Mikä riittää vai menikö jo överiksi? Ajatuksia vanhempien periaatteista.

Ajatuksia vanhempien periaatteista. Kuva: paul Brunskill, stock.xchng

Meistä vanhemmista jokainen on kerännyt elämänsä aikana omaan persoonallisuuteensa ja elämäntapaansa periaatteita ja tapoja katsoa maailmaa. Me siirrämme ne lapsillemme tietoisesti ja tiedostamatta. Toivomme lapsiemme kunnioittavan ja pitävän oikeana samoja arvoja kuin me itse pidämme. 

Yksi vanhempi on valinnut yhteisöllisyyden, toinen trendikkyyden, kolmas urheiluhulluuden. Eräs tuttuni tarjoaa lapsilleen vain luomua ja hänen sisarensa kierrättää kaiken mikä on mahdollista. Joku vastustaa yksityisautoilua, konsolipelejä, älypuhelimia tai tavaroiden omistamista. Toinen taas opettaa lapselleen positiivisen ajattelun mallia, golfia, virkkausta, temppupyöräilyä tai horoskooppien tulkintaa. Vanhemmat ovat eri mieltä lelujen määrästä, kestovaipoista tai ulkovaatteiden merkeistä. 

Luin Facebookista ystäväni seinältä keskustelun, jossa minulle tuntematon äiti kertoi, ettei hänen lapsensa saa kännykkää ennen kuin menee yläasteelle. Eihän äidillä itselläänkään ollut lapsena kännykkää, oli perustelu. Eli sen, mikä oli totta äidin omassa lapsuudessa, piti kelvata tässäkin hetkessä. 

Mutta miltä lapsesta tuntuu, kun kaikilla muilla on kännykkä? Karaistaanko lasta kännykättömyydellä oppimaan, että kaikkea ei saa mitä muilla on? Onko kännykättömyys vanhemman taistelua pidemmän lapsuuden puolesta? Onko se merkki välittävistä vanhemmista vai jääräpäisyydestä? Jääkö joku itsenäinen, tulevaisuuden kannalta tärkeä vaihe oppimatta, kun omasta kännykästä huolehtiminen siirtyy muihin nähden monella vuodella? Tuntuuko tekniikka ehkä äidille itselleen vieraalta ja pelottavalta ja siksi vastustettavalta?

Syitä on satoja, ja jokainen vanhempi vetää oman rajansa johonkin. Joillekin se on kännykkä, toisille viikkoraha, kasvisruokavalio tai oma kotiavain. Nuo pienet arjen ”arvopylväät”, ne taistelut kotiintuloajoista ja roskien lajittelusta kasvattavat lapsesta aikuisen, joka joko myöntyy vanhempiensa arvovalinnoille tai kääntää niille selän. Mutta käymmekö me vanhemmat arvotaistelua itsemme vai lapsemme tähden? Rajaa vedettäessä on ehkä syytä pitää mielessä, että vaikka meille vanhemmille tuttu perustelu ”mutta kun kaikilla muillakin on” on niin kuultu, se voi toisinaan pitää paikkansa. (Paino sanalle toisinaan.)

Barbie-elokuva oli minun rajanvetoni

Kun vanhin lapseni täytti kuusi muutama vuosi sitten, alkoi hänen puheestaan sutkahdella sana Barbie-elokuva tämän tästä. Olin häkeltynyt, sillä nuo elokuvat, joissa kaikki näyttivät täydellisen kauniilta, joissa puhuttiin ilkeästi toisille ja joiden pääteemoina olivat raha, suosio, maine ja ulkonäkö, olivat juuri sellaista televisiota, jota itse olin ja olen vastustanut kiivaasti.

Sain tietää, että tyttäreni katsoi noita elokuvia ”salaa” kavereillaan, koska minun halveksuntani kyseisiä ohjelmia kohtaan oli niin vahvaa, ettei hän uskaltanut vastustaa minua päin naamaa. Hävetti.

Tyttäreni selitti surullisena, ettei voinut osallistua Barbie ja merenneito -leikkiin eskarin pihalla, koska ei tiennyt päähenkilöiden nimiä tai tarinan kulkua. Tämä oli minun näkökulmastani tietenkin valitettavaa, mutta ei vaarallista. Tyttären näkökulmasta tilanne on suunnattoman epäoikeudenmukainen. Hän vietti ne yksinäiset hetket päiväkodin pihalla vain minun television kasvattavaan vaikutukseen liittyvän periaatteen vuoksi.

Ymmärsin, että tämä on moraalinen ristiriita, josta minun ei ehkä olisi kannattanut nousta barrikadeille tai tarkemmin sanottuna, nostaa tytärtäni sinne. Aiheutin enemmän hallaa kuin hyvää omalla periaatteellani. En edelleen pidä Barbie-elokuvista, mutta olen myös huomannut, etteivät ne ole ainoa asia, joka ohjaa lapseni arvomaailmaa. 

Toisaalta, olemme käyneet asemasotaa nyt vuoden ajan liittyen alakoululaisen omaan kosketusnäyttöpuhelimeen. Minun ”liian kallis hävitettäväksi” argumenttini yritetään selättää tyttäreni  ”mutta kun kaikilla muillakin on” väitteellä. Olen edelleen voitolla. Toisista periaatteista en luovu.

Mutta missä vaiheessa meidän arvovalintamme asettaa lapsen liian epäreiluun asemaan suhteessa muihin lapsiin?

Omat periaatteet oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuinka löytää tasapaino erilaisten tavaroiden hankintojen ja vaikkapa rajojen venymisen suhteen? Miten tuottaa lapselle sopiva määrä kaikkea ei voi saada –pettymyksiä, kieltämättä kaikkea? Milloin me haksahdamme pelastamaan lastamme ulkopuolisuudelta ja sorrumme  kilpavarusteluun? Mikä riittää ja missä meni jo överiksi?

Olemme usein nihkeitä luopumaan omista periaatteistamme. Leikki-rekan muovin myrkyllisyydestä tai hampurilaisten epäterveellisyydestä saattaa tulla vanhemmille arjessa kynnyskysymyksiä ja sitä kautta lapselle taakka. Tuo penaali edustaa monikansallista firmaa jota boikotoin, et saa sitä!

Lasten maailma on raaka vertailun ja paremmuuden tavoittelun maailma. Me vanhemmat voimme pudistella päätämme ja sanoa, että ei siihen tarvitse lähteä mukaan ja että jokaisessa perheessä on oma tapa toimia. Mutta entä se lapsi, joka ei ehkä halua lähteä siihen mukaan, mutta joutuu vääjäämättä tuon valinnan keskipisteeseen jokaisella välitunnilla perustellessaan tai kätkiessään vanhempiensa valintaa. 

Kun itse on vakaumuksellisesti jonkin asian puolesta tai sitä vastaan, sitä automaattisesti ajattelee, että sen täytyy olla hyväksi myös lapsen kannalta. Toivottavasti me aikuiset kuitenkin opimme laittamaan omat periaatteemme mittasuhteisiin. On asioita, joista kannattaa pitää kynsin hampain kiinni ja ottaa se riski, että lapsi pettyy, tulee surulliseksi ja tuntee tilanteen epäreiluksi. Ihan kaikki tilanteet eivät kuitenkaan ole sellaisia.

kommentit

Hyvä kirjoitus! Tällaisia asioita tulee etenkin uusioperheessä mietittyä kun kaikki mitä tekee tuntuu epäreilulta aina jotakin kohtaan. esim jos toisessa perheessä kannustetaan luomuun ja toisessa roskaruokiin niin uusperheen "ydin lapset" saa miettiä miltä se hampurilainen tai kasvisruoka maistuu.

>uusioperheellinen Ma, 2013-08-19 16:57

Ei lapsen itsetunto kasva tavarataivaasta tai vanhempien "selittelystä". Lapsen itsetunto kasvaa, että hän kokee olevansa kelvollinen ja hyväksytty ihminen hänelle tärkeille henkilöille eli omille vanhemmille.

Jos pienestä pitäen on tuettu lapsen omaa itsetuntoa oikein, voi yllättävän pieni lapsi sietää jopa tavara"syrjintää" eskarinpihalla. Hän tietää, että oma läheinen/läheiset arvostaa ja rakastaa rajattomasti häntä vaikka ei tiedä barbileffan henkilöitä.

ps. jutun kirjoittaja voi katsoa peiliin kasvattajana ja miettiä rakentavan rehellisesti, onko hänen oman toiminnan punainen lanka ollut lasta kohtaan selkeä, looginen ja rakastava (ilman piiloviestejä).

>Sirkka-Liisa Ma, 2013-08-19 19:52

Olen Sirkka-Liisan kanssa samaa mieltä siitä, että lapsen itsetunto kehittyy, kun hän saa tuntea olevansa hyväksytty ja rakastettu. Oleellista kuitenkin on, että lapsen tulee voida tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin hän itse on, ei sellaisena kuin vanhemmat haluaisivat hänen olevan.

Ongelmana voi siis olla, että vanhempi ei ymmärrä olla tarpeeksi herkkä lapsen ajatuksille ja tunteille, vaan kuvittelee tai haluaa lapsen jakavan kanssaan saman maailmankuvan. Todellisuudessa lapsi muodostaa käsityksensä maailmasta – oikeasta, väärästä, hyvästä ja pahasta – myös muunkin elinympäristönsä perusteella kuin vain kodin. Lapsi saattaa tällöin tahtomattaan joutua jäämään pois sellaisista ikätovereiden leikeistä tai muista asioista, jotka yleisesti ovat ihan hyväksyttäviä asioita ja joihin hän itse haluaisi osallistua, mutta hänen oma vanhempansa vaan ei oman maailmankatsomuksensa vuoksi salli hänelle kyseisiä asioita.

Mille pohjalle lapsen itsetunto rakentuu, jos hän ei voi hankkia hyväksyntää omille näkemyksilleen, vaan joutuu elämään ja käyttäytymään sosiaalisissa tilanteissa vanhempansa haluamalla tavalla?

>ex-lapsi Ma, 2013-08-19 21:57

No täysin normaalia, että vanhemmat haluavat opettaa oman maailmankatsomuksensa, arvomaailmansa ja tietotaitonsa mukaan asioita lapsille sekä siirtää perinteitä seuraavalle sukupolvelle. Näin on aina tehty ja todennäköisesti tehdään jatkossakin. Siinä ei ole mitään pahaa, jos vanhemmat ymmärtävät, että lapset eivät ole heidän kloonejaan tai heidän jatkeitaan. Lasten tehtävä ei ole jatkaa heidän unelmiaan ja elämäänsä. Heidän lapsuus ei ole toisinto vanhempien lapsuudesta ja hyvä niin, sillä aikuisilla on tapana kaunistella omia muistojaan.
Vanhempien täytyy kyetä selittämään lapselleen, miksi jotkin asiat ovat äidille ja isälle tärkeitä. Samalla on myös kunnioitettava lapsen eriävää mielipidettä, kuunneltava, keskusteltava ja väiteltäväkin - mutta sivistyneesti. Vanhemmat tekevät päätöksen lastensa kasvatuksesta. Se tarkoittaa myös sitä, että toisinaan lapsi pettyy, pitää asioita epäreiluina, jos lapsi haluaa jotain sellaista, joka on vanhemmille mahdotonta hyväksyä.
Kannattaa pitää myös järki kädessä vaatimuksissa. Jos lapsesta Barbi on kaunis, se ei tarkoita, että lapsesta kasvaa super-materialisti. Osta yksi barbi - älä 200 barbia. Jos lapsi vihaa vanhempien kauhuksi urheilua, älä pakota urheilemaan. Antakaa lapsen nauttia liikunnasta siten, kuin hänestä se on miellyttävää.
Vanhempien pitäisi unohtaa omat odotuksensa jo synnytyslaitokselle ja kysyä mielessää, kuka tämä minun lapseni on? Hän on erilainen kuin äitinsä tai isänsä. Jokainen vanhempi voi olla todella ylpeä, mikäli lapsi aikuistuttuaan on halukas vapaaehtoisesti jakamaan edes pienen hipun vanhempiensa arvomaailmasta tai maailmankatsomuksesta. Tärkeintähän on, että lapsesta kasvaa hyvä ihminen, joka uskaltaa aikuisena elää omaa elämäänsä ja tehdä omia johtopäätöksiä sekä arvovalintoja tässä alati muuttuvassa maailmassa. Vielä silloinkin, kun me vanhemmat olemme siirtyneet sinne jonnekin.

