Tunteista ja selviytymisestä silloin, kun läheinen tekee itsemurhan

Tunteista ja omasta selviytymisestä silloin, kun läheinen tekee itsemurhan. Kuva

Kun läheinen ihminen kuolee oman käden kautta, on suru ja tuska monisyistä. Siihen kytkeytyy syyllisyydentunteita, joista voi olla vaikea päästä eroon.

Alle nelikymppinen nainen kertoo omin sanoin oman tarinansa.

"Minä kaipaan isää. Hyvä luoja, miten paljon välillä kaipaan häntä. Toisinaan vähemmän, mutta kaipaus on aina läsnä.

Siitä on viisitoista vuotta. Sanottuna se kuulostaa hyvin pitkältä ajalta, mutta sydämessä se tuntuu olevan vain hetken päässä. Siitä on viisitoista vuotta, kun rakas isäni ampui itsensä. Hän teki itsemurhan.

Monesti kysytään miten siitä selviää. En tiedä. Ehkä siten, ettei ole vaihtoehtoa – joko ei kestä asiaa ja kuolee pois itsekin, tai sitten yhtäkkiä huomaa siitä kuluneen päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia. Aikaa ei voi pysäyttää, se kuluu kuitenkin, tapahtui ja tunsi mitä hyvänsä.

Ihmiset käsittelevät asiaa eri tavoin. Yksi puhuu ja itkee lakkaamatta, toinen purkaa tunteita tekemällä vimmaisesti töitä, kolmas lamaantuu paikoilleen. Minulle tapahtuma oli silkkaa kauhua ja helvettiä. Jälkeenpäin ajateltuna meillä oli elämä ennen isän kuolemaa ja nyt pakon sanelema toinen elämä sen jälkeen.

Itsemurhasta puhutaan usein kliinisesti ja turvallisesti, jopa tunteettomasti. Sitä halutaan käsitellä ”terveellisesti” ja sanaa ”ymmärrys” toistetaan siellä täällä. Minä halusin vain kirkua. Lähes jokaiseen lauseeseen, tuli se keneltä tahansa ja missä tahansa, halusin kiljaista, että isini ampui itsensä. En voinut ymmärtää kuinka kaikki ympärillä jatkui kiireisenä samaa rataa, bussit kulkivat ja ihmiset kävivät kaupassa ostamassa vessapaperia. Minun elämäni oli pysähtynyt. Meidän perheen elämä oli pysähtynyt.

Miksi isi hylkäsi meidät? Miksi isi hylkäsi minut? Eikö minussa ollut tarpeeksi syytä elää, edes yhtä päivää lisää? Olisin halannut ja lohduttanut ja kertonut vielä, että rakastan. Etkö rakastanut minua, isi, eikö minulla ollut mitään merkitystä? Sinä merkitsit minulle koko maailmaa, yhdessä äidin kanssa. Vaikka järjellä ymmärrän, että isä oli varmasti masentunut, siis sairas, ja ei terve ihminen tekisi pahaa itselleen noin, niin silti lapsi sisälläni huutaa kipuaan.

Isän elämä päättyi yhtäkkiä. Väkivaltaisesti ja pohjattoman surullisesti. Yksi pieni hetki, yksi lempeä aamu, yksi pieni luoti. Miten niin pienenpieni metallinpalanen voi repiä sydämen rinnasta, tuhota kaiken mihin uskoo ja riistää tulevaisuuden.

Tunsin pitkään syyllisyyttä, monta vuotta. Olen hyvin isäni kaltainen ja tunsin, ettei hänellä kaikki ollut kohdallaan. Näin surun pilkahtelevan silmissään, vaikka suu hymyili. Siksi minun olisi pitänyt tehdä jotain; yrittää, vaikuttaa, lohduttaa, kysyä, puhua hänelle, puhua jollekulle. Jotain. Vaikka en tiennyt kuinka hirveällä tavalla kaikki päättyisi, minä aavistin jotain. Siksi minun olisi kuulunut estää isää ja katkaista henkinen syöksykierteensä. Tunsin ja näin hänet - enkä tehnyt mitään. Syyllisyys, epätoivo ja epätietoisuus kuristivat sydämeni lähes loppuun. Vasta vuosien myötä olen alkanut ymmärtää, että lapsi ei kanna vastuuta vanhemmistaan.

