wolfgangin "Keep It Country" on taas jotain ihan muuta. Wolfgangilla on levottoman lehmipojan sielu: hän rakastaa country-musiikkia ja rivitanssia, mutta kaikkein eniten kuitenkin vaimoaan Gabya, joka on ohjelman ohjaaja. Gaby pitää myös huolen siitä, että kaikki sujuu kuvauksissa mallikkaasti.

Tee-se-itse-televisio (We Need Hobbies) on dokumentti, jonka katsomisesta tulee hyvä mieli. Se kertoo muun muassa siitä, miten tärkeää on, että ihmisellä on harrastuksia. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että jokainen saa joskus toteuttaa itseään. Dokumentin on ohjannut Matthias Luthardt.

[Takaisin]

15.11.2005 klo TV2
Ketsuppikasakat

Kuva: Tuija Lammi

Ruotsalaispoikien uroteko: Mustasta mullasta punaista kultaa

Ukraina tuo useimmille mieleen neuvostoajat, Tsernobylin ja korruption. 50 -miljoonainen valtio yrittää kuitenkin näyttää Euroopalle nopeasti uudistuvia kasvojaan. Isännöimällä viime keväänä menestyksekkäästi Eurovision laulukilpailut, todisti Ukraina pitkän harppauksensa kohti nyky-Eurooppaa.

Ruotsalaisnuorukaiset Johan Boden ja Carl Sturen löysivät Ukrainan toistakymmentä vuotta sitten kielitaidottomina untuvikkoina. Sukulaismiehet havaitsivat jo ensivierailullaan entisessä neuvostotasavallassa kuuluisan mustan mullan mahdollisuudet Euroopan vihannesaittana. He ryhtyivät rakentamaan määrätietoisesti pelloilta kasvavaa liikeideaansa, vihannessäilykkeiden tuotantoa. Ruotsalaisten kehittämä Chumak -yhtiö ja tuotemerkki ovat Ukrainan tunnetuimpia. Yhtiön liikevaihto hipoo jo 100 miljoonan euron rajaa. Firma työllistää Etelä-Ukrainassa Kahovkan seudulla tuhansia tehtaissa ja pelloilla. Chumak on tehnyt paitsi omistajistaan, myös muutamista tomaatin ja kurkun sopimusviljelijöistä miljonäärejä. Yhtiön huima kasvu saa mm. närpiöläisen tomaattibisneksen tuntumaan kotitarveviljelyltä.

Miten parikymppiset ruotsalaiset pystyivät rakentamaan tehdasryppäänsä maassa, jonka hallintojärjestelmä oli 90 -luvun alussa yksi Itä-Euroopan mädänneimpiä? Miten he onnistuivat murtamaan kolhoosien edustaman pysähtyneisyyden työkulttuurin ja kuinka parivaljakko kykeni ujuttamaan pohjoismaisia arvoja kasakkaperinteen sekaan? Mm. näihin kysymyksiin haetaan vastauksia "Euroopan vuoksi" -sarjaan kuuluvassa ohjelmassa "Ketsuppikasakat". Tv-dokumentti näyttää mm. sen, kuinka tukholmalaiset joutuivat puolustamaan kapitalismin ideaa alkuvaiheessa jopa ase kädessä. Nykyään Chumak pyörii kuin mikä tahansa pohjoismainen suuryritys.

"Ketsuppikasakat" -ohjelman on toimittanut ja ohjannut Risto Vuorinen.

[Takaisin]

8.11.2005 klo TV2
Kylän toinen elämä

(Bloomin' Human)

Kun hiilikaivos lopetettiin, elämän tutut kuviot hävisivät, eikä uusia tullut tilalle. Koillis-Englannin maaseudulla sijaitseva Easingtonin alue vajosi pitkäaikaistyöttömyyteen. Levottomuudet ja rikollisuus lisääntyivät. Asukkaat juuttuivat muistelemaan vanhoja hyviä aikoja, sillä tulevaisuutta ei tuntunut olevan.

Euroopan vuoksi -sarjassa nähtävä dokumentti kertoo siitä, miten ulkopuolisten ohjaama yhteisöllisyysprojekti potkaisi kylän uuteen vauhtiin. Muutoksen avain olivat erilaiset luovuus- ja luottamusprojektit, joissa ihmisiltä otettiin pois totutut käsikirjoitukset. Paikkakunnan orkesteri ei harjoituksissaan soittanutkaan tuttuja kappaleita, vaan ohjaaja pyysi heidät improvisoimaan "aamun säveliä" tai äänekästä kirkunaa. Nuoret tanssivat break dancea kaduilla. Istutettiin puita kahden kylän väliin kuin sillaksi. Ilmapiirin vapautuminen sai ihmiset muistelemaan myös vaiettuja traumoja, kuten vuonna 1951 sattunutta kaivosonnettomuutta.

Katsojassa herää kysymys, voisiko samanlainen projekti puhaltaa elämää myös Suomen syrjäseuduille. Dokumentin tuottaja Pearl esiintyy ohjelmassa itsekin, sillä hän on kylään tilatun konsulttitiimin kärkihahmo.

[Takaisin]

1.11.2005 klo TV2
Daniellan tarina

Kuva: RealReel Production

(Fuck the Past)

- Narkomaaninuoren kivinen tie normaalielämään

Parikymppinen ruotsalaistyttö Daniella on narkomaani. Päihteet ja rikollisuus ovat värittäneet koko hänen nuoruuttaan. Daniella on kuitenkin päättänyt riuhtaista itsensä irti kierteestä: hän haluaa päästä eroon huumeista ja muuttaa elämänsä suunnan - lopullisesti.