>äitee Ma, 2013-08-19 23:47

Lisäisin vielä, että voihan siitä Barbi-elokuvasta keskustella. Barbi voi olla lapsen mielestä ihana, mutta jos hahmojen maailma todella on materiaalinen ja narsistinen, olisi ehkä syytä puhua lapsen kanssa siitä mitä oikeassa elämässä kannattaa arvostaa ja tavoitella ja mitä ei. Esim. juuri tavaran omistamisella kilpailemisen tuomitsisin aika voimakkaasti. En tajua, miten niin monet vanhemmat vain antavat periksi ja lähtevät kilpavarusteluun. Liian jyrkkä ei kannata olla, mutta lapsi ei myöskään tarvitse hienointa tekniikkaa. Ja varsinkin kannattaisi opettaa, että kaikenlainen leuhkiminen on noloa.

Pitäisi tarjota vastalääkettä ja miettiä, milloin joku on ns. hyvä ihminen, milloin jotakuta kannattaa oikeasti ihailla - ei siis välttämättä sitä tyyppiä, jolla on kaikkea mahdollista. Ja ehkä Barbi-elokuvankin vaikutus jää vähäiseksi, jos se ei ole ainoa tarina mitä lapselle tarjotaan. Kannattaa lukea kirjoja ja katsoa muitakin lastenohjelmia tai lasten elokuvia (muitakin kuin amerikkalaisia!).

>Sissi Ti, 2013-08-20 08:29

Eikö meidän vanhempien pitäisi vähäsen keskustella tuostakin, että yksi jätetään - millään verukkeella - ulkopuolelle? Mikään arvomaailma ei aseta lasta epäreiluun asemaan; sen tekevät toiset lapset. Jos lapset olisivat niin solidaarisia ja suvaitsevia kuin miksi haluamme heidät kasvattaa, he voisivat käyttää vapaasti kumisaappaita ja marketin verkkareita. Ja olla vaikka ilman puhelinta. Mitä pahaa siinä on?? Maailman lapsista huomattava enemmistö kasvaa ilman puhelinta ja merkkivaatteita.

>Saara Ti, 2013-08-20 19:22

Ootteko katsonut niitä Barbie elokuvia kokonaan niissä ei tod. aseteta materiaa etusijalle. Niissä on jopa hyviä näkökulmia vaikka kaikki nyt ovatkin ulkonäöltään täydellisiä, mutta siitäkin voi keskustella lapsensa kanssa. Oma tytär on viisi vuotias ja oon antanut katsoa kaikki Barbie elokuvat ja tuntuu ettei tytär niistä mitään ulkonäköpaineita ota. Sen lisäksi että antaako lapsen katsoa jonkun elokuvan niin pitää myös keskustella elokuvan teemasta ja minun tyttäreni ainakin on saanut vain positiivisia vaikutteita näistä elokuvista kun olen itse katsonut samalla ja kertonut tiettyihin kohtiin oman näkemykseni.

>YH-isä Pe, 2013-09-13 18:21

lisää kommentti

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.

linkit

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä