Jukka Haarma: Vuoden 2013 subjektiivinen musiikkimaku mitattu

Viime kolumnissa mittasin rocklehtien vuoden parhaat levyt -listojen kautta rocktoimittajien vuoden 2013 ”virallisen maun”. Tuon jälkeen lienee kohtuullista testata myös oma maku, samalla tavoin menneen vuoden äänitteiden kautta.

Alla olevista levyistä olen erityisesti nauttinut, innostunut ja niihin myös useasti palannut. Yksinkertaista ja ehdottoman subjektiivista. Kategoriat ovat syntyneet lennosta, levyjä kuunnellessa ja tätä kirjoitettaessa. Ne toki kertovat musiikkimaustani melkein yhtä paljon kuin itse levytkin.

Vuoden kotimainen popalbumi: Haloo Helsinki!: Maailma on tehty meitä varten
Vuoden kotimainen popkappale: Haloo Helsinki!: Vapaus käteen jää

”Maailma on tehty meitä varten” on saman tien kaikkien aikojen suomalaisia poplevyjä. Tarttuvat kertosäkeet seuraavat toinen toistaan. Komea popalbumi, jonka kepeys ei ole pinnallista eikä vakavuus tosikkomaisuutta. Levy joka julistaa suurella tunteella, että vain unelmat ovat realismia. Vapaus käteen jää on ilman muuta vuoden poplaulu ja -hitti, ja sen jousisovitus upea.

Kotimainen popkappale, kunniamaininta Janna: Sä et ole hullu

Ensimmäistä kertaa suomeksi laulava Janna Hurmerinta kirjoittaa itse vuoden svengaavimman lohtua henkivän laulun. Täyttää kaksi hienon popkappaleen keskeistä kriteeriä: a) sen pariin hakeutuu yhä uudestaan, b) se avautuu heti, mutta paranee käytössä.

Kotimainen rockkappale: J. Karjalainen: Mennyt mies

Nykyhetki ja menneisyys kohtaavat tanssilattialla. Sanoituksensa mittainen mies ja kappale. ”Aina ilosta syntyvä uudestaan”. Nyt voidaan myös kirjoittaa: ilosta kokea yleisönsä uudestaan.

Kotimainen rockkappale, kunniamaininta: Jonna Tervomaa: Minä toivon

Rockbiisi? Tämähän on osin silkkaa gospelia. Poikkeuksellisen oivaltava ja innostava sovitus, joka lähtee sanojen ytimestä: ”Minä toivon rumpujen pärinää / iänikäistä elämää / toivon koskien kohinaa / kokopitkää sinfoniaa”. Olkoon urasi kokoisesi ja ikinälkäinen, Jonna Tervomaa.

Kotimainen rockalbumi: Minä ja Ville Ahonen: Mia

Albumikokonaisuus, joka ansaitsee kaikki saamansa kehut. Suuria tunteita, rohkeita ratkaisuja. Ville Ahosen silmät loistavat levyn etiketillä kuten Jeanne d’Arcin silmät vanhojen klassisten Johanna-vinyylilevyjen keskiössä. Sattumaa?

Kotimainen rockalbumi, kunniamaininta: Samae Koskinen: Hyvä päivä

Suomalainen rock/pop palaa hiekkalaatikolle, lopettaa turhan pinnistelyn ja vapautuu sitä kautta uuteen leikkiin.

Vuoden Iskelmäalbumi: Suvi Teräsniska: Hän tanssi kanssa enkeleiden

Tarina kestää toistoa, erityisesti näinä fanikulttuurin kulta-aikoina: Nuori tyttö palvoo tähteään niin kiihkeästi, että tekee siinä ohessa uran myös itselleen. Suvi muuntaa tällä levyllä Yön kulmikkaat rock-iskelmät taipuvaksi iki-iskelmäksi. Tähden kaunis tribuutti sankareilleen.

Vuoden cover-kappaleet: Laura Närhi: Siipeen jos sain, Jukka Poika: Lautalla

Nämä ”Vain elämää” -levyn tulkinnat kahdesta Pauli Hanhiniemen laulusta tekevät melkein saman kuin mitä Matti Johannes Koivu teki Irwinin ralleille, ne muuntuvat hiljaisiksi filosofisiksi mietelmiksi elämästä. Kaikkien kyynelten arvoisia tulkintoja.

Vuoden cover-kappale, kunniamaininta: Egotrippi: Mestaripiirros

Anna Puun ensilevyn hiljainen hartaushetki rakkaudelle ja rakkaalle kääntyy tässä versiossa isoksi rockbiisiksi ja -riffiksi. Voi olla, että tässä tulkinnassa katoaa jotakin, mutta kappaleen säveltäjän Knipin kitarariffi ja bändin laulustemmat antavat tälle tulkinnalle siivet alle ja lennon pitkälle pilvien ylle.

Vuoden cover-albumi: Matti Jurva orkesteri solistina Jukka Poika: Jurva jyrää!

Matka Jurvan 30-luvusta nykyhetkeen ei ole koskaan ollut lyhyempi. ”Nyt on muotitauti, että joka mies on auki”. Jukka Poika on ilmetty 2000-luvun Jurva, positiivinen kansan viihdyttäjä ja laulattaja. Oivaltava idea saa tässä toteutuksen, joka naurattaa, ihmetyttää, riemastuttaa. On tällä levyllä toinenkin tähti: rumpali Anssi Nykänen.

Vuoden yllättäjä: Riki Sorsa: Suomalainen laulukirja

Rod Stewart -fani Sorsa tekee levyn, josta puuttuvat sekä esikuva Rodin American Songbookin että tekijänsä omat maneerit. Seestynyttä, viisasta tulkintaa; tyylikkäitä, kiireettömiä sovituksia.