Daniella asuu nuorille päihderiippuvaisille tarkoitetussa hoitokodissa keskellä ei mitään. Lähimpään kaupunkiin on matkaa ja kotia ympäröi valtavat kinokset ja tuuhea metsä. Vaikka Daniellan halu muuttua on valtava, tiellä parempaan elämään on yksi muita suurempi este: hänen oma perheensä. Daniellan vanhemmat ovat alkoholisteja, mutta eivät itse myönnä sitä. Daniella on koko ikänsä hävennyt ja koettanut piilotella totuutta perheestään. Nyt Daniella haluaa saada myös äitinsä ymmärtämään perheen yhteisen ongelman. Ponnistelut osoittautuvat kuitenkin turhiksi: kun äiti tulee tapaamaan Daniellaa hoitokotiin, on hänellä alkoholia mukanaan.

Ruotsalaisdokumentissa seurataan Daniellan elämää hoitokodissa, missä hän muiden tyttöjen kanssa opettelee nauttimaan elämästä selvin päin. Vaikka monilla heistä on takanaan vuosien päihde- ja rikoskierre, hoidossa tytöt viettävät samanlaista elämää kuin muutkin ikäisensä: juhlivat syntymäpäiviä, ampuvat uutena vuotena raketteja, käyvät keilaamassa ja ratkovat iho-ongelmia: mitä tehdä kun elimistöstä poistuvat huumausaineet aiheuttavat finnejä?

Hoitojakson päätyttyä Daniella pääsee muuttamaan ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Mutta miten Daniella jaksaa, kun huoli perheestä painaa?

[Takaisin]

25.10.2005 klo TV2
Tom W

Kuva: TV2 Tiedotus

- Kaksitoistavuotiaalla Tomilla on suurperhe huolehdittavanaan.

Kaksitoistavuotias puolalaispoika Tom Wojciechowski huolehtii perheestään kuin aikuinen. Hän kulkee kotikaupunkinsa kaduilla ja tekee pieniä palveluksia rahasta, sillä kotona on monta suuta ruokittavana. Äiti on työtön ja isä eläkkeellä. Perheeseen kuuluvat myös isoäiti, kolme kappaletta sisaruksia, kaksi koiraa, neljä kissaa, kani ja marsu.

Wojciechowskien ahtaassa asunnossa ei ole lämmitystä eikä sinne tule lämmintä vettä. Ja vaikka jokapäiväinen leipä ei olekaan itsestäänselvyys, aikuiset suhtautuvat elämään huolettomasti kuin lapset. Mummo ja äiti lauleskelevat koko ajan, ja iloa arkeen tuo myös alati huoneen nurkassa pauhaava televisio. Perhe katsoo valoisasti tulevaisuuteen ja odottaa muuttoa uuteen asuntoon, jota Tom käy iltaisin isänsä kanssa maalaamassa.

Itse asiassa Tom on ainoa, joka kantaa jonkinmoista huolta perheestään ja sen toimeentulosta. Tom hakkaa polttopuut, sillä hän tietää, ettei kukaan muu sitä muuten tee. Tom ostaa leipää velaksi, sillä hän tietää, että lapselle on vaikeampi sanoa ei. Kun muutto lähestyy, Tom on se, joka hankkii muuttolaatikot ja alkaa pakata. Pitkiksi venyvien päivien takia Tomin koulu menee huonosti. Poika on jäänyt pahasti jälkeen ikätovereistaan. Tom kokee koulutuksen turhaksi. Hän haluaa isona muurariksi - ja mihinpä muurari englantia tarvitsee? Kun opettaja pyytää Tomin äidin luokseen juttelemaan, opettajan sanat kaikuvat kuuroille korville. Äiti ei tunnu ymmärtävän miten vakava tilanne on.

Ulkopuolisesta voi näyttää, että perhe ottaa Tomin toimet itsestäänselvyytenä eikä juurikaan kiittele poikaa. Mutta vaikka Tomin elämä on raskasta ja köyhää, ei hän valita - onhan hänellä kuitenkin rakas perheensä, jonka eteen hän on valmis tekemään mitä vain.

Puolalaisdokumentti on vuodelta 2004 ja sen on ohjannut Anna Wieckowska.

[Takaisin]

18.10.2005 klo TV2
Vanha jo syntyessään

Kuva: TV2 Tiedotus

(These children who age too fast, Les enfants qui vieillissent trop vite) - geenivirheistä johtuvat sairaudet vanhentavat ennenaikaisesti.

Cécil on kuin muutkin 12-vuotiaat tytöt. Hän tykkää shoppailusta, harrastaa ratsastusta ja puhuu pojista. Mutta hän joutuu myös kestämään vieraiden ihmisten tuijotusta ja ikätovereiden ilkeitäkin kommentteja, koska hän näyttää 50-vuotiaalta. Cécil sairastaa cutis laxa -nimistä perinnöllistä, geenivirheestä johtuvaa sairautta, jossa ihon sidekudoksen osittainen puuttuminen tai sen vaurioituminen aiheuttaa ihon ennenaikaisen vanhentumisen.

Ensimmäiset oireet alkoivat 2-vuotiaana. Cécilin tauti on diagnosoitu lieväksi, mikä antaa mahdollisuuden lähes normaaliin elämään. Cécil käyttää iltaisin ryppyvoidetta ja hänelle on tehty kaksi kasvojenkohotusleikkausta. Kolmannen hän säästää myöhemmäksi.

Mégane on 10-vuotias, mutta progesteria-sairaudesta johtuen hänen elimistönsä on 80-vuotias. Meganen elinikäennuste on 13 vuotta. Koko maailmassa progesteriaa sairastavia on noin 40. Sairaus on rankkaa myös perheelle. - Ennen hän heräili öisin ja huusi, että haluaa mieluummin kuolla kuin elää tällaisena, äiti kertoo. Nyt sairaudesta aiheutuvat lihaskivut ovat hellittäneet morfiinilääkityksellä. Tyttö syö säännöllisesti myös aspiriinia ja prozacia. - Täytyy nauttia tästä hetkestä eikä ajatella kuolemaa, Mégane sanoo.

