yle.fi


Rakenne on viesti

Rakenne on viesti

17. toukokuuta 2010 Kommentit: 8

Olen itse klassisen kolminäytöksisen rakenteen ystävä, mutta samaan aikaan sitä mieltä, ettei tarinalla kuulu olla rakennetta rakenteen itsensä vuoksi. Rakenne määrittyy tarinan väittämän mukaan. Kuulostaa abstraktilta, mutta yritän selittää mitä tarkoitan.

Klassinen kolminäytöksinen rakenne syntyy siitä, että ykköskäänteessä ”sankari” päättää lähteä ”seikkailuun”. Kirjoitin sankarin ja seikkailun lainausmerkeissä, koska ne johtavat ajattelemaan hyvin klassista tarinaa. Sankari voi olla millainen hahmo tahansa ja seikkailu voi tarkoittaa esim. päätöstä mennä terapiaan kuten sarjassa Sopranos. Kyse voi olla siis hyvin vertauskuvallisesta matkasta.

Kakkoskäänne syntyy siitä, että päähenkilö tajuaa sen mitä hänen oikeasti kuuluu tarinan aikana tajuta tai oppia. Ykköskäänteessä otettu suunta ei ehkä ollutkaan täysin oikea, mutta seikkailu on antanut sankarille tiedon eliksiiristä, jonka avulla hän pystyy mahdollisesti parantamaan elämäänsä. Ykköskäänteessä sankari on ehkä rakastunut ja kakkoskäänteessä tajuaa sen itsekin. Tai jos kyse on tragediasta, kakkoskäänteessä sankari tekee kohtalokkaan väärän valinnan ja turmeltuu lopullisesti.

Kolmannessa näytöksessä sankari kamppailee kohti oivaltamaansa oikeaa päämäärää tai tragediassa kohti lopullista tuhoaan. Aina hän ei välttämättä pääse päämääräänsä. Vastaavasti tuhostakin voi nousta jotain hyvää kuten Romeon ja Julian sukujen sovinto.

Kolminäytöksinen rakenne syntyy siis tarpeestamme kertoa ja kuulla tarinoita, joiden päähenkilö joutuu seikkailuun, joka opettaa hänelle jotain. Tällaisten tarinoiden kautta katsojakin voi oppia jotain.

Lasten sadut ja aikuisten tarinat toimivat tässä mielessä hyvin samalla tavalla. Lapsille kerrotaan satuja, jotka opettavat heitä toimimaan oikein. Aikuisia ei ehkä niinkään opeteta vaan enemmänkin autetaan tai valmistetaan käsittelemään elämän kinkkisiä tilanteita.

Eri elämäntilanteissa toimivat hyvin erilaiset elokuvat, koska draamasta haetaan yleensä vertaiskokemusta. Ihmisen, jolla ei ole lapsia, on tunnetasolla yhtä mahdotonta vaikuttua siitä mistä Lukas Moodysson puhuu Mammutissa (2009) kuin lapsen on tajuta sitä mistä Eleanor Bergstein kirjoittaa Dirty Dancingissä (1987). Toki elokuvilla on aina myös eskapistinen funktionsa, mutta sekin vaihtelee voimakkaasti elämäntilanteen mukaan.

Palaan takaisin rakenteeseen. Rakenne on siis yksinkertaisesti kehittyvän päähenkilön kehityskaaren kolme vaihetta. Joskus kyse ei ole niinkään päähenkilön kaaresta vaan katsojalle suunnatun väittämän rakentamisesta. Näin esimerkiksi Cormac McCarthyn romaaniin perustuvassa  elokuvassa No Country For Old Men (2007). Nyt seuraa taas juonipaljastuksia.

No Country For Old Men kaappaa katsojan seuraamaan hyvin perinteistä jännityselokuvaa, jossa hieman ahne, mutta kunnollinen mies yrittää selvitä suuren rahasumman kanssa pakoon äärimmäisen pahaa tappajaa. Tätä elokuvaa me seuraamme puolitoista tuntia. Sitten, aivan yhtäkkiä, kuvan ja tarinan tapahtumien ulkopuolella saammekin kuulla, että pahis on tappanut päähenkilön. Olemme ällistyneitä ja janoamme sovitusta. Sitä emme saa. Elokuvan kolmannessa näytöksessä paha tappaa päähenkilön vaimonkin kylmäverisesti vaikka tämä anoo armoa. Lopussa pahis jää vahingossa auton alle. Hetken luulemme, että kohtalo puuttui oikeudenmukaisesti peliin. Mutta ei,  paha onkin selvinnyt hirvittävästä törmäyksestä omituisesti hengissä ja jatkaa kulkuaan. Rakenne on hyvin poikkeuksellinen, häiritsevä ja älyllinen, mutta erottamattomasti osa McCarthyn viestiä: paha ei elämässä välttämättä saa palkkaansa ja se on vain hyväksyttävä.

Toinen hyvä esimerkki väittämän takia tehdystä klassisesta rakenteesta poikkeamiseen on John O’Brianin kirjaan perustuva Leaving Las Vegas (1995) (http://www.youtube.com/watch?v=UMlYWZgCIgo).

Taas seuraa juonipaljastuksia. Elokuva kertoo miehestä, joka lähtee Las Vegasiin juomaan itseään hengiltä. Vegasissa mies tapaa prostituoidun ja he rakastuvat. Oletamme, että rakkaus pelastaa miehen alkoholismilta. Tätä kakkoskäännettä ei kuitenkaan koskaan tule. Mies juo itsensä vääjäämättä hengiltä naisen rakkaudesta huolimatta. Tässäkin elokuvassa meidät pannaan todistamaan väittämää, jota emme välttämättä haluaisi nähdä, mutta jonka toisaalta tajuamme varsin todeksi.

