yle.fi


Tekijän suhde väittämään

Tekijän suhde väittämään

17. marraskuuta 2011 Kommentit: 3

Olen käsitellyt tässä blogissa lempiaihettani väittämää jo parikin kertaa. Ensin kirjoitin väittämän tärkeydestä, sitten väittämän ja rakenteen yhteydestä. Nyt ruodin erilaisia tekijäsuhteita väittämään.

Itse rakastan pohtia sitä mitä elokuvat väittävät. Minulle elokuva on pääsääntöisesti hyvin tietoisesti rakennettu konstruktio, joka koko olemuksellaan väittää maailmasta jotakin, jonka tekijä kokee hyvin olennaiseksi. Elokuva on äärimmäisen kallis ja hidas väline, joten tämä väittämä on todennäköisesti hyvin huolellisesti mietitty. Väittämän on syytä olla ajalleen relevantti, mutta se ei voi olla liikaa vain hetkessä kiinni, koska elokuvan valmistumisikkuna on useita vuosia. Väittämän on kosketettava suurta ihmisjoukkoa, jotta elokuvan tekeminen olisi taloudellisesti kannattavaa. Tärkeimmät väittämät toistuvat tarinoissa eri muodoissa vuosituhannesta toiseen.

Mutta onko elokuvalla aivan pakko olla jokin väittämä? Nähdäkseni se on väistämätöntä. Väittämä on väistämätön siksi, että tarinaa katsotaan jonkun valitsemana konstruktiona tapahtumia. Katsoja yrittää koko ajan jollain tasolla ymmärtää, miksi joku on valinnut juuri tällaisen koosteen tapahtumia.

Tekijöillä on kuitenkin hyvin erilaisia suhteita väittämään. Erittelen niitä hieman.

Joillekin tarina on tutkimusmatka valittuun teemaan, väittämän hakemista. Näytelmäkirjailija-käsikirjoittaja Juha Jokela sanoi, että kun hän alkaa kirjoittaa tarinaa, hän ei tahdo tietää miten se päättyy – kirjoitusprosessi on väittämän tutkimista. Tämä on mielenkiintoinen metodi. Olen itsekin alkanut suhtautua kirjoittamiseeni enemmän tutkimusmatkana. Joskus käy niin, että kun valitsemaansa aihetta alkaa todella pohtia, nuo pohdinnat johtavat aika erilaiseen loppuväittämään kuin mikä aluksi oli mielessä. Tälle havainnolle on syytä olla herkillä. Elokuvia vain on vaikea rahoittaa edes alkuun, jos tekijät eivät tiedä miten tarina tulee päättymään.

Jotkut kirjoittajat tuntuvat kirjoittavan hyvin vahvasti väittämä edellä. Esimerkiksi ohjaaja-käsikirjoittaja Lukas Moodyson on viime vuosina selvästikin tarttunut räikeimpiin ja itseään eniten puhutteleviin epäkohtiin maailmassa. Hän on tehnyt epäkohdista elokuvia, jotka lähentelevät ihan positiivisessa mielessä saarnoja. Lilja 4 ever (2002) käsitteli ihmiskauppaa, Reikä sydämessäni (2004) pornoa ja Mammutti (2009) sitä miten vähän vanhemmat ehtivät olemaan lastensa kanssa.

Päinvastainen tapa on lähestyä kirjoittamista hyvin vaistonvaraisesti, teoretisoimatta, ehkä edes pahemmin tiedostamatta koko temaattista tasoa. Muistan, kun tuskailin aikoinaan hirveästi jonkin käsikirjoitukseni kanssa, että mitä tämä oikein maailmasta väittää. Tuottaja Aleksi Bardy lohdutti minua, että sä tajuat sen sitten ehkä viisi vuotta ensi-illan jälkeen, että mitä se elokuva sun sen hetkisessä elämäntilanteessa todella tarkoitti. Tämä on lohdullinen näkökulma asiaan.