Puolivuotiaana Méganen äidin epäilykset heräsivät, mutta häntä pidettiin vain ylihuolehtivana äitinä. Kun tytön hiukset lähtivät ja verisuonet alkoivat näkyä, myös lääkärit alkoivat epäillä, että jokin on vialla. Progeriaan ei ole vielä parannuskeinoja, mutta tutkija on saanut eristettyä Méganin verestä tautia aiheuttavan geenin, jolla toivotaan olevan apua parannuskeinon löytymisessä.

Progeria ja curtis laxa ovat geenivirheistä johtuvia perinnöllisiä sairauksia, joissa iho vanhenee ennenaikaisesti. Maailmassa näitä sairastavia on muutamia kymmeniä. Ranskassa on perustettu lihastautiliittto, joka tukee lapsia ja näiden omaisia.

Rankka sairaus lyhentää myös potilaan henkistä lapsuutta. Sekä Cécil että Mégane ovat joutuneet kestämään ympäristön suvaitsemattomuutta koko elämänsä.
-Oletteko koskaan ajatelleet hylätä minua sairauteni takia? Cécil kysyy vanhemmiltaan. Miksi edes kysyt tuollaista? he vastaavat. Vanhemmat rakastavat lastaan juuri sellaisena kuin hän on, mutta muiden ihmisten ymmärtämättömyys surettaa molempia tyttöjä.
- Olemme kaikki normaaleja, jopa minä, Mégane sanoo.

Pienet lapsipotilaat toivovat sairauteensa löydettävän parannuskeinon, vaikka tietävät että se ei heitä ehtisikään auttaa. Mutta siitä olisi apua muille vastaavan kohtalon kohdanneita.

Tuotanto NOON, Ranska.

Teksti: Piritta Pesonen

[Takaisin]

11.10.2005 klo TV2
Vapautta kohti

Kuva: TV2 Tiedotus

(A Stage Toward Freedom, Halbe Menschen)

- teatteriryhmä koulii vangeista näyttelijöitä Venäjällä

Moskovan kupeessa sijaitsee Ikschan vankila, jossa nuorista rikoksen tekijöistä yritetään kovan kurin ja koulutuksen avulla tehdä yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. Aamupäivisin pojat käyvät koulua ja iltapäivisin opiskelevat ammattia varten. Tavoitteena on, että vapauduttuaan heillä olisi valmiudet ammattiin. Toimintaperiaatteet ovat ylevät ainoastaan teoriassa, sillä vankilassa vallitsee sotilaallinen kuri.

Helmikuussa 2004 vankilaan saapui Berliinin kulttuuripäivien tukemana saksalainen teatteriryhmä aufBruch. Ryhmä halusi tuoda vankien arkeen vaihtelua työstämällä heidän kanssaan näytelmän, jota oli tarkoitus esittää niin vangeille kuin tavalliselle yleisölle.

Vaikka aufBruch oli tehnyt aiemminkin yhteistyötä vankiloiden kanssa, oli Ikschan suljettu yhteisö sille suuri haaste: monet nuorista suorittavat tuomiotaan henkirikoksesta ja monet ovat joutuneet myös itse kokemaan elämässään rankkoja asioita.

Näyttelijät valittiin vankien joukosta ja puvut ja lavasteet syntyivät vankilan omissa työpajoissa. Euroopan vuoksi -dokumentti Vapautta kohti seuraa näytelmän valmistumista aina harjoituksista valmiiseen esitykseen. Samalla se kertoo kolmen nuoren Genadijn, Alexeijn ja Alexanderin tarinan. He kaikki sovittavat Ikschassa tuomiotaan joko murhasta tai taposta. Dokumentin on tuottanut German United Distribution.

[Takaisin]

4.10.2005 klo TV2
PAKO MAALLE

Kuva: Jyrki Lehtonen

- britit hakevat perheonnea Ranskan maaseudulta

Maaseudulla asuminen on nykypäivän cityihmiselle lähes eksoottista. Britit ovat kuitenkin saaneet tarpeekseen työtä palvovan kaupunkilaiselämän oravanpyörästä. Yksinkertaista ja perhekeskeistä elämää haetaan Ranskan maaseudulta, jonne jo 2 miljoonaa brittiä on muuttanut.

Smithien viisihenkinen perhe muutti neljä vuotta sitten Lontoon liepeiltä Essexistä Ranskan maaseudun rauhaan. Vanhempien uraputket saivat jäädä, ja maalle muutettiin paremman perhe-elämän toivossa. "Meillä oli kaikkea mitä rahalla saa, mutta se ei tuonut aitoa onnellisuutta", entinen toimistotyöntekijä Ray Smith sanoo. "Mitä vähemmän kuluttaa rahaa, sitä vähemmän täytyy työskennellä. Näin voi viettää enemmän aikaa rakkaimpien kanssa", kuuluu Tracey Smithin neuvo. Nyt perheen elättämiseen riittää 15 000 euroa vuodessa.

Uuden elämäntavan perusperiaatteissa pyritään mahdollisimman suureen omavaraisuuteen ja yksinkertaiseen elämään. Erityisesti ruoka halutaan tuottaa itse. "Hengen vieminen joltain elävältä ei tunnu hyvältä, mutta se on tehtävä, jotta lapseni saavat ruokaa pöytään", Tracey tuumaa teurastaessaan omin käsin ankkaa.

Ranskan maaseudun on valinnut myös Britannian pääministerin Tony Blairin käly Laureen Booth perheineen. Booth kritisoi Britannian yhteiskunnan perheille asettamia vaatimuksia. Hänen mielestään ranskalaisessa yhteiskunnassa idea perinteisestä perhe-elämästä on osattu vielä säilyttää, kun Britanniassa arvot ovat enemmän työnteolle kallellaan. Yhteiskunnallinen tilanne pakottaa ihmiset laittamaan työn etusijalle.

Kaikille uusmaalaisuus ei sovi. Jopa puolet uuden elämän aloittaneista palaa takaisin Britanniaan jossain vaiheessa. Tracey sanoo, että muutto maaseudulle ei myöskään ratkaise todellisia perheongelmia. Sarah Punterin nelihenkinen perhe muuttaa takaisin Britanniaan kahden Ranskassa asutun vuoden jälkeen. Koti-ikävä johtui juurettomuuden tunteesta, kulttuurieroista ja kieliongelmista.

Teksti: Piritta Pesonen

[Takaisin]

27.9.2005 klo TV2
KOSOVO, PUNAINEN KORTTI RAUHALLE

Kuva: TV2 Tiedotus

(Kosovo, carton rouge pour la paix)

- ruohonjuuritason toiminta hakee yhteistyön muotoja serbien ja albaanien välille.

Kosovon sodan päättymisestä on kuusi vuotta ja maassa on nyt rauha - näennäisesti. Järjestystä pidetään yllä Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvajoukkojen avulla. Mitrovican kaupungissa pohjoisosa on serbien hallussa ja etelä albaanien asutusaluetta. Kahta kansaa yhdistää silta, joka avattiin sodan jälkeen.

Ruohonjuuritasolla yritetään rakentaa valoisampaa tulevaisuutta, vaikka maassa on vieläkin jatkuvasti levottomuuksia. Urheilu ilman rajoja -järjestö on yksi yritys saada serbi- ja albaanilapset tutustumaan toisiinsa ja ystävystymään. Vapaaehtoiset serbit ja albaanit pyörittävät toimintaa yhteistyössä. - Yritämme leikin ja pelin keinon saada lapset unohtamaan ikävät muistonsa, serbialueen johtaja Jovo Illic sanoo.
Sodan jäljet näkyvät, sillä lapset kuljetetaan urheilutapahtumaan sotilassaattueessa, vaikka matka on vain sata metriä. Albaanityttö Adrijana Krasnici on yksi urheilutapahtumaan osallistuneista lapsista. - Minusta on aivan tavallista, että sotilaat saattavat meitä. Olen tottunut sotilaisiin, tyttö sanoo.
Kaikki nuoret eivät jaksa uskoa Urheilu ilman rajoja -järjestön voimaan.
- Pelleilyä koko touhu, Danilo Pavlovic toteaa.
- Voitte yrittää kehittää monikulttuurista yhteiskuntaa ja ottaa avuksi kansainvälisen yhteisönne mutta parin minuutin kuluttua paikka kylpee veressä, Pavlovicin kaveri sanoo.

Miesten pessimismin ymmärtää, kun kuvausryhmän haastatellessa järjestön toimijoita lähistöllä alkaa paukkua. Urheilutalo joutuu vuorokauden kestävien mellakoiden keskipisteeseen. Maaliskuussa 2004 serbi- ja albaaninuorten yhteenotossa kuolee 28. Yhteenoton seurauksena Mitrovican kaupungin kahtia jakava silta suljettiin ja yritykset serbien ja albaanien suhteiden parantamiselle palasivat alkupisteeseen. Mitrovican albaanialueen johtaja Adem Mripa pahoittelee mellakoita, jotka olivat suuri takapakki rauhanomaisten suhteiden uudelleen rakentamiselle. Myös Urheilu ilman rajoja -järjestön toiminta oli lopetettava toistaiseksi ja sen aktiivijäsenet tuntevat vuosien työnsä valuneen hukkaan.

Osa Mitrovican asukkaista on sitä mieltä, että kaupunki pitäisi vieläkin pitää jaettuna. Sodan arvet ovat liian tuoreita, jotta uusia suhteita kahden kansan välille voitaisiin alkaa rakentaa. Milloin aika on valmis rauhan rakentamiselle sodan runtelemassa maassa?

Tuotanto Doc en Stock, et Arte France, Ranska.
Toimittaja Maarit Virkkula.

Teksti: Piritta Pesonen

[Takaisin]

13.9.2005 klo TV2
Tanssin lumo

(Pas de Passion)

- nuoren tanssijan sielu rappeutuvassa kehossa

Mitä tapahtuu tanssijalle, kun tietty määrä ikävuosia täyttyy? Putoavatko nuoret eläkeläiset tyhjän päälle?

Amsterdamissa toimii "Totaal Anders Ballet" - täysin erilainen tanssiteatteri. Sen tanssijat ovat eläkkeelle jääneitä Hollannin maineikkaiden tanssiteattereiden tanssijoita. Huumori ja parodia ovat näiden esitysten kulmakivet. Tunteen palo ja intohimo eivät ole kadonneet minnekään, niiden esiintymisväylä vain on toisenlainen kuin ennen. Halu parrasvalojen paisteeseen on edelleen voimakas.

Teatteri tarjoaa jotain aivan muuta - huumoria, parodioita kuuluisista baleteista, revittelyä ja rohkeita linjauksia. Esitykset eivät todellakaan suju "kaikkien taiteen sääntöjen mukaan". Hilpeät, mutta samanaikaisesti koskettavat kohtaukset täydentyvät dialogilla. Tanssijat katsovat menneeseen hymyssä suin; aikaan, jolloin he olivat toistensa kovimpia kilpailijoita.

Miten nuoren tanssijan sielu jaksaa rappeutuvassa kehossa? Milloin on oikea aika ripustaa tossut naulaan - lopullisesti?

Tuotanto Real Time Productions, Hollanti.

Kuva: Totaal Anders Ballet
Teksti: Elina Ristmeri

[Takaisin]

30.8.2005 klo TV2
Luopumisen aika

Kuva: TV2 Tiedotus

(Alzheimer, white mourning)

- alzheimerpotilaiden päivähoitopaikka antaa omaisille hengähdystauon.

Alzheimer on yksi yleisimmistä dementiaa aiheuttavista sairauksista. Vaikka toimintakykyä parantavia ja taudin etenemistä hidastavia lääkkeitä on jo keksitty, yleistyy Alzheimerin tauti väestön ikääntymisen myötä. Suomessa on tällä hetkellä vähintään 80 000 dementiaa sairastavaa henkilöä.

Ohjelmassa tutustutaan Sveitsin ranskankielisellä alueella sijaitsevaan dementoituneiden ihmisten päivähoitopaikkaan. Toimintaperiaate on, että asiakkaat voivat viettää aikaa heille sopivassa ympäristössä ja kokevat olonsa turvalliseksi. Sairaudesta ei puhuta, vaan toiminnassa keskitytään askareisiin, joita muistihäiriöiset voivat vielä suorittaa. Omaiset saavat päivähoidon ajaksi hengähdystauon. Tarjolla on myös keskusteluryhmiä, joissa he voivat jakaa kokemuksiaan sairaudesta. Kyse ei ole surutyöstä vaan hyvästien heittämisestä vähitellen.

Alzheimerin tauti ei vaikuta ainoastaan muistiin, vaan erityisesti myös sairastuneen ihmissuhteisiin ja lähiomaisiin. Omaisella on rankkaa, kun lähimmäinen ei yhtäkkiä enää muista yhteistä menneisyyttä tai tunnista kasvoja. Dokumentti antaa äänen omaisille ja lapsille, jotka ovat läsnä mutta kuitenkin voimattomia rakkaidensa älyllisen rappeutumisen edessä.

Muistinsa menettävän ihmisen hoito vaatii omaiselta ympärivuorokautista valmiutta. 59-vuotias Jean-Paul Gret hoitaa 93-vuotiasta äitiään täysipäiväisesti ja luopui ansiotyöstään. Omalle äidille vaippojen vaihto ja peseminen tuntuu pojasta vaikealta ja omituiseltakin, mutta hän on luvannut vanhemmilleen, että hoitaa heitä sairauden sattuessa.

Chantal Oderlin sijoitti sairaan miehensä muistihäiriöisten ryhmähoitokotiin, koska hänen omat voimansa eivät riittäneet miehen hoitamiseen kotona. Asiaa vaivaa vaimon mieltä. Hän tuntee hyljänneensä miehensä. Mies ei ymmärrä, että hän asuu ryhmäkodissa pysyvästi, vaan kyselee milloin pääsee kotiin - Häpeän, koska en kyennyt pitämään miestäni kotona. Minulla on valtavan syyllinen olo. Ystävien tuki on tärkeää, mutta Oderlinin pariskunta sai huomata, kuinka suurin osa tuttavapiiristä ja sukulaisistakin kaikkosi miehen sairauden puhjettua. - Ihmiset hämmentyvät nähdessään sairaan ihmisen ja reagoivat pakenemalla tilannetta, Chantal on huomannut. Muutama uskollinen ja sitäkin tärkeämpi ystävä tukee onneksi Chantalia ja hänen miestään.

Rénee Hochulilla ja hänen miehellään on 60 yhteistä vuotta takanaan. Neljä vuotta sitten mies katosi tuntikausiksi parturireissullaan, dementoiva muistin menetys oli näyttänyt ensimerkkinsä. Nykyään yli 80-vuotias vaimo hoitaa häntä kotona, vaikka mies ei enää tunnista kotiaan. Mies viettää osan päivästä muistihäiriöistä kärsivien päivähoitopaikassa. - Välillä on hetkiä, jolloin haluaisin paeta kaikkea, Rénee myöntää. Eniten hän pelkää kuitenkin kuolemaa ja sitä, että menettää rakkaan miehensä.

Tuotanto Télévision Suisse Romande, Sveitsi.

Teksti: Piritta Pesonen

[Takaisin]

27.8.2005 klo 14.45 TV2
Martin

- ennakkoluuloista huolimatta rakkaudentäyteistä elämää

Martin on 15-vuotias latvialainen nuori, joka on vaikeasti kehitysvammainen. Hänen elämänsä ei tule koskaan olemaan täysin itsenäistä. Vammaisten kuntoutus Latviassa on vielä heikkoa ja ennakkoluulot ovat suuret. Martinin vanhemmat eivät välitä tuijotuksesta, vaan yrittävät antaa pojalleen niin normaalin elämän kuin mahdollista.

Tutkijapariskunta Inga ja Andris Skesteri ehti iloita terveen poikalapsen syntymästä vain lyhyen ajan - kun lapsi oli puolen vuoden ikäinen, alkoivat vanhemmat epäillä, ettei kaikki ollut kunnossa. Pian lääkäritkin vahvistivat asian - pienellä Martin-pojalla oli vaikea kehitysvamma. Kaikki harhakuvitelmat siitä, että poika voisi joskus viettää normaalia elämää karisivat lääkärin kehotukseen unohtaa kuvitelmat lapsen toipumisesta.

Laitoshoito ei tullut kuuloonkaan. - Me olemme vanhemmat, jotka eivät koskaan hylkää lastaan, toteaa Andris. Äiti Inga jätti uransa hoitaakseen lasta kotona. Kun Martin täytti 5 vuotta hän aloitti tarhassa - äidin kanssa.