Kotimainen uusintajulkaisu: Eteenpäin! Suomi-Jazz 1960-1975

Teini-iässä ja nuoruudessani kuuntelin pääosin jazzia, ulkomaista jazzia. Siksi tämä kokoelma on minullekin pääosin tuntematonta materiaalia. Toimii hyvänä muistutuksena, että Suomessa tehtiin jo aikoinaan paljon hienoa jazzia, paljon parempaa kuin kuvittelin.

Vuoden ei-angloamerikkalainen albumi: Zaz: Recto Verso

Jos maailma olisi oikeudenmukainen, tämä artisti olisi suosittu muuallakin kuin Keski-Euroopassa ja kotimaassaan Ranskassa ja jos Euroviisujen tarkoituksena olisi pysäyttää maailma hetkeksi yleisen hulabaloon sijasta, tämän levyn kappale Si voittaisi viisut siltä istumalta ja tekisi sen sellaisella voimalla, että aikakone heittäisi meidät kaikki saman tien 60-luvun viisumaailmaan ja ihmettelisimme sieltä käsin, mitä maailmalle on oikein tapahtunut.

Vuoden ulkomainen popkappale: Miley Cyrus: Wrecking Ball

Kertosäe on juuri sellainen kun klassisessa poplaulussa kuuluu ollakin. Eteen syntyy laajakangaskuva käsiään heiluttavasta areenayleisöstä, joka tasan tietää miksi on tullut paikalle. Katson vierestä ja hymyilen.

Vuoden ulkomainen popalbumi: Veronica Maggio: Handen i fickan fast jag bryr mig

Levyn tunnelma kiteytyy Hela huset -kappaleen kertosäkeessä: ”Allt är bra nu”. Se on albumin hienoin kappale, mutta ei todellakaan ainoa. Aloituskappaleen Sergels Torgin kertosäe on kuin suoraan Andersson & Ulvaeus -nuottikirjasta.

Tämä ei tietystikään ole moite.

Ulkomainen rock-albumi: Vampire Weekend: Modern Vampires Of The City

Levy ja yhtye, joka muistuttaa rockin kulta-ajasta, jolloin katse oli tulevaisuudessa ja kaikki tuntui mahdolliselta. VW luo levyillään versiota tuosta maailmasta. Yhtye ei kuulosta enää vain hauskalta ja terävältä, vaan myös yhtä aikaa oudon synkältä, optimistiselta ja humaanilta.

R&b -kappale: Valerie June: You Can’t Be Told

Kolmen minuutin huima svengibiisi, joka ylittää asettamani kategorian rajat. Levyn kitarariffi (Dan Auerbach) pitäisi lisätä kirjaan ”Ultimate Rock Riffs” (2013), säveltäjämerkinnällä trad.

Ulkomainen uusintajulkaisu: The Band: Live At The Academy Of Music 1971

Yhtyeen lämpimin ja rennoin levy Rock Of Ages laajennettuna painoksena. Aikana, jolloin moni vannoi progeen ja kitarasankaruuteen, The Band osoitti mikä ero on musiikillisella kokonaisnäkemyksellä ja pelkällä taituruudella, yhtyesoitolla ja sooloilulla. Ei ihme, että The Band antaa meille edelleen avaimia huomisen maailmaan.

Vuoden metallilevy: ?

Mistä voisin tietää? Tämä toki koskee kaikkia muitakin valintoja, mutta erityisesti metallia. Sitä vain vierestä ihmettelee, MISTÄ NE KAIKKI TULEVAT JA MIHIN NE MAHTUVAT?! Harvoja vuoden aikana kuulemiani genren levyjä oli ruotsalaisen The Ghost-yhtyeen Infestissumam, joka yhdistää hauskasti ja yllättävästi pehmolaulun sekä jykevät kitarariffit. Body And Blood -biisissä on jopa laajemmankin radiohitin aineksia. Jos ei takerruta sen aloituslyriikkaan (”This graveyard stinks of death”), niin loppu on lähinnä kohottavaa ja yleispätevää singalongia.

Vuoden kaunein levy: Mark Kozelek & Jimmy Lavalle: Perils From The Sea

Harvoin näin hiljaisella ja pelkistetyllä levyllä on näin paljon sanoja sanottavanaan ja tarinoita kerrottavanaan. Osa niistä täydessä kontrastissa musiikin kauneuden ja tyyneyden kanssa. Harvoin myös tämäntyyppinen puhelaulu on ollut näin merkillisen melodista.

Vuoden country-albumit: Jason Isbell: Southeastern, Kacey Musgraves: Same Trailer Different Park

Isbell ja Musgraves ovat kahden suuren country-tradition hienoja jatkajia. Isbell laulaa Hank Williamsin hengessä juomisesta, kuolemasta, rakkaudesta, turvan kaipuusta ja tekee sen riipaisevan omakohtaisesti. Musgraves laulaa Loretta Lynnin hengessä naisten arkielämän rooleista, avioliitosta, kunniasta, elämässä pärjäämisestä. Ote voi kuulostaa kepeältä ja muoto sovinnaiselta, mutta kuten countryssa niin usein, kannattaa vaivautua ja kaivautua pinnan alle.

JUKKA HAARMA

Jukka Haarma on kuunnellut musiikkia yli 50-vuoden ajan. Hän yrittää ymmärtää mahdollisimman montaa, joidenkin mielestä liian montaa populaarimusiikin lajia. Jukka on nykyisin Ylen eläkekortin haltija ja häntä innostavat musiikin lisäksi mm. hyvät sloganit, tennis, ulkoilmassa seisoskelu ja shoppailu.