Cantundo - avainkohtaus

Cantundo:

Hyvältä näyttää.

Kohtaus, jossa Mikko ottaa puhelun vastaan, on yksinkertaisen toiminnallinen ja selkeä. Ei vaikea kirjoittaa, eikä pidä ollakaan. Muutaman asian ottaisin siitä esiin, suhteessa tarinan kokonaisuuteen. Katsojana minulle herää välittömästi kysymys, että mikä tässä puhelussa on Mikolle niin ihmeellistä? Hänhän näkyy tekevän sitä työkseen, eli hän on varmasti tottunut kaikenlaisiin hysteerisiin, sekaviin asiakkaisiin ja dramaattisiin tapahtumiin. Nyt näemme kuitenkin selvästi, että hän epäröi hälytyksen tekemistä, jähmettyy, jää tuijottamaan eteensä etc. Mennäänkö tässä heti asioiden edelle? Paljastuuko heti liikaa? Oletuksenahan pitäisi olla, että Mikko saa ihan tavallisen työtehtävän, että kaikki on kunnossa (paitsi tietenkin Paloaukeankaarella). Kun Mikko nyt reagoi näin, katsoja pääsee heti arvelemaan, että puhelussa on jotain Mikolle henkilökohtaista. Tunnistaako hän soittajan äänen? Onko osoite hänelle tuttu? Onko se peräti Mikon oma osoite? Mistä on kysymys?

Ihan hyvä, että soittajan repliikissä esitellään myös heti se yksi tälle tarinalle tärkeä henkilö: Jeesus.

Ehdotelma: olisiko tätä ensimmäistä kohtausta, jonka sisältö on varsin yksinkertainen ja helppo ymmärtää, mahdollista hämmentää vähän pitemmälle? Voisimmeko jo kohtauksen sisällä leikata tunnetilasta toiseen, käyttää yllätystä ja isompaa kontrastia? Jos Mikko vaikka olisi juuri heittämässä huulta työkaverinsa kanssa, vaikkapa saanut juuri, kaksi sekuntia aikaisemmin, kuulla poliittisesti epäkorrektin Jeesus-aiheisen vitsin, niin puhelu tulisi herkullisempaan paikkaan. Nauruntyrskähdyksiä epäonnistuneesti peittelevä hätäkeskuspäivystäjä on heti mielenkiintoisempi kuin sellainen, joka vain hoitaa työnsä niin kuin pitääkin. Samalla voisimme uskotella, että Mikko on ihan tavallinen ja tasapainoinen, huumorintajuinen kaveri. Jos vitsi tosiaan olisi uskontoaiheinen, ja Mikko nauraisi sille vapautuneesti, hämäys olisi jatkoa ajatellen täydellinen. Nämä siis ehdottomasti vain ehdotuksia.

Seuraavissa kohtauksissa ollaan sitten jo aika pitkällä. Rakenteellisesti ollaan siinä saumassa, kun Mikon naamiot rapisevat ja näkökulma vaihtuu Neaan. Näissä kohtauksissa konflikti ja henkilöiden suunnat ovat selkeitä, ja palvelevat kokonaisuutta juuri niin kuin pitääkin.

Mikon hoon päälle puhuminen on loistava, konkreettinen elementti, joka kertoo meille pienellä paljon. Pelkästä murteen tarttumisesta Nea voi arvella isän olleen läsnä. Yksi kirjain oikeassa paikassa näyttää meille, mitä Mikon korvien välissä mahdollisesti on tapahtumassa.

Dialogi on sopivan niukkaa, ekonomista ja tarkoituksenmukaista, mutta silti elävää. Kannattaa huomata, että usein, kun näyttelijällä on vähemmän puhuttavaa, hänellä onkin enemmän näyteltävää. Ja se on aina mielenkiintoisempaa. Näissä kohtauksissa Mikko on jo niin pitkällä, Nean ulottumattomissa, että hän voi periaatteessa höpistä melkein mitä tahansa. Nean kannaltahan pointti on vain siinä, että hän ei saa Mikkoon kontaktia. Mikon repliikit taas kertovat selkeästi, minkävärisissä vesissä nyt kahlataan.

Hyvä, että puhekielinen dialogi on tässä myös kirjoitettu suoraan puhekielelle. Se tuntuu olevan taito, jota monet ammattilaisetkaan eivät koskaan kykene oppimaan. Kirjallinen kökkösuomi valitettavan usein päätyy tv-ruutuun asti. Puhekielen kirjoittaminen vaatii kielikorvaa ja musikaalisuutta. Toki erilaiset henkilöt puhuvat eri tavalla, ja maailmaan mahtuu myös juttuja, joissa tarkoituskin on puhua jollakin tavalla kohotettua kieltä, runomuotoon asti, mutta useimmiten kuitenkin operoimme ihan realistisen nykypuhekielen kanssa. Sauli ei ole kirjoittanut ”Kuinka sä..? ”, kun Nea kerran sanoo ”Kuissä..?”. Ei siis kannata kirjoittaa ”kahdeksan”, jos henkilön on tarkoitus sanoa ”kaheksan”. Jos dialogi on puhekieltä, sellaiseksi se pitää myös kirjoittaa. Se voi näyttää paperilla vähän hassulta, mutta ei se luettavaksi ole tarkoitettukaan, vaan puhuttavaksi.

Mikon ja Nean välisessä kohtauksessa kannattaa huomata myös se, että heidän rytminsä ja suuntansa ovat koko ajan vastakkaisia. He eivät varsinaisesti kommunikoi keskenään, mutta se sattuukin olemaan juuri tämän kohtauksen nimenomainen konflikti. He ovat eri planeetalla.

Vaikka nämä kohtaukset ovat tarinan kannalta tärkeitä, ne eivät varmasti olleet kirjoittajan kannalta niitä vaikeimpia. Monimutkaisempia virityksiä on edessä. Onnea niihin. Tai tarkemmin ajatellen: ei siinä onnella mitään tekemistä ole. Tunteella ja taidolla on.

Mikko Reitala