Martin ei pysty liikkumaan, syömään tai pukemaan itse ja on täysin riippuvainen vanhempien avusta. Puutteellisen koordinaatiokyvyn vuoksi hän ei myöskään pysty kirjoittamaan tai piirtämään. Mutta Martin on valoisa ja ystävällinen nuori mies, joka ei koskaan loukkaa ketään tahallaan eikä tee tarkoituksellisesti pahaa. - Ei Martin ajattele etukäteen, mitä tekee, äiti kertoo. - Kerran hän repi puolet kissan viiksistä. Kuultuaan, että kissaan sattui, hän oli todella pahoillaan. Mutta ei kissakaan suuttunut. Martinille ei voi suuttua.

Martin tulee olemaan lapsen tasolla koko ikänsä. Tulevaisuus huolestuttaa vanhempia. Mitä pojalle tapahtuu, kun vanhemmista aika jättää? Ottaako yhteiskunta tulevaisuudessa suuremman roolin myös vammaisten palvelujen järjestämisessä?

Vaikka tulevaisuus on suuri kysymysmerkki, leimaavat perheen elämää tänään katkeruuden ja murheen asemesta rakkaus ja lämpö. - Joka ilta ajattelen, kuinka tärkeä Martin minulle on, sanoo Inga. - Meidän kohtalomme on elää tällaista elämää ja se on arvokasta. Tärkeintä on muistaa, että Martin ei ole onneton, äiti toteaa.

Tuotanto Velku Fonds, Latvia.

Kuva: Ali Lacheb
Teksti: Elina Ristmeri

[Takaisin]

20.8.2005 klo 14.45 TV2
Pavelin ja Alevtinan latu

Kuva: Editors Oü/Tuija Lammi

Pavel Koltshin ja Alevtina Koltshina ovat hiihtourheilua seuraavalle Suomen kansalle tuttuja nimiä. Vaikka Pavelin ja Alevtinan saavutukset kuuluvat jo kaukaiseen historiaan, ovat he edelleen maailman kuuluisin hiihtäjäpariskunta. 50- ja 60 -luvuilla hymyilevät ja toisiaan suukottelevat venäläiset kahmivat yhteensä 21 olympia- ja MM -mitalia.

Aktiiviuransa jälkeen pariskunta keskittyi hiihtovalmennukseen. Tieteelliseen valmennukseen kouluttautunut Pavel nosti useita valiohiihtäjiä kansainvälisille kilpaladuille. Hänen oppilaisiinsa kuului mm. Anatoli Smigun, joka valmentaa nykyään Virossa maailman hiihtoeliittiin kuuluvaa tytärtään Kristinaa.

Etelä-Viron mäkinen maasto tuli Koltshineille tutuksi jo aikaisin 50 -luvulla. Neuvostoliiton edustushiihtäjät treenasivat ja valmistautuivat kansainvälisiin koitoksiin joka vuosi useita kuukausia Otepäässä sijaitsevassa yleisliittolaisessa hiihtovalmennuskeskuksessa.

Muutama vuosi Viron itsenäistymisen jälkeen Koltshinit tekivät ratkaisevan päätöksen. He päättivät myydä Moskovan asuntonsa ja jäädä elämään Etelä-Viroon. Päätökseen vaikutti ratkaisevasti se, että Otepäässä oli asunut koko ikänsä heidän ainoa poikansa Feodor. Kiireiset urheilijat olivat löytäneet vuonna 1958 Otepäästä pojalleen hyvän hoitajan, "Viron äidin", jonka hoivissa Feodorista oli kasvanut virolainen.

Eläkepäiviään Koltshinit viettävät pikkutilallaan Otepään ulkopuolella. Pariskunta elää yksinkertaista maalaiselämää kanoja, hanhia ja vuohia kasvattaen. Otepään hiihtokeskuksen tuntumassa elää myös muita kansainvälisesti tunnettuja hiihtäjiä: esimerkiksi Andrus Veerpalu, Jaak Mae ja Kristiina Smigun.

Hiihtolegendojen arkeen tuovat hohtoa mm. tapaamiset vanhojen hiihtokollegojen kanssa. Alevtinan rakkaimpiin kilpasiskoihin kuuluu Siiri "Äitee" Rantanen, joka vieraili Koltshinien luona viimeksi menneenä syksynä. Kun "Äitee" ja Alevtina tapaavat, löytyy yhteinen sävel välittömästi, vaikka kumpikaan ei osaa toistensa äidinkieltä.

Alevtina syntyi Uralilla 30 -luvun alussa. Samoihin aikoihin syntyi myös Pavel Jaroslavlin kaupungissa, Volgajoen rannalla. Minkälainen on ollut Pavelin ja Aletinan yhteinen latu Moskovan miljoonakaupungista kansainvälisten koitosten kautta Etelä-Viron maalaismaisemaan? Sen eri vaiheista kertovat uniikisti mm. Pavelin ja Alevtinan kuvaamat 8:n ja 16 mm:n kaitafilmit. Pariskunnan komeaa hiihtouraa esitellään myös Otepäähän pari vuotta sitten avatussa hiihtomuseossa. Viron hallitus myönsi Koltshineille vuonna 1996 Viron kunniakansalaisuuden hiihtäjinä ja valmentajina saavutetuista ansioista.

Ohjaaja Risto Vuorinen.

Tuotanto EDITORS OÜ, Viro ja YLE Asiaohjelmat.

Teksti: Risto Vuorinen/Elina Ristmeri

[Takaisin]

13.8.2005 klo 13.35 TV2
Toinen elämä

Kuva: Kuvanauhalta

- elinsiirrolla uusi elämä potilaalle ja luovuttajalle

Joskus elinsiirto voi olla ainoa mahdollisuus elämän jatkumiselle. Tilastojen mukaan elinsiirtojonoon kuolee Suomessa vuosittain kymmeniä ihmisiä, kun sopivaa siirrännäistä ei saada ajoissa. Millaisia ajatuksia siirtoa odottavalla potilaalla on ja miten asian näkee luovuttaja? Kuinka elämä jatkuu operaation jälkeen?

Sveitsiläinen Dieter Bosshardt on saanut kaksi munuaista; toisen vaimoltaan ja toisen ystävältään. Tunteita, jotka uuden elämän alkamiseen liittyvät, Bosshardt kuvailee herkistyneenä: - Koskettaa sielusta ja sydämestä. Kokemus on ainutkertainen ja enemmän kuin täyttymys. Vaikka Dieter kokee olevansa ottavana ja saavana osapuolena, hänen vaimonsa sanoo luovuttaneensa munuaisensa itsekkäistä syistä; vaimo halusi edelleen elää täysillä, terveen ja elinvoimaisen miehen kanssa. Mutta entäpä sitten, kun keho ilmoitti hylkivänsä elintä, joka oli palauttanut elinvoiman ja terveyden? Silloin astui kuvaan Dieterin rakas ystävä.

Christophe Isler kärsii harvinaisesta sappitiehyiden syövästä ja hänen elämänsä jatkumisen edellytys on saada jommaltakummalta veljeltään osa maksaa. Vaikka maksansiirtoon liittyvä riski onkin merkittävä, molemmat veljet ovat päättäneet luovuttavaa palan omasta maksastaan. Yksinkertaisesti ei etene tämäkään prosessi, monta seikkaa on mietittävä ja varmistettava, ennen kuin mittavaan operaatioon ryhdytään. Elämä kuitenkin jatkuu, pelko on pulmista pienin.

Teksti: Piritta Seppälä

[Takaisin]

30.7.2005 klo 14.15 TV2
Maailman parantajat

kuva: Kari Ahola

- nuoret hyväntekijät tuovat valoa pimeyteen

Vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys yhdistetään usein keski-ikäisiin naisiin ja vanhuksiin. Irlannissa vapaaehtoistyöllä on pitkät perinteet. Limerickin kaupungissa perinnettä uudistavat nyt kymmenet nuoret yliopisto-opiskelijat, jotka ovat lähteneet mukaan avustustyöhön täynnä intoa ja rohkeutta. Yksi heistä on auttamistyöstään palkittukin Timmy Hennessy.

Kolmekymmentä vuotta kadulla elänyt nainen uhkailee, haistattelee ja häätää tiehensä avustuspakettia tarjoavan Timmyn. Porrassyvennyksessä majaileva vanhus käy salaa yön tunteina syömässä Timmyn portaille jättämän aterian. Suurella työllä remontoitu ja siivottu asunto on muutaman kuukauden kuluttua kuin hävityksen kauhistus - koko auttamistyö on mennyt hukkaan. Vai onko?

- En tiedä, miksi teen tätä, sanoo Timmy. - Eräs kaverini sanoo, että luulen tällä tavalla pyyhkiväni pois pahat tekoni, mutta en minä sen parempi ole kuin muutakaan. En ole mikään pyhimys, hän nauraa.

Kuten monessa muussakin Euroopan maassa, myös Irlannissa on kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvanut selvästi. Vauraudesta ei ole riittänyt osaa kaikille ja Irlannissa on tällä hetkellä eniten köyhiä lapsia koko EU:n alueella. Toiset saavat käydä koulua, toiset on jo lapsuudesta lähtien tuomittu toivottomuuteen. Timmy ja muut mukana yhdistyksessä olevat nuoret järjestävät lapsille viikoitain läksykerhon, jossa nämä saavat lisäopetusta ja vievät lapsiryhmiä uimaan. Lisätoimintaa on suunnitteilla.

- Lapset olivat aluksi tosi varuillaan, Timmy muistelee. - He epäilivät kaikkia ja kaikkea, heittelivät minua kivillä ja haistattelivat, mutta nyt he ovat oppineet luottamaan. Olen tosi ylpeä siitä.

Limerickiläiset nuoret hyväntekijät eivät anna vaikeuksien masentaa eivätkä jää ihmettelemään asioita tumput suorina. Esteet ovat heille vain haasteita, jotka on tehty ylitettäväksi. Yhdistys kasvaa koko ajan, lisää sähköpostia halukkailta jäseniltä tulee liki päivittäin. Toiminnan tulevaisuus näyttää turvatulta.

Suunnittelu ja ohjaus Tuija Halttunen, tuotanto YLE Asiaohjelmat.

er

[Takaisin]

23.7.2005 klo 20.20 TV2
Kun vapaus pelottaa

Kuva: Tv2 Tiedotus

(At home behind bars)

- vankilakierre voi olla vaikea lopettaa

Ramón Cano on istunut vankilassa yli puolet elämästään, 31 vuotta. Kaikki alkoi polkupyörävarkaudesta. Nuori poika purki turhautumistaan pikkurötöksiin, joista kasvoi vuosien myötä katkeamaton kierre. Cano vapautuu kolmen vuoden päästä jolloin hän on 59-vuotias. Ajatus vapautumisesta pelottaa miestä. - Olen mieluummin vanki kuin vapaana kadulla, Cano myöntää.

Vankilasta on tullut Canon koti ja perheyhteisö. Hänet tunnetaan hyvätapaisena ja työteliäänä vankina. Cano ei kaipaa muurien toiselta puolen mitään. Ilman koulutusta ja ammattia, vankilakundin leima otsassa, astuminen vapaaseen maailmaan ei miestä houkuta.

Canon perhesuhteet vankilan ulkopuolelle ovat katkenneet. Mutta mitä tapahtuu, kun ensimmäistä kertaa lomille lähtiessä portilla onkin joku vastassa? Sisko haluaa tavata veljensä, johon ei ole ollut vuosikausiin missään yhteyksissä. Sisaren maininta saa ensimmäisen kerran dokumentin aikana hymyn Canon huulille.

Mikä on perheen merkitys laitostumisen ehkäisemisessä? Entä mikä on yhteiskunnan rooli tuomionsa sovittaneiden rikollisten uudelleensopeuttamisessa vapaaseen elämään? Dokumentti kertoo Ramón Canon tarinan kaunistelematta ja saa miettimään, onko koskaan liian myöhäistä aloittaa uudelleen alusta.

Tuotanto Televisió de Catalunya, Espanja

Teksti: Piritta Pesonen

[Takaisin]

9.7.2005 klo 14.15 TV2
Viipuri jälkeen vuoden nolla

Kuva: Kuvanauhalta

- pala entistä Suomea venäläissilmin

Syksyllä 1944, kun jatkosota päättyi, Suomi oli menettänyt Karjalan Kannaksen ja Viipurin kaupungin jo toistamiseen. Neuvostoliitto aloitti valtaamiensa alueiden asuttamisen heti aseiden paukkeen tauottua ja alkoi siirtolaisaalto Venäjän sisäosista. Tavallista oli, että ensin tuli osa perheestä ja myöhemmin vähitellen koko suku. Uusi asuinseutu kelpasi hyvin, sillä monet saapuivat eri puolilta Neuvostoliittoa sodan tuhoamilta alueilta.

Karjalaa venäläistettiin nopeasti; vanhat paikannimet vietiin pois ja tilalle pantiin uudet. Viipuri sentään säilytti entisen nimensä, vaikkakin venäjän kielelle muunnettuna. Suomalaisilta asukkailta tyhjäksi jäänyttä kaupunkia täytettiin uudella elämällä, ensin sotilailla ja heidän perheillään ja muutaman vuoden sisällä yhä enemmän siviiliväellä. Viipurin kaikki vähänkin säilyneet talot otettiin käyttöön. Yhteistä tulijoille oli se, ettei heitä paljonkaan kiinnostanut, keitä olivat kaupungin entiset - suomalaiset - omistajat. Saattoipa olla niinkin, ettei Viipurin tiedetty koskaan Suomeen kuuluneenkaan.

Nikolai Illarionov, nykyisin Viipurin vanhinta polvea, oli tullessaan koulupoika. Hänen kertomuksensa on tyypillinen nykyviipurilaisen tarina. Tultiin heti sodan jälkeen ja elämää alettiin elää uusissa maisemissa. Euroopan vuoksessa Illarionovin matka vie vanhoille kotikulmille ja sodan jälkeisten muistojen maille. Kuinka Viipuri on hänen silmissään muuttunut sitten ajanlaskun alun? Ajanlaskun alku sijoittuu Viipuriin asettuneiden venäläisten ajatuksissa siihen hetkeen, kun Suomi joutui siitä luopumaan ja venäläiset sinne asettuivat.

Ohjelman on toimittanut ja ohjannut Pertti Hintikka

Teksti: ph / Piritta Seppälä

[Takaisin]

31.5.2005 klo 22.55 TV2
Maltan ilotulittajat

(The Fireworkers of Malta)

- komeimman paukun räjäyttäjä saa mainetta ja kunniaa.

Kevään viimeinen Euroopan vuoksi -dokumentti tulee Maltan saarelta, missä on näyttävä perinne kylien suojelupyhimysten juhlimiselle: ilotulitukset ja ammukset. Kesäkuusta lokakuuhun asti kylissä ja kaupungeissa ammutaan joka viikonloppu toinen toistaan näyttävimpiä paukkuja. Ilotulitukset ovat nousseet melkeinpä tärkeämpään asemaan kuin uskonnolliset menot.

Lähes jokaisessa maltalaisessa pikkukylässä on oma ilotulitetehdas. Tulitteiden valmistukseen tarvitaan lisenssi ja hallituksen ilotulitelautakunnan järjestämä pyrotekniikan peruskurssi. Kylissä on yleensä kaksi kilpailevaa yritystä, joiden kannattajia voi verrata vaikka jalkapallofaneihin. Tulitteiden valmistajia pidetään rohkeina huimapäinä ja kuolonuhreista tulee lähes sankareita.

Valitettavasti ammusten räjähdykset vaativat toisinaan myös uhrinsa. Lily-tehtaan omistaja Benny Farrugia on yksi Maltan parhaimmista ilotuliteasiantuntijoista. 17-vuotiaana aloitetusta harrastuksesta on tullut elämän sisältö. Mies on menettänyt tulitteiden räjähdyksissä molemmat jalkansa ja liikkuu nyt proteeseilla. Myös toinen käsi on loukkaantunut. Intohimo ei ole kuitenkaan sammunut. - Ilotulitteet ovat minun koko elämäni, Farrugia sanoo.

St Maryn tehtaan työntekijä Joe Debono selvisi täpärästi, kun tehdas räjähti taivaan tuuliin viiden tonnin ilotulitelastin myötä. Nyt tehtaan raunioissa kuitenkin työskennellään kuumeisesti, sillä Madonna-pyhimyksen juhla lähestyy ja kilpailijalle ei haluta hävitä loistossa.

St Maryn johtava pyroteknikko Ronald Zammit esittelee pommeja, joiden valmistustekniikat ovat osittain liikesalaisuuksia. Ilotulitteiden tehtailu vaikuttaa kuin aseiden tekemiseltä, kymmenien kilojen painoiset pommit eivät kuitenkaan ole tarkoitettu kylvämään tuhoa vaan ihastusta.

Tuotanto Moser Film cutcom.tv

Kuva: TV2 Tiedotus
Teksti: Piritta Pesonen