Edellä mainittujen esimerkkien kaltainen poikkeaminen klassisesta rakenteesta on tunnetasolla hankalaa katsojalle. Edellä mainitut elokuvat pelaavat hyvin älyllisellä tasolla. Katsojan on kyettävä hyväksymään oma petetyksi tulemisensa ja muodostettava älyllinen teoria siitä miksi kertoja hänelle tällaisen likaisen tempun tekee. Siksi tällaiset elokuvat eivät koskaan ole suuria yleisömenestyksiä.

Surkeimmalla tavalla rakenteellisia ovat elokuvat, jotka rikkovat itsetarkoituksellisesti klassista rakennetta – eivät väittääkseen sillä jotain vaan silkasta toisin tekemisen tarpeesta. Pahimmillaan lopputulos on tunnetasolla epätyydyttävä ja älyllisesti tyhjä.

Rakenteen ei pitäisi olla olemassa vain rakenteen itsensä takia vaan se on erottamaton osa elokuvan viestiä.

 

Lisää näihin:
0
tykkää tästä

Kommentit

Anonyymi 18.05.2010, 09:11

Mutta eikö klassinen rakenne tuota aika usein ennalta-arvattavaa tarinointia? Niin, että elokuvan alussa on vaikkapa ujo päähenkilö, joka sitten matkallaan oppii rohkeutta ja on lopussa reipas. Jonkinlainen "viesti" näissäkin elokuvissa on, mutta aika ohueksi se jää.

Harri-Pekka 18.05.2010, 09:24

Eikös joku viisas aikoinaan todennut, jotta "anna heille tuttu tarina, mutta kerro se tavalla jolla he eivät koskaan ole aiemmin sitä nähneet/kuulleet/kokeneet".

Pekko Pesonen 18.05.2010, 12:56

Mun ymmärtääkseni se on enemmänkin sellainen harha, että ihmiset oikeasti haluaisivat tarinan syvätasolta jotain kauhean ennalta-arvaamatonta. Ihmiset kaipaavat enemmänkin sellaista "oho ei jumalauta, ahaa, no niinpä tietenkin, aivan, totta-totta" tunnekaarta "yllättävältä" kakkoskäänteeltä.

Arvaamattomuus ei ole niin olennaista kuin se, että tarinan väittämä on relevantti. Jos väittämä on katsojalle relevantti, katsoja voi katsoa saman tarinan uudestaan ja uudestaan, jolloin se on 100% ennalta-arvattava.

Anonyymi 21.05.2010, 10:15

"Surkeimmalla tavalla rakenteellisia ovat elokuvat, jotka rikkovat itsetarkoituksellisesti klassista rakennetta – eivät väittääkseen sillä jotain vaan silkasta toisin tekemisen tarpeesta. Pahimmillaan lopputulos on tunnetasolla epätyydyttävä ja älyllisesti tyhjä."

Voisiko tästäkin saada jonkin esimerkin?

Joona Kivirinta 21.05.2010, 17:58

Liittyen edellisen kommentoijankin lainaamaan ajatukseen:

Luulenpa, että suuri osa näkemistäsi "itsetarkoituksellisista" elokuvista on ratkaisuillaan todella yrittänyt löytää väylän jonkin sellaisen ytimeen, joka tekijöitä on kiinnostanut. He ovat voineet epäonnistua yrityksessään, mutta se ei vielä tee elokuvan keinoista enemmän tai vähemmän itsetarkoituksellisia. Useammin se vain tarkoittaa, että ollaan hyvistä aikeista huolimatta menty metsään - mitä ymmärtääkseni tapahtuu toisinaan klassisen kerronnankin piirissä.

Pekko Pesonen 24.05.2010, 13:22

Anonyymi, esimerkkeinä itsetarkoituksellisesta rakenteellisesta kikkailusta tulee mieleen esim. trillerit Vantage Point ja Memento. Memento oli kokeiluna kiinnostava, mutta jätti leffana aika kylmäksi. Vantage Point on vain huono. Yhteistä molemmille leffoille on se, että ne tuntuvat siltä (en tiedä oikeita lähtökohtia), että koko leffa on olemassa sen rakennekikan takia - henkilöt ja teema ovat niissä vain pakollista täytettä. Veikkaan, että leffoja on lähdetty tekemään siitä lähtökohdasta, että olispa hei siistiä tehä "sellanen leffa, joka alkais aina alusta eri näkökulmahenkilön silmin" tai "sellainen leffa, joka kulkis takaperin". Toki tällaisellekin tekemiselle on tilauksensa, mutta itse en ihan hirveästi arvosta.

CamAmateur 09.03.2011, 20:38

what a well done website unlike many other posts with all the spam i had to view today

Kohtaus, Pertti 10.03.2011, 09:03

Thankyou, CamAmateur!

I truly wish that you understand Finnish, so you can enjoy all our blogs and articles!

Kindly,
Pertti

test

  • Courier New

    Pekko Pesonen on Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut vapaa käsikirjoittaja ja Käsikirjoittajien killan puheenjohtaja. Hän on kirjoittanut elokuvat Tyttö sinä olet tähti ja Lapsia ja aikuisia, palkitut minisarjat Veljet ja Sitoutumisen alkeet, sekä Jussi-palkitun, katsojaennätyksiä rikkoneen komediaelokuvan Napapiirin sankarit. Pekko on myös kahden pikkutytön isä ja musiikki-intoilija.

    Pekon blogi jatkaa 15.1.2012 alkaen osoitteessa suomileffa.fi.

Uusimmat kommentit

Pertti

Jos uskoisin kaiken, mitä epäilijät sanovat, en saisi mitään aikaiseksi.