Paras dramaturginen ohje, jonka olen kuullut vuosiin, on näytelmäkirjailija-käsikirjoittajan Sami Keski-Vähälän huomio siitä, että tekijät puhuvat nykyään aivan liian vähän siitä mikä olisi heistä ”siistiä”. Käsitin tämän siten, että pitää olla herkillä sille mikä on itsestä siistiä eikä teoretisoimalla harhauttaa itseään tekemään jotakin, mikä ei ole edes omasta mielestä siistiä. Viime aikoina olenkin yrittänyt enenevässä määrin keskittyä kirjoittamaan pelkästään siistiä.

Osa tekijöistä luottaa siihen, että jos he tekevät sen mikä on heistä intuitiivisesti siistiä, tulevat he automaattisesti väittäneeksi maailmasta jotakin kiinnostavaa. Voi olla, mutta itselleni väittämä, teema, moraali tai näkökulma (kaikki nämä tarkoittavat enemmän tai vähemmän samaa asiaa) on juuri se siisti juttu ja samalla myös majakka, jota kohti suunnistan uudelleenkirjoittamisen myrskyssä. Kyse on siitä valinnasta, tajuamisesta, eliksiiristä, jota kohti päähenkilöäni ja katsojaa tarinassa ajan. Ilman tuota maalia koen kirjoittamisen hakuammunnaksi. Hakuammunnalle on kyllä aikansa kirjoitusprosessin alkuvaiheessa. Lopulta tahtoisin kuitenkin ampua tykillä keskelle maalia.

Jotkut tekijät pyrkivät tarkoituksellisesti monitulkintaisuuteen – siihen, että jokainen katsoja poimii tarinasta oman väittämänsä. Tällaista lähestymistapaa esiintyy yleisesti elokuvaa abstraktimpien taiteiden kuten kuva- ja tanssitaiteen puolella. Siellä tuo monitulkintaisuus tuntuu olevan hyvin keskeinenkin arvo.

Itse olen huomannut, että kun yrittää väittää yhdellä teoksella kovin monia asioita, käy helposti niin, ettei onnistu väittämään asioista yhtäkään. Tämä johtunee siitä, että katsoja hakee koko ajan tarinan punaista lankaa, ei punaisia lankoja. Jossain vaiheessa tämä havainto tuntui itsestäni musertavalta. Maailma on niin monipiippuinen, että tuntui epärehelliseltä sanoa siitä mitään yksinkertaistettua. Sitten tajusin, ettei yhden elokuvan tarvitse sanoa mitään tyhjentävää aiheestaan. Yksi elokuva voi kertoa yhden näkökulman aiheeseensa. Tuo väittämä on sitten tietyssä elämäntilanteessa kamppaileville ihmisille relevantti. Myöhemmin, kun heidän elämäntilanteensa on eri, sama väittämä muuttuu triviaaliksi. Tämän voi todeta itse katsomalla uudestaan oikeastaan minkä tahansa nuoruutensa suosikkielokuvan.

Jotkut tekijät pyrkivät kertomaan dramaattisen tarinan, jonka ratkaisuihin tarina ei tunnu ottavan mitään moraalista kantaa, asiat vain tapahtuvat. Tämä moraalittomuus on mielestäni itsessään aika iso väittämä. Silloin tekijä väittää, että hänellä ei ole moraalia asian suhteen. Sekin on iso väittämä. Variaatio tästä asenteesta on se, että kerrotaan vain jokin tarina, vaikkapa tositapahtumiin perustuva, ja jätetään kaikki moraalinen tulkinta katsojalle. Tämä asenne voi johtaa hienoon lopputulokseen, mutta on perustaltaan sikäli hutera, että jo tarinan valitseminen kerrottavaksi on itsessään iso väittämä - puhumattakaan kaikista niistä miljoonista valinnoista, jotka liittyvät tapaan kertoa tarina.

Joitakin tekijöitä selvästikin pelottaa väittää aiheestaan mitään. He ovat kuin ihmisiä, jotka kohtaavat eron jälkeen ensimmäistä kertaa exänsä ja höpöttävät koko tapaamisen ajan hermostuksissaan jotain täysin triviaalia, jotta eivät vain paljastaisi mitään todellisista ja kipeistä tuntemuksistaan. Jotkut tekijät ovat tehneet triviaalien asioiden höpöttämisestä suoranaisen taiteen. Heitä voi kuunnella pitkät pätkät lumoutuneena ja vasta myöhemmin, kun alkaa miettiä mitä he todella sanoivat, tajuaa, etteivät he sanoneet oikeastaan yhtään mitään. He ovat kuin taikureita, jotka johtavat yleisön katseen harhaan, jotta yleisö ei huomaisi, ettei mitään taikaa oikeasti ole olemassakaan.

Vuoden vaihteen jälkeen YLE ajaa tämän Kohtaus-sivuston hiljalleen alas. Viimeinen blogaukseni tälle sivustolle ilmestyy 15.12. Jos joku taho tahtoo ottaa tällaisen sisältöä ja käsikirjoittamista käsittelevän blogin siipiensä suojaan, niin sopii ottaa yhteyttä. (pekko.pesonen@ welho.com)

 

Lisää näihin:
4
tykkää tästä
Asiasanat:

Kommentit

Jon 17.11.2011, 12:00

Teema ja sanoma elokuvissa tulee mielestäni ilmaista non-verbaalisesti. Heti kun se lausutaan ääneen tai muuten alleviivataan, on taika rikkoutunut. Todistuksen pitää tapahtua dramaturgian ja henkilökehityksen keinoin, ei dialogissa. Tässä päästäänkin minusta siihen olennaiseen kysymykseen: Ei mitä sanotaan (vaikka sekin on tärkeää) vaan MITEN se sanotaan. Kaksi elokuvaa voi väittää samaa asiaa, vaikka "Love conquers all", mutta toinen vääntää teeman rautalangasta ja toinen saa tästä universaalisita teemasta moniulotteisen ja sydäntäsärkevän väittämän. Vaikka teema onkin se olennainen punainen lanka, sen liian orjallinen todistaminen muuttaa sen kangistavaksi pakkopaidaksi. Upeinta on se kun vasta lopussa ymmärtää miten kaikki palaset sopivat yhteen ja mihin kaikki se johdatus lopulta veikään. Jos haluaa nähdä temaattiseseti yhden loistavimmista leffoista lähiaikoina, kannattaa käydä katsomassa huomenna ensi-iltaan tuleva iranilainen Nader ja Simin: Ero. Teema on syvä ja moniulotteinen kuin mikä, mutta samalla kristallin kirkas.

Anonyymi 17.11.2011, 12:18

Miten näkisit elokuvan Magnolia väittämän kannalta? Minusta siinä on hienosti sekä ilmaa katsojan tulkinnoille että varsin mietitty väittämä (joka kyllä tulee ihan järkyttävän suoraan dialogissakin).

Anonyymi 19.11.2011, 18:02

Jotkut tekijät ovat tehneet triviaalien asioiden höpöttämisestä suoranaisen taiteen ... He ovat kuin taikureita, jotka johtavat yleisön katseen harhaan, jotta yleisö ei huomaisi, ettei mitään taikaa oikeasti ole olemassakaan.

niinpä ; )

test

  • Courier New

    Pekko Pesonen on Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut vapaa käsikirjoittaja ja Käsikirjoittajien killan puheenjohtaja. Hän on kirjoittanut elokuvat Tyttö sinä olet tähti ja Lapsia ja aikuisia, palkitut minisarjat Veljet ja Sitoutumisen alkeet, sekä Jussi-palkitun, katsojaennätyksiä rikkoneen komediaelokuvan Napapiirin sankarit. Pekko on myös kahden pikkutytön isä ja musiikki-intoilija.

    Pekon blogi jatkaa 15.1.2012 alkaen osoitteessa suomileffa.fi.

Uusimmat kommentit

Pertti

Onnistumisen takeeksi tarvitaan rehelliset motiivit.