En osaa neuvoa erityisiä keinoja selviytymiseen ja eheytymiseen. Voin vain kertoa, mitä itse olen tehnyt, osittain myös tahtomattani. Olen puhunut ja puhunut ja puhunut. Olen itkenyt tunteja ja päiviä, välillä karjahdellen ja maassa kouristellen, välillä taas pienesti huokaillen. Olen miettinyt itseni uuvuksiin. Maannut voimattomana ja turtana sängyssä. Kävellyt päämäärättömästi, istunut meren rannalla kalliolla ja kirjoittanut ajatuksiani pieneen kirjaan. Olen vienyt paperisydämiä isän haudalle.

Koen olevani selviytynyt, sillä hengitän ja elän. Varsin onnellisesti vieläpä, oman perheen ympäröimänä. Mutta kokonaan eheytynyt en ole. Se päivä tuskin koittaakaan, että koskaan olisin sinut asian kanssa. Mutta osaan elää sen kera, koska vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Joko sitä elää, kestää, selviytyy – tai sitten kuolee. Lähipiirissäni kaikki eivät edes tiedä mitä on tapahtunut ja haava on niin syvä, etten halua sitä avata. Toisinaan menee päiviä, etten ajattele isää, mutta ei koskaan viikkoa. Yleensä hän käy mielessä päivittäin, mutta ei pelkästään suruna vaan myös lämpiminä ajatuksina. Kuinka hän sanoi, että minusta voisi tulla mitä vaan, ja kuinka istuimme hänen ja äidin makuuhuoneessa ja katselimme laskuvarjohyppääjiä.  Maistoin ensimmäisen kerran Daim-suklaata ollessamme lentokentällä katsomassa lentokoneita. Viime isänpäivä oli ensimmäistä kertaa sellainen, ettei suuria tunnemyllerryksiä tullut ja olin ihan rauhassa kaiken isyysmainonnan ja hyörinän keskellä.

Isä jätti valtavan aukon päättäessään elämänsä. Sitä ei voi mikään täyttää. Mutta osa hänestä elää minussa ja sydämessäni aina. Niin kauan kuin muistan hänet, on hänellä merkitystä, ja tahdon ihmisten tietävän, että on ollut olemassa kaltaisensa hyvä ja rakas henkilö. Pyrin muistamaan iloiset hetket, hänen naurunsa ja huumorinsa, liha-perunamuussinsa ja sienikeittonsa, hyvät asiat ja läheiset keskustelut, ja niitä vaalin. Hänen kuolemansa ja itsemurha saavat jäädä vähemmälle, koska vaikka se määritti perheemme ikuisiksi ajoiksi, on se kuitenkin pieni osa siitä, mitä hän meille oli. Ja on edelleen – rakkaista rakkain isä."

kommentit

Riipaiseva kirjoitus... Toivottavasti suru on jo hieman helpottanut. Oma isäni yritti itsemurhaa mutta onneksi epäonnistui. Tosin sekin tapahtuma jätti ikuiset arvet sisälleni: mitä jos jonakin päivänä?
Olen kanssasi samaa mieltä, että Suomessa asiaa käsitellään kliinisesti.
Voimia ja jaksamista sinulle!

>HelinaKeiju Pe, 2012-05-18 03:01

Monet kiitokset oikein hyvästä kirjoituksesta. Tunnistin sieltä monia tunteita, joita olen itse käynyt läpi enoni tehtyä itsemurhan. Toivotan sinulle voimia. Onneksi iankaikkinen Jumala näkee jokaisen ihmisen viimeiset hetket.

>Hope Su, 2012-05-20 19:54

lisää kommentti

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.

linkit

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä