Jännite

Jännite on tarinan peruselementti, josta ei koskaan puhuta liikaa. Jännitteen taju erottelee kirjoittajien kohdalla jyvät akanoista. Jännitteestä jauhetaan kaikissa käsikirjoitusoppaissa, mutta silti se näyttää olevan monella tekijällä hukassa. Näin käy välillä itsellekin, sillä vetävän jännitteen rakentaminen ja sen ylläpitäminen ei ole helppoa.

Ensin pitää saada katsoja jollain tasolla samastumaan päähenkilöön - toivomaan, että päähenkilölle kävisi hyvin ja pelkäämään, että käykin huonosti. On siis oltava selkeä uhka, mutta myös toivoa paremmasta. Tästä muodostuu elokuvan pääjännite eli kysymys siitä käykö päähenkilölle lopulta hyvin vai huonosti. 

Pääjännitteen rinnalle voi erottaa kakkosnäytöksen kantavan jännitteen. Se on elokuvan selkäranka. Kakkosnäytöksen jännitteen on oltava hyvin konkreettinen ja muodostuttava päähenkilön tavoitteesta. Kyse voi olla tehtävän suorittamisesta (Taru sormusten herrasta), rakkauden löytämisestä (Bridget Jones) tai vaikkapa rikoksen selvittämisestä (Shutter Island). Tavoitteen on oltava elimellisen tärkeä päähenkilölle, jotta katsoja viitsii jännittää sen toteutumista. On oltava isot panokset ja panosten pitää kasvaa kakkosnäytöksen aikana.

Ykkösnäytöksen jännite on tyypillisesti se, että uskaltaako päähenkilö ottaa kakkosnäytöksen tehtävän vastaan. Alkusysäyksessä voi myös esitellä jonkun mysteerin, johon janoamme vastausta.

Kolmosnäytöksen jännite muodostuu tyypillisesti siitä, pystyykö päähenkilö lopulta korjaamaan elämänsä kakkosnäytöksen lopuksi saamaansa eliksiirin avulla. Tämä eliksiiri voi olla myös hyvin abstrakti asia, kuten uskalluksen oppiminen tai itsereflektion kasvu. Hyvässä kolmannessa näytöksessä elokuvan pääjännite ja kakkosnäytöksen kantava jännite yhdistyvät tavalla, joka paljastaa elokuvan todellisen moraalin.

Pääjännitteen ja kakkosnäytöksen rinnalle erottelisin vielä temaattisen jännitteen. Temaattinen jännite on kysymys siitä mikä on elokuvan sanoma ja moraali eli mikä on elokuvan pointti. Taitavat kirjoittajat eivät paljasta korttejaan heti kättelyssä vaan riepottavat katsojaa ovelasti elokuvan moraalin ympärillä. Katsoja janoaa tietoa siitä, että tekeekö päähenkilö oikein vain väärin toimiessaan kuten toimii. Jännitämme, että mitä päähenkilön lopulta pitäisikään ymmärtää, jotta hän pystyy korjaamaan elämänsä.

Hyvässä tarinassa tämä asia kirkastuu katsojalle vasta elokuvan lopussa ”oho, ahaa, aivan!” –tyyppisenä elämyksenä. Huonossa elokuvassa katsoja taas arvaa elokuvan moraalin jo ensimmäisen näytöksen aikana. Sitten vain odotellaan, että milloin päähenkilö rohkaistuu niin, että saa tytön tai että miten hienojen tehosteiden avulla paha paukutellaan hengiltä. Tämä on tylsää.

Palaan vielä takaisin konkreettisiin jännitteisiin. Kakkosnäytöksen jännite jakautuu yleensä alajännitteiksi. Suuren tehtävän suorittamisessa on tyypillisesti eri vaiheita. Kun yhdestä uhkasta on selvitty käy seuraava jo päälle. Näin elokuva jakautuu jaksoiksi. Jakson aluksi esitellään aina uusi jännite ja jakso loppuu siihen, että jännite ratkaistaan jollakin tavalla. Siten tarinaan tulee rytmiä ja ryhtiä verrattuna siihen, että harotellaan rinnan eri jännitteiden suuntaan.

Kun on onnistunut rakentamaan toimivan jännitteen, sitä ei pidä mennä rikkomaan hetkeksikään puhumattakaan siitä, että purkaa jännitteen ennen aikojaan. Yksikin jännitteestä irrallinen kohtaus, joka on tuomassa vain informaatiota tai näennäisesti syventämässä päähenkilöä, lässäyttää jännitteen. Ote katsojasta herpaantuu. Katsoja unohtaa, että mitäs tässä nyt oltiinkaan seuraamassa ja jännitteen joutuu virittämään kovalla työllä taas uudestaan. Taitava kirjoittaja tuo tarvittavan informaation ja haluamansa karakterisoinnit esiin jännitteen ratkaisemisen lomassa.

Miksi kotimaisessa draamassa on sitten niin usein jännitteet hukassa? Osa tekijöistä ei ole ehkä vain ymmärtänyt koko jännitteen käsitettä tai suhtautuu siihen jotenkin ylimielisesti. Oma havainto maailmasta ja päähenkilöstä koetaan niin monisyiseksi, ettei sitä haluta pelkistää yksinkertaisten jännitteiden varassa toimivaksi draamaksi. Pelätään, että ollaan liian yksinkertaisia ja tyhmiä. Tämä on surullinen väärinkäsitys, koska juuri muodon yksinkertaisuudessa piilee draaman kauneus. Taitavat kirjoittajat pelkistävät universaalit ihmisenä olemisen ongelmat konkreettisiksi ja kuumottaviksi draamallisiksi jännitteiksi. Pienet tavoitteet ja konkreettisen konfliktit voivat symboloida hienosti jotakin isoa ja abstraktia. Tätä kutsutaan hyväksi tarinaksi.